Anna Karila
Anna Karila ja hänen miehensä saivat esikoisensa ensimmäistä kertaa luokseen yökylään jouluaattona 2001. – Olen aina sanonut, että hän on paras joululahja, jonka olen koskaan saanut.
Ihmissuhteet

Sijaisäidin ja biologisen äidin ystävyys: ”En voinut kokea lapseni toista äitiä uhkana”

Anna Karila ryhtyi nuorena kahden lapsen sijaisäidiksi ja sai myöhemmin vielä neljä biologista lasta. Hän on oppinut, että sijaisäidillä pitää olla suuri sydän: sinne pitää mahtua myös lapsen syntymä-äiti.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Kuusi lasta. Anna Karila, 42, ei olisi ikinä uskonut, että hänestä tulee suurperheen äiti.

Anna oli 15, kun hän tapasi tulevan miehensä Teron. Parikymppisenä nuoripari alkoi haaveilla perheen perustamisesta, mutta lasta ei kuulunut.

– Lapsettomuus oli iso suru. Lopulta päätimme, että hakisimme kansainvälistä adoptiota.

Odotellessaan 25-vuotissynttäreitään – se on alaikäraja adoptiossa – pariskunta meni mukaan sijaisvanhemmille tarkoitettuun koulutukseen.

– En ollut koskaan tajunnut, että Suomessakin on lapsia ilman perhettä. Aloimme miettiä, että sijaisvanhemmuus voisi olla meidän juttumme.

Anna ja Tero hyväksyttiin sijaisvanhemmiksi kesäkuussa 2001, ja syyskuussa tuli odotettu soitto: kolmivuotias poika, joka oli asunut jo jonkin aikaa väliaikaisessa sijaisperheessä, kaipasi pysyvää perhettä. Anna jäi pois töistä ja alkoi pyörittää pikkulapsiarkea.

– Olin varautunut kaikkeen, mutta siihen en ollut osannut varautua, mitä äitiys olisi. Se oli ihanaa.

Toisaalta Anna törmäsi myös uuteen minäänsä: hänen ei ollutkaan niin helppo säilyttää malttiaan joka tilanteessa.

– Olin työskennellyt pitkään päiväkodissa ja kuvittelin, että mikään lapsissa ei yllätä minua. Mutta olikin ihan eri juttu, kun kyseessä oli oma lapsi.

”Meille syntyi heti yhteys”

Ensimmäisen tapaamisen pojan biologisen äidin kanssa Anna muistaa hyvin.

– Meille syntyi heti yhteys. Lapsen leikkiessä tapaamishuoneen leluilla tuntui luontevalta jutella, miten pikkuinen on nukkunut ja mistä ruoasta hän tykkää.

Tapaamisen lopussa biologinen äiti sanoi olevansa onnellinen, että juuri Annasta ja hänen miehestään oli tullut pojan sijaisvanhemmat. Se tuntui uusista vanhemmista hyvältä.

– Hän oli valmis uskomaan lapsen meille. On tärkeää, että hän antoi pojalle luvan kiintyä meihin.

Anna on nähnyt tuttavapiirissään myös toisenlaisia tarinoita: miten vaurioittavaa voi olla, jos lapsi ei saa lupaa kiinnittyä. Pieni joutuu elämään lojaalisuusristiriidassa. Hän ei uskalla kiintyä, koska syntymä-äiti ei tykkäisi.

– Ilman syntymävanhemman lupaa lapsen on vaikea mennä eteenpäin.

Tapaamisen jälkeen Anna sai myös oivalluksen omasta roolistaan: oma rakastamisen tapa ei voi olla sellainen, että se sulkee muita pois lapsen elämästä.

– Jouduin työstämään itseni kanssa sitä, etten voi omia tätä lasta. Meille hän on oma lapsi, mutta hän on myös syntymävanhempiensa lapsi. En voi kokea toista äitiä uhkana.

Anna alkoi ajatella, että biologinen äiti on hänelle uusi sukulainen.

– Ajattelin, että koska syntymä-äiti on lapselle tärkeä, hän on siksi tärkeä myös minulle. Arkena olisin ainoa paikalla oleva äiti, mutta tapaamisissa syntymä-äidin kanssa yritin aina antaa tilaa hänelle ja olla vähän syrjemmällä.

Kiintymyssuhteen luominen oli vaikeaa

Seuraavana syksynä Karilat alkoivat haaveilla toisesta lapsesta. He ilmoittivat sosiaalityöntekijälleen, että olisivat valmiita perheenlisäykseen. Jo helmikuussa heille muutti kaksivuotias tyttö.

Ensin kaikki oli hyvin: lapsi osoitti kiintymystä Annaa ja Teroa kohtaan. Sitten hän alkoi hakeutua vieraiden ihmisten syliin. Esimerkiksi kaatuessaan lapsi haki lohdutusta mieluummin joltain muulta kuin äidiltä tai isältä.

Annasta tuntui pahalta. Onneksi hän oli lukenut ilmiöstä. Kun lapsen varhaisessa kiintymyksessä on aukkoja, hän hankaa kiintymyssuhdetta vastaan kaikin tavoin.

Myös äidillä oli vaikeuksia kiintyä. Pienen käytös oli haastavaa, ja Anna huomasi ärtyvänsä. Varmistaakseen oman rakastumisensa hän alkoi tankata itseensä iltaisin näkyä nukkuvasta lapsesta.

– Saatoin seisoa tunninkin hänen makuuhuoneensa ovella ja imeä itseeni pikkutytön ihanuutta. Niin jaksoin taas seuraavan päivän.

Vähitellen Anna alkoi saada tyttöön kontaktia, esimerkiksi naisten saunavuorolla, jossa he olivat kahden.

– Saunassa hänen suojauksensa yhtäkkiä laskivat.

Biologinen vauva jännitti

Kului kolmisen vuotta, kun Anna eräänä jouluna sai tietää olevansa raskaana. Hän oli 30 synnyttäessään ensimmäisen kerran.

– En uskaltanut myöntää asiaa edes itselleni, mutta syvällä sisimmässäni minua jännitti, miten reagoisin syntyvään lapseen.

Helpotus oli suuri, kun Anna vauvan syliin saatuaan tajusi, että hänellä on ikävä vanhimpia lapsiaan ja että hän haluaisi heidät nyt heti sairaalaan jakamaan onnenhetkeään.

– Minulle tuli lopullinen varmistus siitä, että olen kiintynyt syvästi isoihin lapsiini.

Siitä alkoi perheen vauvaterapia, kuten Anna tuota aikaa kutsuu. Koko perheelle teki hyvää, että lukuisten kaveripulmia ja koulunkäynnin haasteita koskevien koulu- ja päiväkotitapaamisten keskellä vauva oli aina iloinen ja piti yllä hyvää fiilistä.

– Vauvalle isot lapset saivat näyttää herkimmän puolensa, helliä. Kotona sai myös hyvällä syyllä heittäytyä leikkimään duploilla ja olla reilusti lapsekas. Pääsimme puhumaan myös isojen vauva-ajasta, ja syntymävanhemmat täydensivät tarinoita.

Kaksi vuotta myöhemmin Anna ja hänen miehensä saivat kaksoset ja parin vuoden päästä siitä neljännen biologisen lapsensa. Anna alkoi nähdä selvemmin, mikä erotti sijaisvanhemmuuden tavallisesta vanhemmuudesta.

– Suurelta osin sijaisperheen arki on ihan tavallista arkea, mutta vanhempana pitää muistaa joka tilanteessa, että sijoitetulla lapsella on näkymätöntä taakkaa. Ettet ainakaan lisäisi lapsen kuormaa esimerkiksi vaatimalla liikaa.

Murrosiän myrskyt toivat kriisin perheeseen

Tuli syksy, jolloin Karilat miettivät, voivatko he enää jatkaa sijaisperheenä. Alkava murrosikä nosti pintaan erityisiä kuohuja.

– Ensimmäistä kertaa mietin, uhraanko tässä itse tehtyjen lasten – siten kutsumme mieheni kanssa biologisia lapsiamme – lapsuuden ja elämän. Alkaako tilanne kotona vaikuttaa heihin? Teenkö vanhempana väärin heitä kohtaan?

Myös Kariloiden lähipiiri oli huolissaan pienempien lasten turvallisuudesta. Sukulaisten kommentit saivat pysähtymään, ja Anna haki perheelle apua.

– Onneksi saimme nopeasti apua. En tiedä, kauanko olisimme kestäneet tilannetta muuten.

Pahimman kriisin jälkeen Anna ja Tero eivät ole enää toista kertaa joutuneet miettimään, jaksavatko he tai riskeeraavatko he nuorimpien lasten turvallisuuden.

– Me näemme niin, että kaikille lapsille on rikkaus elää näin suuressa ja värikkäässä perheessä. Enemmän se avartaa kuin ottaa. On hyvä, että he näkevät, että vaikka jollain on haasteita, elämässä voi silti pärjätä.

Suurperheen kodissa on harvoin hiljaista hetkeä. Eilen lapsilla on kavereita kylässä ja Anna kattoi iltapalapöydän kymmenelle hengelle. Hän tajusi elävänsä todeksi unelmaansa.

– Haluan juuri näin, että kotimme ovet ovat auki ja kaikki tuntevat itsensä tervetulleiksi. Että on ääntä ja meininkiä, suloinen sekamelska. Tällaisesta me haaveilimme parikymppisinä.

”Osaamme olla armollisia itsellemme”

Kun eräs Kariloiden lapsista pääsi peruskoulusta, koulun rehtori antoi Annalle ja tämän miehelle kahden kesken tunnustusta päättäjäisissä: jos lapsella ei olisi ollut näin jaksavat vanhemmat, tällä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia.

– Koemme itsekin, että olemme onnistuneet tehtävässämme. Iso syy on varmaan se, että emme ota elämää liian vakavasti. Osaamme olla armollisia itsellemme.

Jos Anna joskus huomaa, että hän menee mukaan ympäröivän maailman kilpailuhenkisyyteen, stressaantuu, hän palauttaa itsensä nopeasti maan pinnalle, elämän perusasioihin: Mullahan on kaikki hyvin.

– Meille on iso asia jo se, että lapsi esimerkiksi valmistui koulusta. Arvosanoilla ei ole merkitystä.

Moni on kysynyt Annalta hänen motivaatiostaan: miten hän jaksaa haastavaa arkea?

– Kyse on omasta perheestä. Ei silloin kysy itseltään, jaksaako vai ei.

Toki Anna myöntää, että lasten kasvuun on liittynyt tilanteita, jotka ovat olleet kuormittavia vanhemmille. Omasta hyvinvoinnistaan Anna huolehtii esimerkiksi pitkillä lenkeillä koiran kanssa.

– Koira katsoo minua ymmärtävästi, että jaahas, nyt on taas sellainen päivä, että lenkki vain jatkuu ja jatkuu, Anna nauraa.

Sijaisäiti on opetellut myös tekniikoita, joilla hän voi rauhoittaa itsensä. Välillä Anna kirjoittaa murheet paperille, repii muistiinpanot ja heittää ne roskakoriin. Välillä hän antaa itsensä pohtia huolia puolen tunnin ajan, mutta pakottautuu sitten päästämään irti asiasta seuraavaan huolihetkeen asti.

– Tulisin hulluksi, jos antaisin itseni murehtia 24/7. Näin ison perheen asioissa on aina jokin asia päällä tai kesken.

”Vain toinen äiti pystyi tajuamaan sen, mitä pojassa näin”

Anna on vuosien aikana ystävystynyt vanhimman lapsensa biologisen äidin kanssa. Hän näkee rikkautena sen, että hänen lapsellaan on monta vanhempaa.

– Onhan se ihmeellistä, että joku toinen tuntee täysin samalla tavalla tätä lasta kohtaan.

Anna tietää olevansa onnekas. Yhteistyö biologisten vanhempien kanssa voi olla myös hyvin haastavaa. Toisaalta silloin sijaisäiti voi mennä suojaan ammatillisen roolinsa taakse.

– Lapsen takia sijaisäidin pitää pystyä laittamaan omat tunteensa sivuun ja kohtaamaan vanhemmat ystävällisesti ja asiallisesti. Vaikka he olisivat tehneet mitä, he ovat silti lapselle tärkeitä.

Kun esikoinen otti valtavan kehitysharppauksen rippikoululeirin aikaan, Anna halusi kertoa asiasta aivan ensimmäiseksi pojan biologiselle äidille – jopa ennen omaa miestään.

– Minusta tuntui, että vain toinen äiti pystyi tajuamaan sen, mitä pojassa näin.

Nyt esikoinen on jo täysi-ikäinen ja muuttanut pois kotoa. Itsenäistyminen on sujunut hienosti: pojalla on työpaikka, tyttöystävä, asunto ja lemmikki. Sijais- ja syntymä-äidin ystävyys jatkuu.

– Naureskelimme tässä juuri yhtenä päivänä biologisen äidin kanssa, että vaikka kumpikaan meistä ei näe lasta päivittäin tai edes viikoittain, soittelemme silti edelleen toisillemme. Me olemme vain niin ylpeitä pojastamme.

X