Maija Kuusisto
Maija Kuusisto menetti puolisonsa helmikuussa.
Ihmissuhteet

Maija Kuusisto, 47, menetti puolisonsa Jaakko Kuusiston aivosyövälle ja päätti, ettei jää harhailemaan surun mustaan laaksoon: ”Mitään ei onneksi jäänyt sanomatta”

Oulu Sinfonia -orkesterin intendentti Maija Kuusisto, 47, oli naimisissa säveltäjä-muusikko Jaakko Kuusiston (1974–2022) kanssa. Nyt Maija pyrkii viemään Jaakon perintöä eteenpäin.
Teksti: Miia Siistonen  Kuvat: Sampo Korhonen, Sara Pihlaja, OM-arkisto

”Minulla on tehtävä. Lupasin Jaakolle tekeväni kaikkeni sen eteen, että hänen musiikkinsa jatkaa elämää. Häneltä jäi niin moni asia kesken. Päivittäin mietin, mitä Jaakko tästä ajattelisi ja miten hän toivoisi minun toimivan. Usein tiedänkin. Vaikka hän lähti, vuoropuhelumme jatkuu.

Jaakon kuolemasta on vasta muutama kuukausi, mutta aloimme valmistautua siihen siitä lähtien, kun hän sai aivosyöpädiagnoosin kesällä 2020. Ennuste oli huono. Sovimme, että emme jää vellomaan murheeseen, vaan pyrimme etsimään myönteisiä puolia.

Jaakon poismenon jälkeen olen pyrkinyt noudattamaan samaa periaatetta. Aluksi minun teki mieli muuttaa kertaheitolla koko elämä: irtisanoutua ja muuttaa toiselle paikkakunnalle. Onneksi läheiset toppuuttelivat. Minulle ehdotettiin pitkää sairauslomaa, mutta en usko, että olisi psyykelleni hyväksi jäädä sängyn pohjalle. Orkesterin intendenttinä olen tottunut vastaamaan isosta henkilökunnasta ja työskentelemään niin, että tietyt vastoinkäymiset täytyy vain hyväksyä.

Jaakko Kuusisto

Viulisti, säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Kuusisto menehtyi helmikuussa 48-vuotiaana.

Puolison kuolema vei minulta tulevaisuudennäkymät. Olisin niin toivonut, että olisimme saaneet elää yhdessä vanhuuteen saakka. Nyt minulla ei ole haaveita tai suunnitelmia, etenen vain päivän kerrallaan. Silti tunnen vahvasti selviäväni. Päätin, etten jää harhailemaan surun mustaan laaksoon. En keskity siihen, mitä olen menettänyt, vaan siihen, mitä minulla on yhä jäljellä.

Mitään ei onneksi jäänyt sanomatta. Ehdimme puhua asiat selviksi puolentoista vuoden aikana. Kuolemansairaan läheisen vuoteen vierellä valvoessa ehtii käydä läpi päänsä sisällä järjettömän määrän asioita. Tiedän tehneeni hänen hyväkseen kaiken voitavani. Omalla toiminnallani en olisi pystynyt enempää auttamaan.

”Mielen valtasi kiitollisuus siitä, että kaikki sujui niin rauhallisesti”

Vuoden alussa sairaus alkoi edetä nopeammin. Kun Jaakko oli vielä kotihoidossa, pelkäsin, että hän saa jonkin kohtauksen ja kuolee käsiini. Sairaalassa olo oli turvallisempi. Lopun lähetessä suurin toiveeni oli, ettei tulisi pahoja komplikaatioita ja kipua. Sain pitää Jaakkoa sylissä hänen liukuessaan pois. Mielen valtasi kiitollisuus siitä, että kaikki sujui niin rauhallisesti.

Olimme alusta asti avoimia Jaakon sairauden suhteen välttääksemme huhujen leviämisen. Myös kuolemasta tiedotettiin nopeasti. Kirkkoon saapui satamäärin saattoväkeä. Tuntui, etten ole suruni kanssa yksin, vaan saan jakaa sen näiden ihmisten kanssa. Muistotilaisuus oli kaunis, hauskakin. Jaakko rakasti juhlia ja olisi ollut siellä kuin kala vedessä. Toivottavasti hän tiesi eläessään, kuinka paljon hänestä välitettiin.

Maija Kuusisto

– Olisi ollut vielä paljon traagisempaa menettää puoliso äkkiarvaamatta autokolarin tai sairauskohtauksen seurauksena. Meille jäi aikaa valmistautua, Maija Kuusisto sanoo.

Työyhteisöön oli helppoa ja turvallista palata, sillä siellä tunnetaan meidät molemmat. Ei ole tarpeen erikseen selittää, miksi saatan herkistyä kesken päivän. Päätin heti, että minun ei tarvitse mahtua mihinkään perinteiseen lesken muottiin ja kulkea mustissa. Olen juuri tällainen kuin olen. Itken, jos itkettää ja nauran, jos naurattaa. Vertaistukea tai ammattiapua en ole kaivannut. Tuntuisi oudolta mennä puhumaan asioistani vieraalle ihmiselle. Ystäviltä ja sukulaisilta saan keskusteluapua aina halutessani.

Suurinta turhautumista on aiheuttanut pankkiasioihin, laskuihin ja tekijänoikeuksiin liittyvä kohtuuton byrokratia. Teen työkseni paperihommia ja silti käämi palaa monta kertaa viikossa, kun en saa tarvittavia tietoja.

Aina kotiin palatessa törmään eteisessä Jaakon kenkiin. Jonakin päivänä korjaan ne pois ja vien kierrätykseen. Toivon, että myös jokin Jaakon hengestä ja tavasta olla ihmisten kanssa jää elämään. Hän oli poikkeuksellisen humaani, hauska ja hyväksyvä persoona. Yritän viedä sitä perintöä eteenpäin.”

Lue myös: Suru voi pitkittyessään kehittyä häiriöksi nimeltä PGD – kysyimme asiantuntijalta, mistä erottaa pitkittyneen ja terveen surun

X