Psykologi Pirkko Lahti ja Kauko rakastivat toisiaan yli 40 vuotta – edes muistisairaus ei tullut pariskunnan väliin, mutta kuolema lopulta tuli: ”Hänen viimeiset sanansa olivat: Mä tykkään susta, nähdään”
Pirkko Lahdelle, 80, riittää kohtuullinen terveys. Surusta selviytymiseen auttavat rituaalit. – Yritän etsiä pieniä onnenmurusia, Pirkko sanoo.
Pirkko Lahti, 80.
Pirkko Lahdelle, 80, riittää kohtuullinen terveys. Surusta selviytymiseen auttavat rituaalit. – Yritän etsiä pieniä onnenmurusia, Pirkko sanoo.
Siinä ne olivat heti eteisessä, tutut lenkkarit. Kevään ensimmäinen mökkireissu nosti kyyneleet psykologi Pirkko Lahden silmiin. Hänen avomiehensä Kauko Piipari kuoli viime lokakuussa, eikä Pirkko ollut käynyt talvella mökillä.
– Katsoin tuolia, jolla hän istui usein. Peremmällä oli hänen sänkynsä, vaatekaapissa tutut pusakat sekä muut mökkivaatteet.
Pirkko tietää, että suru tulee ja tuntuu aaltoina. Viime viikkoina on tuntunut. Pariskunnan hoitokoira Nelli jouduttiin lopettamaan äskettäin, ja sekin nosti muistoja pintaan. Koira oli molemmille läheinen.
– Lajittelin Kaukon vaatteet mökin pihalla ja annoin tutulle miehelle, osan vein jätteisiin.
Pirkko tulee haastatteluun suoraan Lohjan-mökiltä, sillä kerrostalokoti Helsingin keskustassa on julkisivuremontin vuoksi paketissa ja kesä kuluu enimmäkseen mökillä.
Valtakunnan psykologiksi tituleerattu Pirkko täytti viime kesänä 80. Hän jäi yli kymmenen vuotta sitten eläkkeelle Suomen Mielenterveysseurasta ja on yrittänyt vähentää hommia. Silti hän on yhä kysytty luennoitsija, kirjoittaa blogia ja tapaa myös joitakin ihmisiä vastaanotollaan sekä tekee hyväntekeväisyystyötä ja auttaa monia ystäviä epävirallisesti.
Pirkon aamu alkaa aina sillä, että hän soittaa 88-vuotiaalle sisarelleen sekä lähettää viidelle ikäiselleen ja itseään vanhemmalle ystävälle tekstiviestin ja kyselee voinnit. Jos vastausta ei tule, hän soittaa perään.
Edellisellä viikolla hän piristi 93-vuotiasta ystäväänsä houkuttelemalla tämän retkelle kirsikankukkapuistoon. Eväinä oli korvapuusteja, kahvia ja kuohuviiniä.
Kunnes kuolema erotti – Pirkko Lahti ja Kauko Piipari olivat yhdessä loppuun asti
”Olin viime lokakuussa pitämässä juhlapuhetta. Puheen jälkeen huomasin, että hoitokodista oli tullut kaksi puhelua. Pelkäsin pahinta. Edellisenä päivänä tavatessamme Kauko vaikutti pirteältä, ja minulle tuli pelonsekainen aavistus. Olin kuullut, että jotkut tervehtyvät viimeisenä elinpäivänään, ja ajattelin, että ehkä tämä oli se kirkas hetki. Kun lähdin, hänen viimeiset sanansa olivat: Mä tykkään susta, nähdään.
Vaistoni osui oikeaan, Kauko oli kuollut. Hän ehti olla hoitokodissa vähän yli vuoden. Yhdessä olimme yli 40 vuotta.
Tapasin Kaukon ensimmäisen kerran vuonna 1979, kun olin myymässä vanhaa autoani. Harmitti, kun en saanut kunnon palvelua autoliikkeessä, ja osastopäällikkö tuli rauhoittelemaan minua. Pitkä, komea ja urheilullinen mies oli kohtelias ja vieläpä hauska. Kaikki hoitui, ja sain autorämästä hyvän hinnan. Pian tämä Kauko pyysi minut elokuviin ja sitten purjehtimaan.
Kaukon sairastuminen kahdeksan vuotta sitten alkoi dramaattisesti. Tulimme eri autoilla kotiin Lohjalta, mutta yllättäen Kaukoa ei kuulunut. Kävi ilmi, että hänet oli nähty ajamassa hurjaa vauhtia Lohjanharjulla. Minäkin syyllistyin ylinopeuteen, kun lähdin etsimään häntä hädissäni.
Mies löytyi, mutta ajokortti meni ja tuli diagnoosi, Alzheimerin tauti.
Kaukon oli ensin vaikea hyväksyä tilannetta, ja hän syytti minua, mutta pian hän rauhoittui, eikä ajokortista enää puhuttu.
Elämä muistisairaan ihmisen kanssa on ajoittain raskasta. Välillä hävettää puhua koko asiasta, ei suorastaan kehtaa kertoa kaikkia likaisia lakanoita ja kaoottisia hetkiä. Jaksoin kuitenkin hoitaa häntä kotona monta vuotta.
Kauko ei ollut aggressiivinen, hän tunnisti minut ja päällimmäisenä oli tunne, että hän on rakas mieheni. Vieraitamme hän ei aina tuntenut, mutta toivotti kaikki tervetulleiksi ja sanoi, että onpa kiva nähdä. Minulle hän oli hellyttävä, hyväntahtoinen, huumorintajuinen ja kohtelias, sydämellinen ihminen.
Kuoleman jälkeen ensimmäiset kuukaudet menivät puuhatessa. Olin toivonut, että hautajaisiin ei tuotaisi kukkia. Sen sijaan ostimme 60 tummanpunaista ruusua, ja jokainen siunaustilaisuuteen tuleva sai ohjelman lisäksi ruusun, jonka voi jättää arkulle. Kirjoitin Kaukosta muistokirjoituksen, jonka tulostin kääröksi, ja jokainen sai lukea sen vasta kotona. Pöydällä oli myös valokuvia Kaukosta, joista kukin voi ottaa omansa. Tarjoilin yksityisen muisteluhetken Kaukon kanssa.”
Lapsettomaksi jäänyt Pirkko Lahti luuli olevansa asian kanssa sinut
”Ensimmäinen avomieheni oli erittäin lapsirakas ja olisi halunnut lapsia, mutta minulla oli nuorena astma ja paha pölyallergia. Jouduin syömään hirvittäviä määriä voimakkaita lääkkeitä enkä jaksanut ajatellakaan lapsia.
Kun eron jälkeen tapasin Kaukon, hänellä oli 10- ja 12-vuotiaat lapset. Lapset olivat hänelle hyvin rakkaita, sillä hän oli hoitanut heitä paljon, kun ex-vaimo opiskeli. Lapset asuivat sittemmin äitinsä kanssa, mutta olivat meillä viikonloppuisin, ja he sekä heidän lapsensa tulivat minullekin läheisiksi.
Luulin olleeni sinut lapsettomuuteni kanssa, mutta myönnän, että varsinkin vanhempana olen miettinyt asiaa melkoisesti. Kuka huolehtii minusta, jos en itse enää kykene, kuka kysyy kuulumisia, kuka järjestää hautajaiset, kuka minut perii?
Minulla on laatikko, jonka päällä lukee Pirkon tärkeät paperit. Siinä on muun muassa hoitotahto, edunvalvontavaltuutus, testamentti sekä toiveet hautajaisjärjestelyistä ja henkilökohtaisista tavaroistani.
Olen ajatellut, että tuhkani sirotellaan mereen. Tosin tällä hetkellä käyn moraalista taistelua toisesta vaihtoehdosta. Kaukon lapset onnistuivat nimittäin saamaan isälleen hautapaikan Hietaniemen upealta hautausmaalta, ja siellä olisi sija minullekin. Harkitsen vielä asiaa.
Ensimmäisen testamenttini tein jo parikymppisenä. Löysin paperin sattumalta joitakin vuosia sitten, ja se oli liikuttava. Siinä mainitaan, kenelle piti antaa kultasormus, kenelle levysoitin ja kuka saisi kameran ja tililläni olevat 500 markkaa. Sittemmin olen päivittänyt testamenttini huolellisesti.
Tärkeiden papereideni joukossa on myös eräänlainen nekrologi, parikymmensivuinen elämäkerta, joka on henkilökohtainen ja tarkoitettu vain läheisille. Elokuussa julkaistavan elämäkertakirjani kirjoittaja Minna Maijala sai lukea sen ja on käyttänyt osia siitä kirjassa.”
Hyvä ja paha lapsuus
”Samaisessa kirjassa kerron myös lapsuudestani. Ensimmäiset kymmenen vuotta olivat hyvät. Äiti oli 26-vuotias, kun synnyin perheen kolmanneksi lapseksi. En ehtinyt koskaan nähdä isääni, sillä olin kaksi viikkoa vanha, kun hän kuoli rintamalla.
Isättömyys ei erityisesti tuntunut arjessa, sillä en ollut ikäluokkani ainoa, jonka isä kuoli sodassa.
Äiti oli kutoja, ja me lapset jouduimme joka aamu puolaamaan hänelle lankoja.
Työnjako kotona oli hyvin tasa-arvoinen. Veljeni ja sisareni osasivat tehdä ruokaa, ja minä olin kätevä rakentamaan. Opin äidiltä, että kaikkea pitää yrittää ja pitää olla ahkera. Myöhästyä ei saa, ja asiat pitää tehdä heti, mieluiten jo eilen.
Hän oli myös neuroottisen siisti ja halusi välttämättä tulla vanhoilla päivilläänkin kotiini tekemään suursiivousta. Me Kaukon kanssa yritimme siivota mahdollisimman hyvin etukäteen, mutta silti hänen ensimmäinen lauseensa oli, että onpas täällä likaista.
Muistot äidistä ovat lämpimät, mutta toisesta, surullisemmasta jaksosta lapsuuttani en juuri puhu edes kirjassani.
Elämä muuttui, kun olin 10-vuotias ja meille tuli isäpuoli. Hän oli psyykkisesti sairas, ja nuorimmaisena jouduin kärsimään hänestä kauemmin kuin sisarukseni. Se oli hirveää ja surullista.
Jollakin tasolla ymmärrän äitiäni, ja muitakin naisia, jotka jatkavat väkivaltaisessa suhteessa. Silti toivon, että kukaan ei erehtyisi pitämään alistamista rakkautena. Itse en ole koskaan pystynyt käsittelemään kaikkea silloin kokemaani ja näkemääni.
Kun täytin 18, onnistuin toimittamaan isäpuoleni hoitoon, ja äitini elämä helpottui. Mies vietti loppuelämänsä mielisairaalassa.”
”Olen miettinyt ihmisen mieltä ja syyllisyyttä paljon”
”Jouduin kolmekymppisenä pahaan auto-onnettomuuteen. Olin oikeusministeriön virka-auton kyydissä, ja edessämme oli kaksi autoa ojassa. Pysähdyimme auttamaan heitä, mutta kuski menetti auton hallinnan, auto meni nurin ja olimme samassa rytäkässä kaikki. Lukitussa autossa oli kuljettajan lisäksi neljä ihmistä, kun auto syttyi palamaan.
Onnistuin saamaan takaikkunan auki ja pääsin ryömimään siitä ja autoin myös toiset takapenkkiläiset ulos sekä nappasin mukaani oppilaiden tenttipaperit, mutta en jäänyt auttamaan edessä istujia.
”Masennuin vakavasti, ja itsesyytökseni jatkuivat pitkään.”
Olin sokkitilassa ja toimin täysin epäloogisesti. Soitin muun muassa Kaukolle ja jätin viestin, että en voi ulkoiluttaa Mörriä, meidän silloista koiraamme, koska olen sairaalassa. En älynnyt sanoa, missä kunnossa ja missä tarkalleen olen.
Selkänikamani murtui ja makasin petissä kaksi kuukautta, mutta vaikeinta oli hyväksyä, että minä, pohjimmaltani hyvä ihminen, en jäänyt pelastamaan muita. Onneksi kaikki ehtivät turvaan, mutta kokemus oli silti rankka. Masennuin vakavasti, ja itsesyytökseni jatkuivat pitkään.
Vähitellen masennus helpotti, mutta olen miettinyt ihmisen mieltä ja syyllisyyttä paljon. Sitä, kuinka olennainen osa pahuus on ihmistä, ja kuinka itsekäs itse kukin tiukan paikan tullen on.”
Odota, kun täytät 80
”Olin äskettäin laboratoriokokeissa, ja hoitaja huomasi ikäni ja ihmetteli sitä. Sanoin, että käytä väljiä vaatteita ja kävele pitkin askelin, siinä se on, nuorekkuuden resepti. Opin jo äidiltä, että ei saa näyttää vetelältä eikä jalkoja saa laahata, vaan pitää olla reipas ja ryhdikäs.
Nuorena olin pitkä ja hoikka, aika poikamainen. Kovin naiselliseksi en ole koskaan itseäni tuntenut. Olen silti ollut enimmäkseen sinut kroppani kanssa.
Minulle on sanottu, että odotahan kun täytät 80, sitten joutuu kyllä tekemään itsensä kanssa töitä.
Tasaluku tuli täyteen viime kesänä, ja samoihin aikoihin sain kuulla sairastavani vakavaa verisairautta. Joudun syömään loppuikäni vahvoja lääkkeitä, eikä parannuskeinoa ole.
Tässä iässä olen oppinut hyväksymään sen, että kunto ei enää parane. Olen kuullut monen vanhan ihmisen sanovan, että kun pysyisi tämmöisenä, samana. Monella on jonkinlainen terveyden harha, tavoitellaan jotakin, mitä ei ole enää tarjolla.
Minulle riittää kohtuullinen terveys. Pitää nukkua riittävästi, kävellä päivittäin, olla ulkona ja hoitaa ihmissuhteita. Elämä voi olla merkityksellistä ja onnellista, vaikkei ihminen olisikaan terve.”
Pirkko Lahti odottaa yhä naispiispaa
”Usko on minulle henkilökohtainen asia. Ajattelen, että jokin korkeampi voima on olemassa, oli se sitten valo, jumala, totuus, mikä tahansa. Arvostan monia hengellisiä asioita, mutta erosin aikoinani kirkosta, koska naispappeja ei silloin hyväksytty. Yhäkin kirkkoon liittyy monia ei-hengellisiä elementtejä, joita vieroksun. Lupaan liittyä kirkkoon heti, kun Suomeen saadaan ensimmäinen naisarkkipiispa.
Olin äskettäin koskettavissa hautajaisissa. Meitä oli siellä seitsemän ihmistä, lisäkseni vainajan poika, sisko, kolme työkaveria, yhden puoliso ja yksi lapsuudenystävä. Se oli vaikuttavan pelkistettyä ja kaunista – ydinsaattajat.
On sanottu, että ihmisellä pitää olla arkunkantajien verran läheisiä ystäviä. Siis ainakin kuusi. Se on mielestäni totta, sillä kriisitilanteessa yksi ystävä on aika vähän. Verkosto kantaa, ja yhdestä asiasta voi uskoutua yhdelle, toisesta toiselle.
Ystävät pitää hankkia silloin, kun asiat ovat hyvin. Niitä löytyy, kun uskaltaa pyytää ja antaa apua sekä kohdata toisen tunnetasolla. Ei jokaisen tarvitse olla sosiaalinen, mutta kannattaa miettiä, kuinka toista ihmistä lähestyy, kullakin on reviirinsä.”
”Yritän etsiä pieniä onnenmurusia”
”Vanhuudessa on se hyvä puoli, että tähän ikään on ollut pakko selviytyä monesta, enää en hätkähdä ihan pienestä.
Surussa selviytymisessä minua on auttanut se, että olen puhunut paljon Kaukosta ja Kaukolle. Kotini pöydällä on hänen valokuvansa ja vierellä sähkökynttilä, joka on ajastettu syttymään joka ilta.
Saatan sanoa, että ai, sytytit sitten kynttilän, tai vitsailen jotain omasta sähläämisestä. Viimeksi kerroin hänelle Nelli-koirasta.
Olen myös käynyt kaikki valokuvat läpi. Me matkustimme paljon yhdessä, ja kännykän algoritmit tarjoavat muistoja milloin miltäkin vuodelta.
Myös rituaalit auttavat minua. Murroskohdissa on tärkeää, että on päivittäisiä asioita, jotka toistuvat, ja vuodenkierrossa on tapahtumia, joita odottaa.
Lapsuudessani meillä syötiin aina lauantai-iltaisin salaattia. Se oli rosollia, jota nautimme yhdessä, ja äiti juhlisti viikonloppua ottamalla pienen pikarillisen muskattiviiniä. Rituaaliin kuului, että me lapset saimme maistaa viiniä ehkä sentin verran.
Olen aina pitänyt juhlaperinteistä ja muistisairaan ihmisen omaisena arvostan entistä enemmän myös arkirutiineja.
Ne luovat turvallisuutta ja ilahduttavat tervettäkin ihmistä. Aamutoimet, säännölliset tapaamiset ystävien kanssa, juhlat samalla menulla, lauantaidrinkki puolison kanssa, perjantaipizza, talviaamun avantouinti – mahdollisuuksia on rajattomasti.
Yritän etsiä pieniä onnenmurusia, linnun laulua, tuomen tuoksua, kauniita sanoja. Ihmisellä pitää olla tehtävää, toivottavaa ja rakastettavaa.
Joka ilta mietin ennen nukkumaan menoa, että mitä hyvää tässä päivässä oli. Se voi olla viisas lause, avulias teko tai ystävällinen hymy. Siihen on hyvä nukahtaa.”
Kommentit
Linssilude aina vaan.
Kommentit
Linssilude aina vaan.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous