Kannattaako lisäaineita vältellä? Professori tarkistaisi elintarvikkeesta 3 tärkeämpää asiaa
Pitkä lista E-koodeja elintarvikepakkauksessa saattaa säikäyttää. Jokaisella lisäaineella on kuitenkin tehtävänsä tuotteessa. Osa tutuista lisäaineista on peräisin esimerkiksi hedelmistä tai vihanneksista.
Lisäaineista huomattava osa on lähtöisin luonnosta, esimerkiksi omenan pektiini (E440).
Pitkä lista E-koodeja elintarvikepakkauksessa saattaa säikäyttää. Jokaisella lisäaineella on kuitenkin tehtävänsä tuotteessa. Osa tutuista lisäaineista on peräisin esimerkiksi hedelmistä tai vihanneksista.
Tutun elintarvikkeen ainesosaluettelo saattaa sisältää vieraalta kuulostavia termejä. Ovatkohan nämä kaikki varmasti tarpeen? Mitä edes tarkoittaa hapettumisenestoaine E300 tai E385? Voiko tämä olla terveellistä? Ruisleipäpakkauksen kyljessäkin komeilee lisäaineeton-merkki. Tarkoittaako lisäaineettomuus siis automaattisesti terveellistä?
Ruoka- ja terveystietoisuuden lisääntyessä tikun nokkaan nostetaan välillä erilaisia ruoka-aineita, joista leivotaan pahiksia syystä tai syyttä. Myös lisäaineet puhuttavat ajoittain. Eniten on kohistu makeutusaine aspartaamista (E951) ja aromivahvenne natriumglutamaatista (E621). Ravinnon turvallisuuden professori Marina Heinonen Helsingin yliopistosta kuitenkin vakuuttaa, että kaikki lisäaineet ovat elintarvikkeessa paikallaan.
– Lainsäädäntö edellyttää, että lisäaineen käyttämiseen elintarvikkeessa täytyy aina olla teknologinen syy, Heinonen toteaa.
Lisäaine tuo säilyvyyttä ja rakennetta
Lisäaineilla voidaan vaikuttaa elintarvikkeen säilyvyyteen ja estää esimerkiksi bakteerien kasvu lihatuotteessa. Ne antavat makeisille tietyn värin tai tuovat leipään kuohkeutta. Arominvahventeilla taas parannetaan tai muutetaan elintarvikkeen makua. Mutta sekin on säänneltyä, miten niitä saa käyttää.
– Elintarvikkeen makua tai väriä voidaan vahvistaa, mutta huonoa laatua ei saa peittää, Heinonen painottaa.
Mikään lisäaine ei päädy elintarvikkeeseen, ennen kuin sen turvallisuus on arvioitu. EU:n elintarvikelainsäädäntö myös edellyttää, että kaikki ainesosat, myös käytetyt lisäaineet pitää ilmoittaa pakkauksen kyljessä.
– On sitten valmistajasta kiinni, ilmoitetaanko ne pelkällä ryhmänimellä ja E-koodilla, vai ryhmänimellä ja aukikirjoitetulla lisäaineen nimellä.
E-koodi on eurooppalainen tapa merkitä viranomaisten Euroopan unionin alueella hyväksymät lisäaineet. Esimerkiksi E-koodin E300 takana on hapettumisenestoaine askorbiinihappo, tutummin C-vitamiini. E385-koodi taas tarkoittaa keinotekoisesti valmistettua kalsiumdinatriumetyleenidiamiinitetra-asetaattia.
Luontainen, luontaisen kaltainen vai keinotekoinen lisäaine?
EU:ssa on käytössä 350 erilaista lisäainetta. Lisäaineet voivat olla luontaisia, luontaisen kaltaisia tai keinotekoisia. Luontaiset lisäaineet on uutettu luonnon raaka-aineista. Luontaisen kaltaiset ja keinotekoiset lisäaineet valmistetaan laboratorio-olosuhteissa.
Lisäaineista huomattava osa on lähtöisin luonnosta, esimerkiksi omenan pektiini (E440), askorbiinihappo eli C-vitamiini (E300) ja omenahappo (E296). Myös monilla väriaineilla on luonnollinen alkuperä. Lykopeeni (E160d) on tomaatin väri ja beetakaroteeni (E160a) porkkanan. Säilöntäaine bentsoehappo (E210) on yksi puolukan sisältämästä kuudesta lisäaineesta.
Osa lisäaineista on luontaisen kaltaisia, mutta ne valmistetaan keinotekoisesti. Esimerkiksi väriaineena käytettävä lehtivihreän pysyvämpi muoto klorofylliini (E140) valmistetaan vihreistä lehdistä ja ruohosta. Osa on puhtaasti keinotekoisia aineita, joita ei esiinny luonnossa, kuten makeutusaineet sakariini (E954) ja syklamaatti (E952).
Luonnollinen voi kuulostaa paremmalta kuin keinotekoinen. Heinonen kuitenkin muistuttaa, ettei elintarviketeollisuudessa ole sellaista sääntöä, että keinotekoisia lisäaineita pitäisi välttää.
– Kemistit osaavat valmistaa erilaisia aineita laboratoriossa. Vitamiinejakin osataan valmistaa keinotekoisesti, niitä samoja, joita saa porkkanasta ja appelsiinista.
Lisäaineen liikasaanti on käytännössä vaikeaa
Lisäaineiden saantisuositusta määrittää ADI-arvo. Se kertoo määrän, jonka ihminen voi päivässä syödä kyseistä ainetta ilman merkittäviä terveydellisiä haittavaikutuksia. ADI ilmoitetaan milligrammoina henkilön painokiloa kohti vuorokaudessa.
– ADI-arvot ovat niin kaukana, että niiden ylittäminen ravitsemussuositusten mukaisella ruokavaliolla on käytännössä hyvin vaikeaa, Heinonen kertoo.
Takavuosien pahis oli aspartaami, jolla esimerkiksi kevytkolajuomat on makeutettu.
”Lisäaineita suurempi huolenaihe suomalaisille on kovan rasvan, suolan ja sokerin määrä. Eniten tulisi kiinnittää huomiota suolan määrään.”
– Aspartaamin liikasaanti edellyttää, että kevytkolajuomia juo päivässä yli kuusi litraa. Suurempaa haittaa aiheuttaa niiden happamuus ja kofeiinipitoisuus.
Arominvahventeena käytetty natriumglutamaatti on yhdistetty vuosia sitten kiinalaisen ravintolan syndroomaan. Tauti aiheuttaa esimerkiksi hikoilua, kasvojen punoitusta ja sydämen tykytystä.
– Oireilu vaatii todella suuria grammapitoisuuksia. Oireilu voi myös aiheutua elintarvikkeen omasta glutamaatista. Sitä on esimerkiksi parmesaanissa, merilevässä ja soijassa. Myös parsakaali ja tomaatti sisältävät glutamaattia.
Lisäaineettomuus ei ole tae terveellisyydestä
Heinonen kehottaa tarkastelemaan ruokavaliota kokonaisuutena sen sijaan, että murehtii lisäaineiden liikasaantia. Jos elintarvikkeen ainesosaluettelo vilisee pelkkää E-koodia, kannattaa tarkistaa myös sen ravintosisältö.
Toisaalta lisäaineettomuus ei ole automaattinen tae elintarvikkeen terveellisyydestä. Lisäaineeton-merkki esimerkiksi ruisleipäpaketin kyljessä on enemmänkin markkinointikeino. Leivän terveellisyyden kannalta oleellisempaa on kuitupitoisuus tai se, paljonko leipä sisältää siirappia tai suolaa.
– Lisäaineita suurempi huolenaihe suomalaisille on kovan rasvan, suolan ja sokerin määrä. Eniten tulisi kiinnittää huomiota suolan määrään.
Juttu on ilmestynyt Kotilääkärin numerossa 6/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous