Terveys

Jokainen nyppii tai repii ihoaan joskus – psykiatri kertoo, mikä on keskeinen ero pakko-oireisen dermatillomanian ja harmittoman nyppimisen välillä

Kun ihon nyppiminen on pakonomaista, voi kyse olla dermatillomaniasta. Häpeä aiheuttaa usein häiriötä sairastavalle tarpeen salata oireensa.

Teksti:
Maria Lieto
Kuvat:
Istock

Dermatillomaniaa sairastava voi käyttää päivästään jopa tunteja ihonsa nyppimiseen.

Kun ihon nyppiminen on pakonomaista, voi kyse olla dermatillomaniasta. Häpeä aiheuttaa usein häiriötä sairastavalle tarpeen salata oireensa.

Jokainen raapii tai nyppii ihoaan joskus. Jos nyppiminen on kuitenkin pakonomaista ja sen tarkoituksena on helpottaa ahdistusta, voi kyseessä olla pakko-oireisten häiriöiden kirjoon kuuluva dermatillomania.

Psykiatri Hannu Koposen mukaan dermatillomania voi saada ihmisen nyppimään, nykimään, raapimaan tai puremaan esimerkiksi käsivarsiensa tai kasvojensa ihoa jopa niin, että se vaurioituu pysyvästi.

– Kyse on pakkotoiminnosta, joka lievittää häiriöstä kärsivän ahdistusta. Ihminen voi kokea suurta sisäisen levottomuuden tunnetta, joka helpottuu tilapäisesti vain ihoa nyppimällä. Nyppimisestä on usein merkittävää haittaa elämänlaadulle ja päivittäiselle toimintakyvylle. Lisäksi ihoon voi syntyä myös haavaumia ja arpia, hän sanoo.

Koposen mukaan moni dermatillomaniaa sairastava kärsii samanaikaisesti myös trikotillomaniasta eli karvojen nyppimishäiriöstä. Se on dermatillomaniaa paremmin tunnettu ja yleisempi sairaus.

– Trikotillomaniassa nyppiminen kohdistuu useimmiten kulmakarvoihin, hiuksiin tai silmäripsiin. Miehillä myös parran ja yläraajojen karvojen nyppiminen on tyypillistä. Ihokarvojen nyppiminen lievittää ahdistusta ja antaa hetkellistä mielihyvää, hän sanoo.

Dermatillomania voi hoitamattomana heikentää elämänlaatua

Koposen mukaan keskeinen ero harmittoman ihon nyppimisen ja dermatillomanian välillä on nyppimiseen käytetty aika.

– Jokainen raapii tai nyppii ihoaan silloin tällöin, mutta se ei yleensä ole merkki dermatillomaniasta. Dermatillomaniaa sairastava voi käyttää päivästään jopa tunteja ihonsa nyppimiseen eikä pysty hillitsemään pakkotoimintoaan esimerkiksi muiden ihmisten seurassa. Pakko-oireilu voi johtaa välttämiskäyttäytymiseen ja merkittävään sosiaaliseen haittaan.

Koposen mukaan dermatillomania ja trikotillomania kuuluvat pakko-oireiseen kirjoon ja samaan tautiluokitukseen muun muassa dysmorfisen ruumiinkuvahäiriön, keräilypakon ja sairauspelkohäiriön kanssa.

Parhaiten tunnetaan varsinainen pakko-oireinen häiriö. Se kehittyy, kun ihminen pikkuhiljaa oppii yhteyden tietyn toiminnan ja ahdistuksen helpottumisen välillä.

– Pakko-oireista häiriötä sairastava voi kokea esimerkiksi pakonomaisia seksuaalisuuteen, kuolemaan, aggressiivisuuteen tai kiellettyinä pidettyihin asioihin liittyviä ajatuksia. Pakkoajatuksista kärsivä pyrkii neutralisoimaan ajatuksiaan pakkotoiminnoilla, joiden tavoitteena on pakkoajatukseen liittyvän ahdistuksen lievittäminen.

Ihminen voi yrittää pakkotoimintojen avulla myös estää jonkin pelkäämänsä vahingollisen asian, johon ei voi todellisuudessa vaikuttaa.

– Pakko-oireisesta häiriöstä kärsiville on tyypillistä katastrofiajattelu ja uskomus siitä, että jotain pahaa tapahtuu, jos pakkotoiminto jää tekemättä. Ihminen voi esimerkiksi ajatella, että läheiselle tapahtuu jotain kamalaa, jos ei vielä kerran laske sataan, Koponen sanoo.

Lue myös: Tarkistitko taas jäikö liesi päälle? Arkipäiväisen tarkastelun ja pakko-oireisesta häiriöstä johtuvan toiminnan välillä on ero – näin tunnistat sen!

Kognitiivinen terapia on tehokas apu dermatillomaniaan

Häpeä voi lisätä dermatillomaniasta kärsivän ahdistusta.

– Ihminen voi tunnistaa, että nyppimien on pakonomaista, mutta pyrkii vähättelemään tai piilottelemaan oireiluaan. Moni on voinut kuulla nuoresta saakka kommentteja siitä, että nyppiminen on vain huono tapa, josta pitäisi opetella eroon. Se voi lisätä dermatillomaniasta kärsivän ahdistusta, Koponen sanoo.

Dermatillomania on alidiagnosoitu sairaus, vaikka apua on mahdollista saada terapiasta ja lääkkeistä. Koposen mukaan paras hoito on yleensä kognitiivinen käyttäytymisterapia.

– Terapian avulla potilas voi oppia vähitellen sietämään ahdistusta, jonka pakkotoiminnon suorittamatta jättäminen aiheuttaa. Arviolta kaksi kolmasosaa pakko-oireista kärsivistä pääsee kognitiivisen terapian avulla kokonaan eroon oireistaan, ja muilla oireilu lievenee.

Tutkimusten mukaan pakko-oireista kärsivien aivoissa on toiminnallista poikkeavuutta. Myöskään aivojen serotoniini- ja dopamiinivälitteiset järjestelmät eivät ehkä toimi normaalisti. Masennuslääkkeillä voidaan Koposen mukaan normalisoida aivojen toimintaa ja vähentää oireilua.

Dermatillomaniaa sairastavan voi olla myös hyvä pohtia, millaisissa tilanteissa nyppimistä ilmenee erityisen paljon.

– Osa potilaista voi hyötyä sijaistoimintojen keksimisestä eli siitä, että alkaa tehdä jotain itselleen mieluisaa asiaa silloin, kun tuntee pakottavaa nyppimistarvetta. Tutkimusten perusteella myös liikunta ja terveelliset elintavat voivat lievittää ahdistusta jonkin verran, mutta eivät todennäköisesti poista pakko-oiretta kokonaan.

Dermatillomania alkaa tyypillisesti murrosiässä

Dermatillomaniasta kärsii arviolta 1,5 prosenttia väestöstä. Se puhkeaa yleensä murrosiässä tai sen jälkeen. Koponen sanoo, että pakko-oireiseen kirjoon kuuluvia häiriöitä ilmenee tavallista useammin myös raskauden aikana.

Koposen mukaan dermatillomanian syyt ovat huonosti tunnettuja, mutta perimällä ajatellaan olevan merkitystä.

– Pakko-oireisen häiriön tiedetään olevan osittain perinnöllinen, sillä pakko-oireilun on havaittu keskittyvän tiettyihin sukuihin. Myös varhaisen elämänkaaren tapahtumilla, traumoilla sekä erilaisilla kuormitustekijöillä voi olla vaikutusta sairauden puhkeamiseen. Stressi voi pahentaa pakko-oireilua.

Koponen muistuttaa, että lapsilla pakko-oireiset toiminnot ja maaginen ajattelu kuuluvat normaaliin psyykkiseen kehityskaareen.

– Leikki-ikäisellä lapsella rituaalit ja toistamistoiminnot lisäävät turvallisuuden tunnetta. Myös maaginen ajattelu kuten se, ettei saa astua katulaattojen väliin, on osa normaalia kehitystä. Lapsen pakkotoiminnot eivät siis yleensä kerro siitä, että kyse olisi pakko-oireisesta häiriöstä. Varsinaisen pakko-oireisen häiriön diagnoosi edellyttää tyypillisesti, että oireilua on yli tunti päivässä.

X