Kyllä äitiäkin vituttaa!

Törmäsin kiinnostavaan kommenttiin tekstini alla. Kommentissa nainen kirjoitti, että naisen viha ja aggressio ovat vieläkin kiellettyjen tunteiden listalla. Nainen on laitettu niin ahtaaseen roolilaatikkoon, että viha ja raivo ei tunnu mahtuvan sisään. Jostain on tingittävä ja kun äitimyyttiin kuuluu lempeys ja hoiva, niin negatiiviset tunteet on helppo jättää laatikon ulkopuolelle.

Hän jatkoi, että naisen viha saattaa purkaantua suoruuden sijaan epäsuorasti. Viha kohdistetaan johonkin muuhun kuin varsinaiseen kohteeseen, johon vihan tunteita on. En tiedä, että tarkoittiko nainen passiivisaggressiivisuutta, joka on vihan piilotettu muoto ja tuo viha valuu sitten esimerkiksi sosiaalisen median kommenttikentillä ulos.

Niinhän se kai on. Viha ei kuulu varsinkaan äitiyden tunneskaaloihin. Tai kyllä se kuuluu, mutta se pitää osata piilottaa. Väitän, että ei minun miehenä ja isänä ole vaikea kirjoittaa blogiin vanhemmuudesta kulmalla, että kyllä, välillä vituttaa ihan huolella ja tekisi mieli laittaa uhmaava lapsi parvekkeelle ja ovi perässä kiinni. Minulla on miehenä lupa kirjoittaa vanhemmuuden negatiivisistakin tunteista. Minua ei sen vuoksi lynkata sosiaalisen median kommenttikentillä.

Kun taas naisella, äidillä se ei käykään niin helposti. Ainakaan vastaanotto ei ole yhtä lempeä. Niin kävi eräälle bloggarille jokunen vuosi sitten, kun hän kertoi julkisesti, että äitiys on toisinaan aivan perseestä. Kuka muka nauttii kahden tunnin yöunista ja ainaisesta istumisesta hiekkalaatikon reunalla, jossa muut äidit puhuvat lapsiensa kakan koostumuksesta ja väristä. Nenille tuli bloggarille, mutta mielenkiintoista onkin, että keneltä tuli nenille? Muilta äideiltä ja tämä hämmästyttää, että naiset itse ovat valmiita laittamaan ruotuun naisen, jolta meinaa roolit karata käsistä sellaisten roolien puolelle, jotka eivät kuulu äitiyteen.

Äidillä ei ole kovin helppoa sanoa julkisesti joskus vihaavan lastansa. Niin ei saa sanoa, vaikka ihan jokainen niin välillä tunteekin. Eikä se tunne poista tietenkään sitä normaalia tunnetta, joka on ylitsevuotava rakkaus, mutta niin se menee vanhemmuudessa, kuten parisuhteessakin, että välillä se rakastettavimman olennon naama vituttaa niin, että ei veri tahdo kiertää ja sen ääneen sanominen on todella terveellistä. Kun taas sen tunteen kieltäminen on jopa vaarallista, sillä hallitsemattomana ja patoutuneena viha saa aikaan pahimmillaan rajua jälkeä.

Tässä minä miehenä ja isänä olen peräänkuuluttamassa naisilta ja äideiltä ymmärrystä muille naisille ja äideille, jotka uskaltavat ääneen sanoa, että lapsiperhearki on toisinaan perseestä. Älkää ihmeessä vaientako sanantuojaa, sillä hän puhuu teidän kaikkien suulla ja tuntemuksilla, sillä ei voi olla niin, että äitejä ei koskaan vituta, sillä kyllä vituttaa ja sen ääneen sanominen ja ennen kaikkea tunteen hyväksyminen tervehdyttää koko vanhemmuuden käsitettä. Vanhempi voi paremmin, kun hänellä on tunne, että hänen sisässään olevat negatiiviset tunteet kohdistuen vanhemmuuteen on sallittua sanoa ääneen.

Mikään ei ole pahempaa kuin arjen näyttäminen somekanavissaan kuin se olisi yhtä pumpulia ja hattaraa. Ei se kellään ole. Itse pidän sellaisista somekanavista, jossa arki näytetään kauniin ja harmonisen lisäksi rumalta ja kaaottiselta. Koska sitä se arki myös on ja kukaan ei ole loputtoman kiinnostunut näkemään Instagram-kuvissa alati hymyilevää lasta, vanhempaa ja asuntoa, joka on kuin sisustuslehden kannesta revitty, Siltä näyttää lähinnä valheellinen todellisuus. Oikea todellisuus näkyy likaisena vaippana keskellä olohuoneen mattoa ja vanhemman vittuuntuneena ja väsyneenä katseena.

Isä, joka uskaltaa sanoa, että isyys on toisinaan ihan perseestä ja äiti, joka uskaltaa sanoa tuon saman on parempi vanhempi kuin vanhempi, joka nielaisee ja peittää tunteensa. Koska kuten sanoin patoutunut viha voi pahimmillaan viedä ihmishenkiä. Helpompi on tunnustaa itselle ja ihan kaikille muillekin, että kyllä äitiäkin vituttaa.