Ihmiset ja suhteet

Avioero: Kohta olen terve

Teksti: Anna.fi

Rapsutan aamulla sängyssä lapaani. Sinne on noussut luomi. Entisessä elämässä mies olisi voinut saman tien vilkaista sitä ja kertoa, näyttääkö se epäilyttävältä. Nyt pohdin toden teolla kenelle näyttäisin sitä. Äidille viikonloppuna, kun menen kylään? Ystävättärelle kahvilassa? Terveyskeskuslääkärille kahden viikon päästä, jos satun saamaan ajan? Päädyn tiirailemaan luomea eteisen peilin edessä käsipeilin kanssa.

Kun ryhtyy asumaan yksin, ymmärtää, kuinka riippuvainen on muista ihmisistä. Moni apu, joka lankesi automaattisesti osakseni kun asuin miehen kanssa, on nyt hankittava kodin ulkopuolelta. Useimmiten siitä on myös maksettava.

Asumuseron myötä olen tarvinnut kiinteistövälittäjän, lakimiehen ja psykologin apua. Olen tarvinnut naapuria poraamaan seinään reiät hyllyille sekä autoliikkeen nuorta miestä vaihtamaan autoon kesärenkaat.

Kuuntelevat korvat ovat olleet ainakin osin ilmaisia. Niitä ovat tarjonneet omat vanhempani, appivanhempani, mummo, sisarukset, ystävät, terveyskeskuslääkäri, työnantaja, kollegat, lasten päiväkodin hoitajat, perheterapeutti sekä Kelan ystävällinen Sirkka-Liisa.

Viime vuonna 26 000 suomalaisen avioliitto päättyi eroon. Se yhtä paljon kuin jos otetaan yksi Hartwall Areenallinen miehiä ja toinen samanlainen naisia.

Jos minä olen osatyöllistänyt jalkapallojoukkueen verran ihmisiä oman eroni takia, kuinka suuria ihmismassoja eroon päätyvät kokonaisuudessaan liikuttelevat? Kuinka suuri lasku lankeaa yhteiskunnalle yhden avioliiton päättymisestä, jos vaikka vain toinen osapuolista joutuu ravaamaan terapiassa?

***

Eroavan pariskunnan lapset työllistävät myös ammattilaisia, etenkin, jos ero on riitaisa. Tarvitaan perhesovittelua, lasten eroryhmiä, koulun terveydenhoitajaa, perheneuvolaa, lastenvalvojaa. Kaikkein likaisimmissa tapauksessa nämä eivät vielä riitä, vaan tarvitaan lastensuojelua, sijaisperheitä, sosiaalityötekijää, lääkäriä, poliisia, psykologia ja lastenpsykiatria.

Ja vaikka kaikki nämä tahot yhdistäisivät voimansa, lapsen paras ei siltikään toteudu, jos kaksi hänelle kaikkein rakkainta ihmistä riitelee siitä, kumman pussista otetaan raha lapsen uuteen takkiin ja kumpi maksaa päivähoitomaksun. Kumman kasvatusmetodit ovat hanurista, niin kuin ovat aina olleetkin, ja kyllä minä tiedän, mikä sika sinä olet, ja pysy kaukana näiltä nurkilta tai hankin lähestymiskiellon, ja anna olla viimeinen kerta, kun haukut minua tuon lapsen kuullen.

Kalliiksi tulee, perin kalliiksi.

***

Tänään ajattelin näin: voi olla, että en ollut paras mahdollinen vaimo miehelleni. Siksi yritän olla paras mahdollinen ex-vaimo.

Minulle se merkitsee sitä, että en halua tehdä miehen elämää vaikeaksi, en liioin omaani. Haluan, että välimme pysyvät niin hyvinä kuin se eron jälkeen on mahdollista. Neutraalitkin välit tulevat palvelemaan meitä molempia ja loppukädessä myös lapsia, kun heidän ei tarvitse valita puolia äidin ja isän välillä.

Toivon, että voin sanoa lapsille niin kauan kuin elän: teillä on hieno isä, ja me olimme hyvin onnellisia, että saimme teidät. Vaikka meidän välimme ovat saaneet uuden muodon, teidän ja meidän välit saavat tästä eteenpäinkin kasvaa ja syventyä. Kun saatte rakastaa kumpaakin meistä ilman pelkoa, että toinen aikuinen tuntee siitä närää, se ei ole keneltäkään pois vaan kaikille lisää.

***

Olen kulkenut pitkän henkisen matkan siitä, kun tein päätöksen muuttaa miehestä erilleen.

Kun asumusero oli vielä tuore asia, paha olo saattoi syöksyä päälle koska tahansa. Yhdessä vaiheessa jokainen hyvä sanakin sai minut itkemään: kun ystävä lausui nimeni ääneen ja silitti minua käsivarresta, tai kun äiti toi mustikkapuuroa ja sanoi, että kyllä sinun olisi hyvä syödä välillä.

Itkin, koska surin mennyttä ja pelkäsin tulevaa, koska ikävöin lapsia ja kärsin yksinäisyydestä ja epäonnistumisen tunteesta.

Kun itku tunki päälle kaupassa tai kesken ajomatkan, vaihtoehtoja oli käytännössä kaksi: palata kotiin itkemään, tai sadatella puoliääneen: nyt et kyllä itke perhana soikoon, tunge ne kyyneleet takaisin sinne silmäkuoppiin, pysykää siellä, nyt minä ajattelen vaikka pesäpalloa, mutta en kyllä ala itkeä.

Välillä onnistuin paremmin ja välillä huonommin.

Ero pisti myös fysiikan koville. Vajaan vuoden mittaisen kriisin aikana olen kokenut kaikkea tätä: lievää masennusta. Jatkuva palan tunne kurkussa. Kipeä vatsa. Laihtumista. Nukahtamisvaikeuksia. Kroonista heräilyä keskellä yötä. Oksettavaa oloa. Huuliherpestä. Finnejä. Harmaita hiuksia.

Välillä tunsin olevani kuin lingossa, joka pyöritti minut sekaisin ja sitten pysähtyi hetkeksi aloittaakseen taas uudelleen juuri kun aloin tajuta koordinaattini.

Alan olla vahvempi jo. Pääni alkaa olla selvä.

***

Luen lehdestä amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan naisilla, jotka keräävät sisäänsä paljon patoutunutta vihaa, on suuri riski sairastua sydänsairauksiin.

En vihaa ketään. Siksi uskon, että elämä voittaa.

X