Miksi olen antanut kotini ajautua täyteen roinaa? Matilda, 46, katuu löperöä tavarasuhdettaan ja saa tietää, mitä tilanteelle kannattaa tehdä
Annan toimituspäällikkö Matilda Katajamäki on yksi monista, jotka katuvat entistä löperöä tavarasuhdettaan. Ammattijärjestäjä Ilana Aalto antaa vinkkejä tavaramäärän käsittelyyn ja hillintään.
Tunnearvoltaan isojen tavaroiden karsiminen on kaikkein vaikeinta.
Annan toimituspäällikkö Matilda Katajamäki on yksi monista, jotka katuvat entistä löperöä tavarasuhdettaan. Ammattijärjestäjä Ilana Aalto antaa vinkkejä tavaramäärän käsittelyyn ja hillintään.
Pehmoleluja on kaksi sinistä Ikea-kassillista, sitä isompaa mallia. Niihin kiteytyy ahdistukseni, melkein raivoni: miksi meillä on niin paljon tavaraa, jota en haluaisi omistaa? Miten pelkät pehmolelut vievät asunnostamme neliömetrin tilaa?
Olen asunut omillani 27 vuotta ja ollut lapsiperheellinen 18 vuotta. Nyt olemme muuttamassa pois pitkäaikaisesta kodistamme, ja tuon ajan tavarahistoria tulee minua vastaan. Viime vuodet olen ollut hyvin harkitseva ostelija ja alkanut ihailla minimalismia, mutta näin ei ole ollut aina.
Vielä kymmenen vuotta sitten olin hamstraaja, joskin melko eettinen sellainen. Kirpputoreilla käyminen oli lempiharrastuksiani, ja kirppisreissuilta tuli usein kotiin parikin kassillista vaatteita ja tavaraa. Otin myös työpaikaltani usein ilmaisia näytetavaroita lasten iloksi – tai kokeillakseni tulisiko niille käyttöä, koska ne olivat ilmaisia.
Lisäksi kotiimme tuli paljon tavaraa pyytämättä lahjoina tai lahjoituksina. Nyt menneisyyden kerrostumat tulevat minua vastaan kaappi kerrallaan ja kadun entistä, löperöä tavarasuhdettani.
Ammattijärjestäjä Ilana Aalto: ”Monen sisäinen ääni on ankara”
Syyllisyys onkin yleisimpiä tunteita ihmisen kohdatessa oman tavaranpaljoutensa, sanoo kulttuurintutkija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto. Hän auttaa yrittäjänä ihmisiä raivaamaan kotejaan ja antaa vinkkejä suositulla Paikka kaikelle -Facebook-palstallaan.
– Kun käyn asiakkaan kanssa hänen tavaroitaan läpi, hän usein puhuu ääneen sisäistä puhettaan, joka on kovin ankaraa. Mitä olen ajatellut hankkiessani tämän kaiken, miksi olen ollut niin tyhmä?
Ihmiset eivät Aallon mukaan usein juuri ajattele tavarasuhdettaan ennen kuin se syystä tai toisesta kriisiytyy. Se tapahtuu usein muuton yhteydessä tai muissa elämänmuutoksissa, kuten avioerossa – tai omaisen kuollessa, kun omien lisäksi selvitettäväksi tulevat toisen tavarat.
Aina tunteet tavaroita kohtaan eivät tietenkään ole vain negatiivisia: moni rakastaa niitä yhä. Niihin liittyy paljon toiveita ja muistoja, ja siksi niistä luopuminen voi olla hyvin vaikeaa.
– Ihminen on kutsunut tavarat ystävinä kotiinsa, mutta sitten ne ovat ottaneet vallan, Ilana Aalto kuvailee.
Hän puhuu Paikka kaikelle -kirjassaan, luennoillaan ja blogikirjoituksissaan tavaratyöstä, joka tarkoittaa kaikkea sitä, mitä tavaran omistaminen vaatii: huoltamista, säilyttämistä, kierrätysselvittelyä. Jokainen meistä joutuu väistämättä tekemään tätä työtä – kyse onkin siitä, viekö se liikaa aikaa elämästämme. Palveleeko tavara meitä vai me sitä?
Aallon mukaan olemme eläneet 1960-luvulta asti kulutusyhteiskunnassa ja 1980-luvulta asti yltäkylläisyydessä. Silti monilla meistä on vielä pula-ajan ajattelumalleja ja niihin liittyvää ylivarautumista. Uskomuksia siitä, että näitä esineitä voisi vielä tarvita.
”Ihmisillä on taipumus nähdä omat vanhat tavaransa arvokkaampina kuin muiden vastaavat”
Aloitin muuttoa ennakoivan raivaamisen kesällä. Paikka kaikelle -palstalla keskustellaan usein siitä, kuinka hidasta ja vaivalloista tavarasta eroon pääseminen on, etenkin jos siitä haluaa saada rahaa. Minulla sitä hidastaa vielä tiukka ekologinen omatunto: haluan mahdollisimman monen tavaran pääsevän jatkokäyttöön ja lopun tulevan kierrätetyksi täsmälleen oikein.
Otetaan vaikka case judopuvut. Poikani lopetti harrastuksen vuosia sitten, mutta kolme pukua veivät edelleen tilaa kaapissa. Aloitin eroonpääsemisurakan pesemällä ne ja valkaisemalla kellastuneita kauluksia ulkona heinäkuun auringonpaahteessa. Selvitin Googlesta, paljonko puvuista kannattaa pyytää nettikirppiksellä. Sitten ryhdyin raivaamaan ja imuroimaan olohuonetta, jotta sain tyhjän ja puhtaan lattiatilan, jossa voin ottaa puvuista valokuvat. Sain puvuista Tori.fi:ssä yhteensä 25 euroa.
Rahan menettämisen pelko hidastaa monen raivaamista, Ilana Aalto toteaa. Halu saada ”omiaan pois” edes vähän on ymmärrettävää, mutta tuntipalkka jää usein huonoksi, jos kaiken yrittää myydä. Hän neuvoo miettimään rajahinnan, jota halvempia tavaroita ei edes yritä myydä, vaan lahjoittaa suosiolla.
– Ihmisillä on taipumus nähdä omat vanhat tavaransa arvokkaampina kuin muiden vastaavat. Tosiasia on, että jos tavarasta on maksanut satasen, siitä saa myydessä yleensä enintään parikymppiä, usein vain muutaman euron.
Minä vien kassikaupalla käyttökelpoiseksi katsomaani tavaraa ja vaatetta Hope-yhdistykselle, SPR:n Konttiin ja kierrätyskeskukseen. Tuen omia arvojani edustavia paikkoja, kuten Ilana Aalto kehottaa asiakkaitaan tekemään, ja saan siitä hyvän mielen.
”On epäreilua, että perheen äiti joutuu yleensä aina vastuuseen kotiin pyytämättä tulleesta tavarasta”
Ongelmaksi minulle muodostuvat tavarat, jotka eivät kelpaa kierrätykseen eivätkä myyntiin: pikkuvikaiset lastenvaatteet, käyttämättä jääneet rumat mainostavarat, kulahtaneet mutta vielä käyttökelpoiset omat vaatteet. Tuntuu pahalta heittää roskiin asioita, joita teoriassa vielä voisi korjata ja käyttää, mutta käytännössä en tule näin koskaan tekemään.
Ilana Aalto on nähnyt ennenkin kaltaisiani ”tavaran pelastajia”. Hän kehottaa meitä miettimään, haluammeko toimia kierrätyskeskuksen varastona, jos oma hyvinvointimme kärsii siitä.
– Usein nämä ihmiset näkevät silmissään kaatopaikkojen jätekasat, joita ei nykyisin enää ole. Elinkaarensa päähän tullut tavara muuttuu poltossa energiaksi, mikä on parempi vaihtoehto kuin se, että roska päätyisi lahjoituksena rasittamaan tavaraa vastaanottavia hyväntekeväisyyskirpputoreja.
Onneksi muuttoon liittyvä tarmo ja tavara-ahdistus alentavat kynnystäni heivata asioita roskiin, ja tunnen nurkissa pyörineiden kassien lähdöstä ja tilan tyhjenemisestä jopa hieman mielihyvää. Päätän myös, että en ole täydessä moraalisessa vastuussa tavaroista, jotka ovat tulleet meille pyytämättä ja yllätyksenä. Ilana Aallon mukaan ilmaiseksi saatu tavara on ongelma yleensä juuri lapsiperheissä. Hän tietää äitejä, jotka ovat saaneet jätesäkillisiä vauvanvaatteita.
– On epäreilua, että perheen äiti joutuu yleensä aina vastuuseen kotiin pyytämättä tulleesta tavarasta.
Jyrkimpien karsijoiden mielestä edes valokuva-albumeita ei kannata säästää
Sitten tullaan kenties vaikeimpaan palaan, tavaroihin, joilla on syvä tunnearvo. Minulla nämä liittyvät lähinnä lasten vauva-aikaan. Olen säästänyt aivan liikaa pieniä vaatteita. Kaikkein vaikeinta on päästää irti äitiyspakkauslaatikoista: se tuntuu lopulliselta luopumiselta pikkulapsiajoista. Teen sen silti. Tuntuu pahalta nähdä ne roskalaatikossa, mutta muutaman päivän päästä olen ylpeä itsestäni.
Kun ihmiset netin raivausryhmissä tuskailevat vaikeutta luopua tunne-esineistä, ilmaantuu aina kommentoijia, joiden mielestä yhtään mitään ei tarvitse säästää, jyrkimpien mielestä edes valokuva-albumeita. He esittävät tavaroihin kiintymisen naurettavana ja muistuttavat, että muistot eivät asu tavaroissa vaan mielessä. Olen eri mieltä. Ihmisen muisti on huono, ilman konkreettisia muistoja moni asia haalistuu ja unohtuu. Tutut esineet tuovat kaivatun asian elävästi mieleen ja lohduttavat. Psykologipuolisoni kutsuu niitä emotionaalisiksi ankkureiksi menneisyyteen.
Pesen vauvanvaatteet, joihin on pitkään säilöessä tullut tunkkainen haju, ja tulen iloiseksi ripustaessani niitä pitkästä aikaa pyykkitelineelle. Niiden määrää täytyy silti vähentää. Ilona Aaltokin muistuttaa, että todellisista aarteistaan ihminen harvoin joutuu raivatessaan luopumaan.
Tavaranhallinta lähtee viime kädessä ostokäyttäytymisestä
Hidasta ja henkisesti vaikeaa raivaustyötä tehdessäni alan ajatella, että tavaranhallinnasta on tullut uusi kansalaistaito, jota ilman ihminen joutuu pulaan. Jos ei halua hukkua tavaroihin, pitää sisään tulevan tavaran määrä osata pitää järkevänä ja olemassa olevia käydä läpi säännöllisesti. Tunnen ehkä kaksi ihmistä, jotka ovat näin säntillisiä. Muut tuttavani kohtaavat tavarasokin aika ajoin.
Ilana Aalto on kansalaistaito-teesistäni osittain samaa mieltä, mutta ei haluaisi tehdä asiasta uutta vaatimusta sille pitkälle listalle asioita, joiden hallintaa nykyihmiseltä vaaditaan. Ammattijärjestäjä ei itsekään onnistu tässä täydellisesti.
– Itselläkin meinasi mennä kuppi nurin, kun raivasimme teinien huoneesta suuret määrät lapsuustavaraa. Luulin, että se oli tehty jo!
Tavaranhallinta lähtee Aallon mukaan viime kädessä ostokäyttäytymisestä: jos tavaran vaatima sitoumus ja siitä eroon pääsemisen vaiva olisi kaupoilla mielessä, vähemmän turhaa lähtisi mukaan. Hänen mukaansa omien tavaroiden raivaaminen useimmiten muuttaa ihmisen ostokäyttäytymistä harkitsevammaksi.
Olen huomannut tämän itsekin. Oman raivauksen myötä kirpputorit ovat nykyisin mielestäni enemmän ahdistavia kuin ihania (näin paljon tavaraa, jota kukaan ei halua). Koriste-esineitä pursuavat ”sisustuskaupat” vaikuttavat hulluilta: viiden tai kymmenen vuoden päästä noista yritetään turhaan päästä eroon kirppiksillä. Kun raivasimme kotimme asuntoesittelyä varten, poistin sieltä vuosikausia paikoillaan olleet kynttilätuikut ja peltipurkit. Ne eivät enää palanneet takaisin, koska koti näytti paremmalta ilman niitä.
Suurten tavaramäärien raivaukseen Ilana Aallolla on muutama neuvo, joilla pääsee jo pitkälle: 1. Seulo joukosta roska. 2. Poimi helpot, selvät poistettavat. 3. Lahjoita kaikki, minkä sielu sietää, ja mieluiten paikkaan, johon voi viedä kaikenlaista tavaraa samalla kertaa.
40 ensimmäistä vuottaan ihminen kerryttää tavaraa ja 40 seuraavaa vuotta hankkiutuu niistä eroon
Miten Ilana Aalto ammattijärjestäjänä lohduttaa ihmisiä, jotka ruoskivat itseään menneestä tavaran haalimisesta?
– Menneet ovat menneitä, ja niiden märehtiminen on turhaa. Voisi ajatella, että on hyvä, että nyt teen asialle jotain.
Sanotaan, että 40 ensimmäistä vuottaan ihminen kerryttää tavaraa ja 40 seuraavaa vuotta hankkiutuu niistä eroon. Olen tästä tyypillinen esimerkki. Kehitystä on tapahtunut: vaateostokseni eivät ole nykyisin huteja juuri koskaan, ja kiinnitän huomiota määriin. Eskari-ikäinen kuopukseni ei tarvitse kahtakymmentä paitaa, seitsemän riittää. Ostan uutta tavaraa sen verran harvoin, että se tuntuu aina erityiseltä.
Meillä on pehmoleluja enää yksi Ikea-kassillinen, ne rakkaimmat, jotka valikoimme yhdessä lasten kanssa. Muut lähtivät pesukoneen kautta Hope-yhdistykselle. Ne ansaitsevat uudet, rakastavat kainalot.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous