Ihminen ojentaa kätensä kohti katsojaa.
Moni on ylpeä ypöyksin pärjäämisestä. Voisiko siitäkin olla ylpeä, että pyytää ja ottaa vastaan apua?
Itsetuntemus

Näkökulma: Sain psykiatrilta kaikkien aikojen self help -neuvon, joka jokaisen yksin pärjääjän pitäisi lukea

Elämä on helpompaa, kun ei yritä jatkuvasti sinnitellä, jaksaa ja selviytyä. Näin saattaa myös välttyä uupumukselta. – Nykyään ajattelen, etten halua pönkittää myyttiä yksin pärjäämisestä, kirjoittaa toimittaja Viivi Aaltovesi, joka tunnustautuu entiseksi pärjääjäksi.
Teksti: Viivi Aaltovesi Kuvat: iStock

Tuttava kertoi somessa yrittäneensä yli vuoden ajan ”jaksaa vielä kolme viikkoa”, kunnes joutui lääkärin määräämänä hyvin pitkälle tauolle urheilu-uraltaan. Jos ei olisi yrittänyt niin kauan vain kestää, toipumisaika olisi lyhyempi, hän arveli.

Jaksamisongelmia ja uupumusta on osunut tuttava- ja lähipiiriini ennenkin, ja olen itsekin tehnyt osani väkisin pärjäämisestä. Tuttavani on kuitenkin vasta 19-vuotias. Eikä hänen kokemuksensa ole nykyään epätavallinen. Uupumuksesta voi kärsiä jo lukioiässä. Se herättää kysymään: Mitä järkeä ainaisessa jaksamisessa, kestämisessä, sinnittelyssä ja pärjäämisessä on? Vai onko mitään?

Soitan psykiatri, psykoterapeutti Juhani Mattilalle, jolta on kesällä 2021 ilmestynyt kirja uupumuksesta, sen syistä ja hoitokeinoista. Mattila toteaa, että jaksamista ja sinnittelyä on monenlaista: yksi sinnittelee töissä, toinen ihmissuhdeongelmissa. Pantataan tunteita, pidetään vaikeudet sisällä, ei kerrota kenellekään omista murheista. Pysytään kontrollissa, ohjat käsissä!

Ylenmääräisen jaksamisen eri muotoja tuntuu yhdistävän se, että kaikessa on pohjimmiltaan kyse yksin pärjäämisestä. Pärjääjä kokee avuntarpeensa, ahdistuksensa ja vaikeutensa heikkouksiksi ja tuntee niistä häpeää. Parempi siis sinnitellä yksin!

”Älkää ihmiset yrittäkö pärjätä väkisin”

Onko olemassa tilanteita, joissa väkisin yksin jaksaminen on hyvä idea, kysyn Mattilalta. Vai voisimmeko vain kollektiivisesti lopettaa pärjäämisen?

– Suomalaisille voisi kyllä yleisesti sanoa, että älkää ihmiset yrittäkö pärjätä väkisin, Mattila sanoo.

– Mutta neuvoa ei voi aina noudattaa, koska kaikilla ja kaikissa tilanteissa ei ole ketään toista, jolta saisi apua. Silloin joutuu pakosta sinnittelemään. Onneksi näin ei yleensä ole.

Moni meistä yrittää viimeiseen asti pärjätä yksin, vaikkei olisi pakko. Tuntuu tutummalta koettaa vain jaksaa vielä muutama viikko, vaikka ympärillä olisi läheisiä, joille jutella, tai käytettävissä työterveyspalveluita, joista kysyä apua.

– Avun tarvitseminen on luonnollista. Totta kai jokainen tarvitsee apua, Mattila sanoo niin kuin asia olisi itsestäänselvyys.

Ja pitäisihän sen olla.

Kaikkien aikojen self help -neuvo

Nyt on siis saatu ihmismielen asiantuntijan vahvistus sille, että ei kannata yrittää väkisin jaksaa ja jaksaa, ellei tosiaan ole aivan yksin maailmassa. Hyvä! Vielä yksi kysymys: miten paatunut pärjääjä voisi muuttua?

Pärjääjiä kehotetaan usein laittamaan rajat itselleen ja toisilleen sekä kieltäytymään asioista. Mattilan mukaan ne ovat ihan hyviä neuvoja, mutta jos väkisin pärjääminen on edennyt uupumukseksi, neuvoja on vaikea noudattaa. Uupunut ei nimittäin enää tiedä itsekään, mitä toivoo ja tarvitsee.

– Kun lukee neuvoja erilaisiin tilanteisiin, usein ne ovat sitä, mitä ihminen itse voi tehdä. Miksi ihmeessä se täytyisi aina tehdä itse? Sekin on hyvä self help -neuvo, että menee pyytämään apua. Useasti se on se tärkein.

Vuosikausia sinnitellyt, uupunut ihminen tarvitsee ammattiapua tilanteensa selvittämiseen. Avun pyytäminen ei kuitenkaan tarkoita pelkkää vuosia kestävään kuntoutuspsykoterapiaan hakeutumista. Yksin pärjäämisen kulttuuria voi murtaa jo avaamalla suunsa ja kertomalla kaverille, että on kuormittunut.

– Vaikka tilanne olisi kuinka lievä, aina on apua siitä, että jonkun kanssa puhuu, Mattila sanoo.

Lue myös: Moni luulee, että uupumuksen voi estää vetämällä tiukemmat rajat – parempi keino on opetella tunnistamaan omat tarpeensa

Sinnittelyni ei hyödyttänyt ketään

Takaisin 19-vuotiaan tuttavan tapaukseen: hän oli aivan oikeassa arvellessaan, että toipuminen olisi nopeampaa, jos ei olisi niin pitkään sinnitellyt. Mattilan mukaan esimerkiksi muistin pätkiminen, unettomuus, keskittymiskyvyn huononeminen ja ilottomuuden sekä innottomuuden kokemus ovat sellaisia uupumuksen oireita, joista pitäisi mahdollisimman pian puhua jollekulle. Ihannetapauksessa esimerkiksi työterveyshoitajalle, mutta jos työterveyttä ei ole saatavilla, tilanteen pohtiminen läheisen kanssa voi olla ensimmäinen askel.

– Koska jos sinnittelee vuoden, pari tai kymmenen vuotta, hoitomahdollisuudet huononevat vuosi vuodelta.

Jos luit ylläolevan oirelistan ja ajattelit, että ei tässä mitään, kyllä minä vielä pärjään, kun ihan jokainen oireista ei esiinny joka päivä, niin tässä vielä yhdet terveiset psykiatri Mattilalta:

– Moni miettii, meneekö turhan päiten hakemaan neuvoa tai apua. En ole koskaan kuullutkaan semmoisesta. Avun hakeminen tapahtuu keskimäärin kymmenen vuotta sen jälkeen kuin siihen olisi ollut aihetta.

Itse olen entinen pärjääjä; entinen kympin tyttö ja harrastusyhteisön toimeenpaneva voima. Lapsen saatuani tein täyskäännöksen. Jätin luottamustoimet ja suoritukset ja aloin pyytää ja ottaa vastaan sitä apua, joka oli oikeastaan aina ollut ulottuvillani.

Lapsen vauva-aikana tunsin huonoa omaatuntoa kuunnellessani muita äitejä, joiden lähipiiri oli kaukana ja puoliso reissutöissä. Nopeasti kuitenkin laskeskelin, ettei muille äideille ole mitään apua siitä, jos minäkin yritän sinnitellä yksin, vaikka voisin saada apua. Parempi mennä neuvolapsykologille puhumaan vaikeasta synnytyskokemuksesta ja antaa kaikkien halukkaiden läheisten tulla meille hoitamaan lasta ja laittamaan tiskit.

Nykyään ajattelen, etten halua pönkittää myyttiä yksin pärjäämisestä. Ei ole salaisuus, että tarvitsen muiden ihmisten apua.

X