Vaikka tavarapaljous rasittaa mieltämme, me hamstraamme silti – tutkija kertoo yllättävän syyn käytökselle

Vaikka kodin raivaaminen on muodikasta, tavarasta irti päästäminen on yllättävän vaikeaa. Syy siihen löytyy aivoistamme, jotka eivät ole vielä mukautuneet kuluttamiseen.

Kotini kellari on täynnä. Vähintään puolet tavaroista pitäisi saada kiertoon tai heittää pois. En vain saa aloitettua raivausta. Miksi? Koska en halua kohdata hetkeä, jolloin minun pitää päättää, heitänkö pois salkullisen lasten vanhoja piirustuksia tai mitä teen hyväkuntoisille räsymatoille.

Lapset ovat jo ajat sitten sanoneet, etteivät he halua piirustuksiaan, eikä matoillekaan ole paikkaa, minne ne levittäisin. Piirustusten säilyttämisen puolesta puhuu tunne. Mattoja olen säilyttänyt vedoten järkeen: niille voi tulla tarvetta, jos vaikka joskus muuttaisimme.

En ole ajatusteni kanssa yksin. Monen kotona kaapit ja varastot ovat täynnä tavaraa, josta on vaikea luopua. Emme ole ongelmahamstraajia, vaan ihan tavallisia ihmisiä, joilla on elämän mittaan kertynyttä omaisuutta.

Monen kohdalla tilanne muuttuu yhä haastavammaksi, kun omat vanhemmat tai isovanhemmat kuolevat. Käsillä on yhtäkkiä toinen kokonainen koti tavaraa, johon liittyvän siteen huomaa vasta sillä hetkellä, kun on päätettävä, mitä tavaralle tehdään: ”Näistä mukeista joimme mummolla aina kaakaota, ja tässä ovat äidin koulutodistukset. Näitä ei voi heittää pois.”

Tavaran kerääminen rasittaa mieltämme

Onnellisuustutkijat ovat taipuvaisia uskomaan, että tavarapaljous rasittaa mieltämme. Liika tavara ympärillämme on kuin häiritsevää hälyä. Aineellista kulutusta pitäisi vähentää myös, jotta estäisimme luonnon tuhoutumisen ja pysäyttäisimme ilmastonmuutoksen.

Kulutuksen vastaisuus näkyy arvoissa. Japanilaisen Marie Kondon turhasta tavarasta luopumista helpottava kodin järjestämismenetelmä upposi ihmisiin. Vaikka KonMari-menetelmästä ei enää puhuta yhtä paljon kuin hetki sitten, tavaran vähentämisestä on tullut hyve, jota moni mielellään kertoo noudattavansa.

Käytännössä kulutuksen vähenemistä on vaikea todistaa. Esimerkiksi joulukauppa kävi taas kuumana, ja yhä useampi hypermarket palveli asiakkaitaan joulun alla ensimmäisen kerran ympäri vuorokauden. Samaan aikaan, kun yritämme vähentää kulutusta, haluamme jatkuvan mahdollisuuden tehdä ostoksia.

Aivotutkijat ovat todenneet, että luopuminen ja minkä tahansa saavutetun edun menettäminen aiheuttavat ihmisen aivoissa suuremman reaktion kuin jonkin uuden saaminen. Tämän vahvistaa myös Samuel Piha, joka väitteli markkinoinnin alalta kauppatieteen tohtoriksi viime syksynä Turun yliopistossa. Väitöskirja käsitteli kuluttajakäyttäytymisen evoluutiopsykologiaa.

Piha ei ihmettele, miksi tavarasta luopuminen tuntuu vaikealta.

– Samat voimat, jotka ovat saaneet ihmisen aikoinaan metsästämään ruokansa, saavat hänet hankkimaan tavaraa. Alun perin kysymys on ollut hengissä säilymisestä, ja yhä edelleen keräämme itsellemme resurssivarastoa, hän sanoo.

”Ikivanhat aivomme eivät ole virittyneet tavarakulttuuriin”

Kuluttaminen on ihmisen historiassa hyvin uusi ilmiö.

– Tavaroita ryhdyttiin valmistamaan laajamittaisesti vasta teollistumisen myötä. Kesti kauan ennen kuin keskiluokka vaurastui. Todellisessa kulutusyhteiskunnassa olemme eläneet vasta muutaman vuosikymmenen. Ikivanhat aivomme eivät ole virittyneet tavarakulttuuriin. Saavutetuista resursseista luopuminen aiheuttaa yhä pelkoa ja ahdistusta. Hamstraaminenkin todennäköisesti kuuluu ihmisluontoon, Piha sanoo.

Kun ihmisen ei tarvitse enää jatkuvasti saalistaa ja kerätä ruokaansa, hamstraaminen on saanut uuden muodon. Keräämisen kohdetta merkityksellisemmäksi on tullut se, mitä tavara edustaa: ihminen hankkii tavaraa antaakseen itsestään tietynlaisen mielikuvan. Sillä pyritään varmistamaan oma asema hierarkiassa.

Kuluttajatutkija rinnastaa konmarittamisen hamstraamiseen.

– Ihminen on älykäs eläin, joka pystyy hallitsemaan ja ohjailemaan viettejään tietoisesti. Tähän perustuu myös konmarittamisen äkkisuosio. Tavaran niukkuudesta on tullut uusi näyttämisen tapa, jolla pyritään pätemään yhteisössä.

Tavaran kerääminen johtuu monista eri syistä

Milloin tavaran kerääminen muuttuu tavasta sairaudeksi? Sitä on vaikea määritellä.

Katariina Ponteva tuntee patologisen hamstraamisen. Hän on entinen luokanopettaja sekä työhyvinvoinnista ja organisaatiomuutoksista väitellyt filosofian tohtori. Katariina työskentelee myös ammattijärjestäjänä ja on juuri julkaissut kirjan Hamstraus hallintaan. Sen hän kirjoitti, koska pakonomaisesta keräilystä ei hänen mielestään ole tarpeeksi suomalaista tutkimusta ja kirjallisuutta.

– Meillä ei esimerkiksi ole ongelmaan perehtyneitä terapeutteja, Ponteva sanoo.

Pahimmassa tapauksessa hamstraajan koti voi olla niin täynnä rojua, ettei sen siivoaminen enää onnistu. Keittiötä ja kylpyhuonetta ei voi käyttää alkuperäiseen tarkoitukseen, koska ne ovat muuttuneet varastoiksi.

Hamstraajaa on vaikea kuvailla yksiselitteisesti, sillä motiivit tavaran keräämiseen ovat erilaisia.

– Yhdellä tavara vahvistaa turvallisuuden tunnetta, toinen taas innostuu, kun saa jotakin halvalla. Kolmas pelkää tekevänsä pahan virheen, jos luopuu jostakin. Joskus keräilijä on perfektionisti, jonka on helpompi elää sotkussa kuin pettyä siihen, ettei saa siivottua täydellisesti.

Ponteva on huomannut, että moni pakkohamstraaja ei tunnista ongelmaansa. Sitä myös hävetään.

– Minun oli vaikea löytää kirjaani hamstraamisesta kärsiviä haastateltavia. Ne, jotka tunnistivat ongelmansa, eivät halunneet puhua siitä. Kävi myös niin, että haastateltava kielsi tekstin julkaisemisen luettuaan sen. Se oli hänelle liian nolo ja kipeä.

Ongelmahamstraajalle Ponteva suosittelee terapeutin apua. Yksin pakkomielteestä on vaikea päästä.

”Kirjat ovat sielunkumppaneita, eivät vain tavaraa”

Entä normaalitilanteessa, kun tavaraa vain on paljon? Miten ihmiset selviävät kaiken sen kanssa, mistä eivät halua luopua, ja millaisia valintoja he tekevät?

Pitkän uran kustantajana tehneellä Leena Majander-Reenpäällä on iso kirjasto, ja edelleen hän hankkii uusia kirjoja. Muutama vuosi sitten hänen vanhempansa kuolivat, ja Majander-Reenpää jakoi sisarustensa kanssa lapsuudenkotinsa kirjat.

– Minua vihlaisee ajatus, että pitäisi ajatella kirjojen hävittämistä. Kirjat ovat sielunkumppaneita, eivät vain tavaraa, hän sanoo.

Hänellä on vahva tunneside moneen lapsuudenkotinsa kirjaan.

– Esimerkiksi Otavan Iso Tietosanakirja -sarja oli tärkeä. Kasvoin sen kanssa. Lapsuuden seikkailu oli etsiä tietoa kirjasta, jonka kannessa oli Leonardo da Vincin muotokuva.

Majander-Reenpäälle ovat tärkeitä myös ne kirjat, jotka hän sai nuoruudessaan lahjaksi, ja joihin antaja on kirjoittanut omistuskirjoituksen. Kirjan valinta on ollut tuolloin usein hyvin merkityksellinen.

Kustantajana hän sai monelta kirjailijalta omistuskirjoituksen tämän kirjaan. Kirjahyllyssään hänellä on edelleen paljon työvuosilta peräisin olevia kirjoja, joista hän ei aio luopua.

– En ole koskaan ollut innokas dekkareiden lukija. Siitä huolimatta en voisi luopua esimerkiksi joistakin Patricia Cornwellin kirjoista tai Dan Brownin Infernosta, joita olen ollut itse tuomassa Suomeen.

Erilaisten trendien synnyttämät, jo vanhentuneet business-kirjat, matkaoppaat, turhiksi havaitut ruokakirjat tai vaikka fitness-kirjat saavat sen sijaan mennä. Majander-Reenpää tarjoaa niitä divarikauppiaille ja kirpputoreille tai lopulta toimittaa kannet sekajätteeseen ja sivut paperinkeräykseen. Tarpeettomiksi käyneitä uusia kirjoja varten hänellä on iso kassi, josta hän jakelee lahjoja ystävilleen.

Perinteisten kirjojen määrää Leena säännöstelee kuuntelemalla äänikirjoja ja lukemalla e-kirjoja.

– Fyysiset kirjat valitsen huolellisesti. Niihin teen omia merkintöjäni. Niistä tulee taas kirjoja, joista en halua luopua.

Suhde tavaraan voi määrittyä elämänvaiheen kautta

Irene Wichmannin käsien läpi kulkee jatkuvasti paljon houkuttelevaa tavaraa. Hän aloitti työuransa muoti-, sisustus- ja lifestyle- toimittajana 1980-luvun lopulla nuorena perheenäitinä. Nykyisin hän tekee sisustusjuttuja, tuotekuvauksia ja stailaa yksityiskoteja.

– Suhteeni tavaraan on muuttunut vuosien mittaan. Aiemmin olin kauhea tyylityranni. Kotona ei saanut olla esillä mitään, mikä ei vastannut esteettisiä vaatimuksiani. Jossakin vaiheessa muutuin. Ehkä viisastuin näkemään elämässä merkityksellisemmät asiat, Wichmann naurahtaa.

Hän uskoo, että suhde tavaraan määrittyy usein juuri elämänvaiheen kautta. Nuorilla riittää intoa ja energiaa etsiä esimerkiksi kotiin ihailemiaan trenditavaroita.

– Olin ennen itse samanlainen. Nyt en voisi kuvitellakaan näkeväni samaa vaivaa oikean tyylin tai tavaran eteen. Tiedän jo, ettei yksikään tavara korjaa pahaa oloa, yksinäisyyttä tai muuta ongelmaa.

Wichmann on aina hankkinut sekä kotiin että vaatekaappiinsa hyvää laatua. Hänen tyylinsä on myös pysynyt samana. Siksi hänellä ei ole suurta tarvetta luopua tavaroistaan.

– Varastoimalla esimerkiksi vanhat vaatteeni säästän ja ostan vuosi vuodelta vähemmän uutta. Jokaiseen kotiin olen muuton yhteydessä rakennuttanut isot vaatekaapit. Yläkaapeissa on ”arkistoni”, josta löydän aina uudelleen käyttööni jonkin vanhan vaatteen. Minusta on hienoa, että musta bleiserini vuodelta 1991 on käyttökelpoinen taas tänä vuonna.

Koska Wichmannin arkisto toimii hyvin, hän on vienyt kirpputorille vain joitakin tavaroitaan. Mieluiten hän antaa niitä pois, kun huomaa, että joku ilahtuu niistä.

Kuvauksissa ja vieraissa kodeissa näkemiään tavaroita Wichmann ihailee mutta ei enää lankea niihin.

– Minulle riittää, että voin sijoittaa kauniin esineen sisustamaani kotiin tai kuvaan, jota olen tekemässä.

Lue myös:

Hamstraaja ei pysty luopumaan tavarasta – pakkokeräilijä häpeää hamstraamistaan, mutta ei pysty lopettamaan sitä

Hukutko tavaraan? Tutustu KonMari-siivousmenetelmään

5 oudointa KonMari-oppia – olisiko sinusta näihin?

Menikö KonMari-villitys liian pitkälle – karsimmeko jo liikaa tavaraa?

Miten hamstraamisesta pääsee eroon?