Havaintoja parisuhteesta

”Tänään valitsen olla onnellinen” 

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Sitten on heitä, jotka lähtevät. ”

”Joskus ehkä alan ymmärtämään myös itseäni ja kuuntelemaan mitä minä haluan”

”Haluan, että tiedät. Hän lähti. Ja nyt tämä oravanpyörä tavallaan alkaa alusta. Uudella tavalla. Miellyttävämmällä. Vielä ei ole aika astua ulos ja ilmoittaa maailmalle yhtään mitään. Sinänsä naurettavaa ajatella edes tuolla tavalla, mutta tarkoitus ei ole ketään loukata. Ei ole ollut missään vaiheessa.

Näin puhuu toinen nainen. Ihan kuin tekisin asiasta jotenkin hyväksyttävämpää, mutta eihän se sellaiseksi muutu, vaikka kuinka yrittäisin asian muotoilla. Hävettää, hävettää niin pirusti, että kaikki alkoi niin kuin alkoi. Se on tarina, jota ei voi kaikille missään vaiheessa kertoa.

Kuinka tapasitte? Niin, mitenkäs me tapasimme? Yksi asia johti toiseen, mutta ilman viinaa. Ei hän minun vuokseni lähtenyt. En minäkään aikoinani hänen. Aikoinani, ihan kuin siitä olisi ikuisuus, vaikka puhutaankin kuukausista. Mutta olisinko lähtenyt, jos emme olisi tavanneet, olisinko ollut valmis? Ehkä en. Ehkä olisin. En saa sitä koskaan tietää ja parempi niin. Tuskin hänkään.

Olen ylpeä siitä miehestä. Sekin kuulostaa kamalalta. Olla ylpeä ihmisestä joka ”jättää” perheensä. Mutta jos näet, miten ihminen on aivan lopussa, eikö se ole aivan normaalia toivoa tälle parempaa elämää? Sellaista, jossa oikeasti olisi vapaus olla ja hengittää. Elää. Toivon sitä ihan kenelle tahansa. Pitäisi vaan uskaltaa, uskaltaa arvostaa itseään ja uskoa siihen, että kyllä minäkin ansaitsen parempaa mitä saan.

Jos on puhuttu. Puhuttu ja yritetty, eikä siltikään mikään muutu. Hammasta purren ja väkisin hymyillen, kun on luvattu. Tätä on paljon. Ja minun sieluuni sattuu sekin tieto, että ihmiset eivät uskalla. Onko se yksin oleminen oikeasti niin paljon pahempaa kuin se, että elät suhteessa, jossa menet rikki päivittäin? Kun tuntuu, että kurkkua kuristaa ja et näe enää kyyneleiden läpi yhtään mitään. Silti pusket vain läpi, koska lapset. Koska laina. Koska mitä?! Sitten kun. Jos. Ehkä.

Minä haluan hengittää tätä tunnetta. Haluan hengittää toista ihmistä. Nyt se on helpompaa ja se tuntuukin erilaiselta. Kaikki ne perhoset mahassa, vaaleanpunaiset lasit silmillä. Sydänsilmähymiö. Se tunne, kun katsot toista silmiin. Se on huikeaa. Se polttava halu jota toista kohtaan tuntee. Se, kun on aamuja, jolloin saat herätä toisen vierestä ja kertoa miten paljon välität. Se, että haluat kertoa kaiken sen toiselle. Se, että joku todella haluaa sinua ja näet sen kaiken, siitä samaisesta katseesta, johon voisit hukkua. Kaikki tämä ja paljon enemmän. Haluaisit antaa itsestäsi kaiken toiselle, haluaisit toisesta kaiken itsellesi.

Mutta mikä parasta. Tällä kertaa osaan antaa myös tilaa. Tilaa hengittää. Tilaa kasvaa. Se tunne, kun on riittävän lähellä päästääkseen toisen myös kauas. Sitä on onni. Sitä on rakkaus. Sitä on elämä. Vapaus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Miten hieno voima se oikeasti onkaan, kun sitä käyttää oikein.

Tänään olen onnellinen. Tänään valitsen olla onnellinen.”

Lue myös

X