Eine-Kirsikka, 34, jäi leskeksi nuorena – uudessa liitossa hän saa surra menetystään: ”Se, jos mikä, on suurta rakkautta”

Rikkonainen lapsuus oli saanut Eine-Kirsikka Kurjen, 34, ajattelemaan, ettei kukaan voisi rakastaa häntä.

Jouduin lapsena olemaan näkymätön. Molemmat vanhempani ovat alkoholisteja. He erosivat, kun olin hyvin pieni. Jäin asumaan äidin luokse ja näin isääni vain harvoin.

Lapsuuteni Kotkassa oli turvaton, enkä saanut näkyä tai kuulua. Olin perheessämme se, joka huolehti kaikesta, ja varsinkin äidistä, joka kamppaili myös mielenterveysongelmien kanssa. Olin helpottunut, ettei minulla ollut sisaruksia, eikä siten enempää ihmisiä huollettavanani.

Tykkäsin lapsena olla esillä ja kävin koulun näytelmäkerhoa. Se oli eräänlainen pakokeino, sillä lavalla ei tarvinnut olla oma itsensä. Ystävieni kanssa saatoin iloita, mutta sekin oli vain ulkokuorta. En voinut kertoa heille, millaista elämäni oli kotona. Olin epävarma ja ahdistunut. Pahoinvointini äityi niin hurjaksi, että yritin itsemurhaa kolmannella luokalla. Tuntuu surulliselta, että olen nuorena voinut niin kauhean pahoin.

Pakenin isovanhemmille tai äidin veljen luokse aina, kun kotonamme oli porukkaa juopottelemassa tai äiti oli hävinnyt jonnekin. Heidän luonaan sain elää tavallista elämää. Minut sijoitettiin 12-vuotiaana omasta pyynnöstäni lastenkotiin. 16-vuotiaana muutin omilleni tuettuun asuntoon. Siitä lähtien olen huolehtinut omista asiois­tani.

”Olen päästänyt äidistä vähitellen irti”

Olin 17-vuotias, kun lähdin äidin kanssa yhteiselle lomamatkalle. Menin sinne oikeas­taan vahtimaan äitiäni. Tuolla matkalla päätin, etten voinut jatkaa vahingollista ihmissuhdetta. Olin koko lapsuuteni yrittänyt pelastaa äidin. Kuvittelin, että jos auttaisin häntä ja olisin tarpeeksi kiltti, hän tajuaisi rakastavansa minua.

Nyt olen päästänyt äidistä vähitellen irti. En pidä häneen yhteyttä, ja se on ollut oikea päätös. Isäni menetin jo 14-vuotiaana, kun hän kuoli väkivaltaisesti.

”Lapset ovat motivoineet minua pärjäämään”

Peruskoulun jälkeen aloitin parturi-kampaaja-opinnot ja suoritin samalla lukiota. Kesken opintojen tulin raskaaksi ja sain esikoiseni 19-vuotiaana. Silloin kohtasin ensimmäistä kertaa kätilön ja ajattelin, että vau, mitä supernaisia.

En osannut haaveilla äitiydestä, sillä minulla ei ollut äidin mallia. Raskaaksi tultuani oli silti päivänselvää, että pitäisin lapsen. Suoritin lukion loppuun äidinäitini avustuksella. Hän hoiti lasta, jotta pääsin iltalukioon.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen sain toisen lapsen 21-vuotiaana. Se vahvisti ajatusta siitä, että halusin ryhtyä kätilöksi. Pääsin kouluun toisella yrityksellä. Olin muuttanut lasten isän kanssa Porvooseen ja kävin sieltä käsin koulua Helsingissä.

Nyt olen ollut useamman vuoden töissä Naistenklinikan synnytysosastolla ja päivystyksessä. Kätilönä saan olla kanssakulkijana onnen hetkissä sekä kipeissä ja surullisissa tilanteissa.

Kolmivuorotyö tuo haastetta, mutten tiedä, osaisinko elää kahdeksasta neljään -arkea. Tämä työrytmi sopii minulle. Olin jo lapsena kova suunnittelemaan ja aikatauluttamaan, sillä epätietoisuuden sietäminen on ollut minulle haastavaa. Olen tuntenut syyllisyyttä, että joudun olemaan poissa kotoa. Joka toisen joulun vietän aina töissä.

Lapset joutuivat pieninä kahden kodin pyöritykseen, kun erosin heidän isästään. Vaikka suhteemme ei kestänyt, olen lapsistamme ikionnellinen. Heidän ansiostaan olen saanut kokea sellaista rakkautta, jota en saanut itse lapsena.

Olin nuori äidiksi tullessani, mutta lapset ovat motivoineet minua pärjäämään. Ennen esikoisen syntymää en osannut matematiikkaa ja opettaja arveli, etten pystyisi kirjoittamaan ylioppilaaksi. Päätin näyttää pärjääväni ja kirjoitin ällän matematiikasta.

”Tapaaminen oli rakkautta ensisilmäyksellä”

Olin jonkin aikaa yksin ennen kuin tapasin Ronin. Kohtasimme opiskelijaystäväni kautta eräässä Facebook-ryhmässä vuonna 2014. Itsetuntoni oli alamaissa, sillä vaikea lapsuus ja avioero olivat saaneet minut ajattelemaan, ettei kukaan voisi rakastaa minua.

Ronin tapaaminen oli rakkautta ensisilmäyksellä. Olin aina ajatellut, että innostuessani ja vitsaillessani olen jotenkin liikaa. Ajatus kumpusi lapsuudestani, jossa en saanut näkyä tai kuulua. Ronin kanssa sain olla juuri sellainen kuin olen. Hän oli tsempparini ja puski minua eteenpäin.

Suhdettamme varjosti se, että hän sairastui syöpään pian tapaamisemme jälkeen. Sairaus kulki rinnallamme viisi vuotta Ronin kuolemaan asti. Vaikka ne vuodet olivat rankkoja, eläisin ne koska tahansa uudelleen.

”Suru pysyy aina elämässäni”

Ronin kuolema tuntui maailmanlopulta, ja olin varma, etten voisi ikinä kokea samanlaista rakkautta. Ajattelin, ettei kukaan voisi hyväksyä leskeyttäni. Vuosi Ronin kuoleman jälkeen tapasin Mikon deittisovelluksen kautta.

Mikon kanssa minun ei ole tarvinnut peittää suruani, vaan Roni saa näkyä elämässämme. On ollut lohdullinen ajatus, ettei surusta tarvitse päästä yli. Se pysyy aina elämässäni, mutta muuttaa muotoaan. Nykyisessä liitossani on tilaa menetetylle rakkaudelle. Se, jos mikä, on suurta rakkautta.

Saimme yhdessä lapsen, joka on nyt kaksivuotias. Vanhemmat lapseni ovat 15- ja 12-vuotiaita. Äitiys on ollut elämänkohtaloni ja rooli, jossa minun kuuluu olla. Se on ollut eheyttävä kokemus rikkinäisen lapsuuden jälkeen.

”Seison omilla jaloillani”

Nyt kun olen saanut elää tavallista elämää ilman kriisejä ja suruja, huomaan kaipaavani jo omaa itseäni äitiyden alta. Fokus ei ole koskaan ollut minussa, vaan aina kaikissa muissa. Vasta nyt alkaa olla se hetki, että voisin keskittyä itseeni. Olen aina kokenut itseni eri ikäiseksi kuin oikeasti olen. Elämässäni on ollut niin isoja asioita ja menetyksiä, että tuntuu kuin olisin satavuotias.

Tunnen oloni varmemmaksi kuin nuorempana. Se on voimauttava tunne, sillä kärsin pitkään heikosta itseluottamuksesta. Nyt seison omilla jaloillani ja ympärilläni olevat tärkeät ihmiset täydentävät minua. Suuret rakkauteni Mikko ja Roni ovat tehneet minusta lasteni ohella kokonaisen.

Olen selviytynyt kaikesta tähänkin asti, joten uskallan luottaa, että selviydyn mahdollisista tulevistakin vastoinkäymisistä. Se on luottoa elämään.

---

---

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmiset ja suhteet

   Saria ja Markoa yhdistää se, että kumpikin menetti puolison äkillisesti ja traagisesti – "Ei tuntunut enää hyvältä olla joutsen, yksiavioinen"

2. Ihmissuhteet

   Maija Kuusisto, 47, menetti puolisonsa Jaakko Kuusiston aivosyövälle ja päätti, ettei jää harhailemaan surun mustaan laaksoon: ”Mitään ei onneksi jäänyt sanomatta”

3. Ihmissuhteet

   Vaikea äitisuhde sai Taija Tuomisen katkaisemaan välit kokonaan: ”En voi koskaan ymmärtää äitini käytöstä”

4. Itsetuntemus

   Koskaan ei ole myöhäistä hankkia hyvää äitisuhdetta – asiantuntijat kertovat, kuinka vaikean äitisuhteen voi parantaa jopa yksin, ilman äitiä