– Teoriassa työpäivän jälkeen pitäisi siivota ja laittaa ruokaa. Joskus se onnistuukin, Pertti Jarla toteaa. Vaimo Emmi Valve hoitaa kokkaamisen, Pertin vastuualue on pyykinpesu.
– Teoriassa työpäivän jälkeen pitäisi siivota ja laittaa ruokaa. Joskus se onnistuukin, Pertti Jarla toteaa. Vaimo Emmi Valve hoitaa kokkaamisen, Pertin vastuualue on pyykinpesu.
Ihmissuhteet

Kun sarjakuvataiteilijat Pertti Jarla ja Emmi Valve löysivät toisensa, se oli sielunkumppanuutta heti kättelyssä: ”Tuli olo, että meillä voisi olla hauskaa yhdessä”

Sarjakuvapiirtäjät Pertti Jarla ja Emmi Valve löivät hynttyyt yhteen viitisen vuotta sitten. Sielun sukulaisuudesta huolimatta työn jälki on hyvin erilainen: Emmi on kuvannut mielenterveysongelmiaan, Pertti keskittyy huumoriin.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Niclas Mäkelä

Kai se oli jonkinlaista sielunkumppanuutta heti kättelyssä.

Pertti Jarla ja Emmi Valve tapasivat ensi kertaa viisi vuotta sitten tuttavan syntymäpäivillä. Emmi toki tiesi, kuka Jarla on. Kaikkihan tuntevat Fingerporin piirtäjän. Perttikin oli kuullut Emmistä, lupaavasta nuoresta sarjakuvataiteilijasta.

Jarla, 48, ja Valve, 35, esiteltiin toisilleen, ja he uppoutuivat keskusteluun. Mistä tuolloin puhuttiin, se ei ole tallentunut kummankaan mieleen. Pertti muistaa kysyneensä, tykkääkö Emmi kissoista. Hän eleli tuolloin kahdestaan iäkkään Pirjo-kissansa kanssa. Jostain syystä Emmi väitti, että ei. Silti he lähtivät yhdessä jatkoille.

Kaksi kummajaista oli löytänyt toisensa.

– Olen aina ollut vähän outo tyyppi. Minulle tuli heti vahvasti sellainen olo, että meillä voisi olla hauskaa yhdessä, Emmi sanoo.

– Olin viettänyt aikaani hyvin pienissä piireissä, Pertti jatkaa.

– Oli virkistävää tutustua ihmiseen, jonka kanssa saattoi tempautua kaikkeen uuteen ja jännittävään.

Vuoden kuluttua he olivat jo aviopari.

Pertti: ”Nyt, 48-vuotiaana, joudun viimein olemaan aikuinen”

Työpäivä Jarlan ja Valveen kotona porvoolaisessa rivitalossa on käynnistynyt samoin kuin lähes joka aamu. Emmin kello on soinut kuudelta ja hän on noussut – yhdeksältä.

– Minulla on fantasia kiireettömästä aamusta, jolloin voi juoda kahvin kaikessa rauhassa ja lorvehtia pari tuntia. Harvoin se toteutuu.

Emmin noustessa Pertti on jo ulkoiluttanut nelijalkaiset perheenjäsenet, rescue-koirat Fannin ja Pixien, ja on täydessä työn touhussa. Kotiin on hankittu ergonomisesti oikeaoppinen työpöytä, mutta useimmin Pertti ”röhnöttää jossakin nurkassa” kirja piirustusalustanaan. Kirja on aina sama, siskolta saatu valokuvateos Pohjois-Amerikan intiaaneista. Se toimii myös arkistointikansiona.

– Usein aloitan työt jo aamuseitsemältä. Silloin saan ihan järjettömästi aikaan jo ennen puoltapäivää. Iltapäivällä työteho alkaa hiipua, ja iltaa kohti minusta tulee ihan turha, Pertti kuvailee.

Kahvit juotuaan Emmi on kävellyt parinsadan metrin matkan vanhankaupungin laitamilla sijaitsevalle työhuoneelle. Tekeillä on useita rinnakkaisia projekteja: sarjakuvien lisäksi muun muassa käännöksiä ja kustannustoimintaa yhdessä Pertin kanssa. Keskittymishäiriön takia hän on silpunnut projektinsa osiin ja jakanut ne muistikirjoihin pitkiksi to do -listoiksi ja lukujärjestyksiksi.

Työtä tahdittaa munakello, jonka Emmi vääntää soimaan 45 minuutin välein. Kun se pärähtää, seuraa vartin välitunti, jolloin hän siirtyy työpöydän äärestä sohvalle meditoimaan, lukemaan tai räpläämään kännykkää.

Työlistojen lisäksi Emmi pitää kirjaa unen laadusta ja määrästä sekä syömisistä ja liikunnasta ja laatii niistä erilaisia käyriä ja kaavioita. Emmin innoittamana Perttikin on alkanut käyttää kalenteria ensimmäistä kertaa elämässään.

– Kustantajana olen vastuussa myös muista ihmisistä. Aiemmin olin taiteilija, jota kustantamon sedät ja tädit veivät korvasta tilaisuudesta toiseen ja antoivat välillä pullaa. Nyt, 48-vuotiaana, joudun viimein olemaan aikuinen. Siihen kuuluu muun muassa tehtävien ylös kirjaaminen.

– Olen äärimmäisyyksien ihminen. Joko ajattelen, etten osaa mitään tai että olen täysi nero. Siinä välillä ei ole mitään, Emmi Valve sanoo.

– Olen äärimmäisyyksien ihminen. Joko ajattelen, etten osaa mitään tai että olen täysi nero. Siinä välillä ei ole mitään, Emmi Valve sanoo.

Emmi käsitteli masennustaan sarjakuvaromaanissa

Emmi ja Pertti julkaisivat kumpikin muutama vuosi sitten omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin. Kynänjälki on hyvin erilainen. Jarlan teos Jäätävä Spede sisältää katkelmia elämän varrelta, ja tyylilaji on ehtaa fingerporia, leppoisaa jutustelua, jossa on lupa vähän värittää ja liioitella.

Eräs tuttava ihmetteli taannoin, miksi Jarla kertoo elämästään niin pieniä tarinoita, kun tälle on kumminkin tapahtunut varmasti vaikka mitä. Hänhän muun muassa kiersi kymmenen vuotta Jari Sarasvuon matkassa valmennusluentojen visualisoijana.

– En kehdannut sanoa, että oikeasti olen mies, jolle ei tapahdu mitään.

Emmin 300-sivuinen Armo puolestaan on raadollinen kuvaus suistumisesta mielenterveysongelmaisen maailmaan. Emmi-nimistä päähenkilöä piirittävät tummanpuhuvat demonit. On päiviä, jolloin hän ei jaksa kuin maata sängyssä ja toivoa: jaksaisinpa kuolla.

Kirjan valmistuminen kesti kolme vuotta ja vaati sukellusta omaan menneisyyteen.

Emmi varttui ison perheen esikoisena. Kahdeksasta sisaruksesta vain kaksosveli on täyssisarus. Perheen pääluku vaihteli, mutta enimmillään saman katon alla asui kymmenen ihmistä. Yhden, lapsena huostaanotetun velipuolen Emmi löysi vasta täysikäisenä netin avulla.

– Meillä oli kaikki uusperheen kuviot hyvässä ja pahassa. Kotona oli hyvä energia, ja viihdyimme yhdessä, mutta oli myös paljon hankaluuksia, kuten syömishäiriötä ja päihdeongelmaa.

Myös Emmi oireili. Ahdistusta, masennusta, yöllisiä kauhukohtauksia, psykoosin oireita. Keskittymishäiriö, jota tuolloin ei vielä ollut diagnosoitu, aiheutti sen, ettei oikein mikään tahtonut onnistua.

Emmi kyllä kertoi muille vaikeuksistaan, mutta usein huumorin kautta. Puheisiin ei suhtauduttu vakavasti. Lähipiirille tuli yllätyksenä Emmin joutuminen psykiatriseen sairaalaan parikymppisenä. Hoitojakso kesti kolmisen vuotta.

– En osannut tuolloin olla terapiassa riittävän aktiivinen. Minun olisi pitänyt ottaa vastuu siitä, mistä puhutaan, yrittää saada oivalluksia ja työstää niitä. Sen sijaan odotin passiivisena, että minulle kerrotaan, kuinka toimia.

Kirjassa Emmin paranemisprosessia ei avata tarkemmin. Edelleenkään hän ei halua tyrkyttää omia keinojaan muille.

– Olen hyvin tavoitekeskeinen. Uskon, että mikään ei muutu, jos mikään ei muutu. Minulla oli onnea matkassa. Tuli päiviä, jolloin pystyin huolehtimaan itsestäni ja kasvattamaan luottamusta siihen, että selviän. Mutta en halua antaa kenellekään sellaista viestiä, että paranet, kun vain otat itseäsi niskasta kiinni.

”Jos jokin juttu tuntuu siltä, että tuota ei pitäisi sanoa ääneen, sanon sen varmasti”

Päästyään sairaalasta Emmistä tuli äiti. Pyytämättä ja yllätyksenä. Hän oli valmistunut kuva-artesaaniksi graafiselta linjalta ja mietti uravaihtoehtoja. Hän päätti antaa itselleen mahdollisuuden kokeilla sarjakuvapiirtämistä ja alkoi pitää blogia vauvahankkeestaan.

Emmi oli ajatellut, että sarjakuvan pitää olla hauska. Ja kyllähän vahinkoraskaudesta huumoria irtosikin.

– Vauva oli ihan absurdi asia minun ja ystävieni maailmassa.

Sitten Emmi ei enää halunnutkaan olla vitsikäs. Hän näytti sairausaikana pitämäänsä sarjakuvapäiväkirjaa kustantajalle, joka kiinnostui. Siitä lähti syntymään ensimmäinen julkaistu teos, joka kuvaa tuntoja niiltä ajoilta, jolloin Emmi erosi lapsensa isästä. Kirjan nimi Sit kun sun pääsi räjähtää kertoo paljon.

– En ajattele oikeastaan ollenkaan sitä, mitä kehtaan julkisesti paljastaa itsestäni. Jos jokin juttu tuntuu siltä, että tuota ei pitäisi sanoa ääneen, sanon sen varmasti. Lastani tietysti suojelen. Poikani on nyt 11-vuotias, ihan oma henkilönsä, jolla on oikeus yksityisyyteen.

Emmi korostaa, että hänestä tuli taiteilija sairaudesta huolimatta, ei sen takia. Toki hän ammensi Armo-teokseen omia kokemuksiaan. ”Dokumentoimalla itseäni saatoin asettua ulkopuoliseksi. Olin kuin hullu tiedemies, joka tutkii omaa hulluuttaan”, hän kirjoittaa.

– Mutta Armo on vain yksi tarina. En halua ajatella, että se olisi ainoa tarinani. Vastustan sellaista hullun taiteilijan myyttiä, että taide kumpuaa pahoinvoinnista. Jos voin pahoin, en pysty työskentelemään. Onneksi oireet eivät ole palanneet.

”Innostumme herkästi, eikä kumpikaan kiellä toiselta mitään”

Taiteilijapari luonnehtii taloudenpitoaan sanalla ”boheemi”. Molemmat tykkäävät järjestyksestä, mutta kumpikaan ei ole innostunut siivoamisesta. Varsinaista työnjakoa ei ole tarvinnut tehdä, sillä kotiaskareista huolehtii se, joka ehtii. Paitsi että Emmi laittaa useammin ruoan, koska hän on sen suhteen vaativampi, ja Pertti pesee pyykin.

– Puhtaat sukkani ovat täysin Pertin armon varassa.

Kun Pertti neljä vuotta sitten muutti Porvooseen, hän toi mukanaan lähinnä kirjansa ja pikkuautokokoelmansa. Niitä hän tuunailee keittiön pöydän ääressä. Oikeitakin autoja perheessä on viisi. Kyllä, viisi.

– Yhteen muuttaessamme kummallakaan ei ollut edes ajokorttia. Tuumin, että täällä pikkukaupungissa auto olisi tarpeen, ja tulin ostaneeksi vuoden -75 Tipparellun. Sen jälkeen menimme molemmat autokouluun. Sitten Emmi hankki vanhan Saabin ja minä farmariauton, jota ei vieläkään ole saatu kulkukelpoiseksi. Lisäksi meillä on talvikäyttöön tarkoitettu vähän uudempi auto ja matkailuauto, Pertti kertoo.

– Ja vene. Piti ostaa käytännöllinen lasikuituvene, mutta sitten vastaan tuli kymmenmetrinen puuvene Fiskari, varsinainen murheenkryyni, Emmi jatkaa.

Hankinnat kuvaavat pariskunnan välistä dynamiikkaa.

– Innostumme herkästi, eikä kumpikaan kiellä toiselta mitään. Kun toinen saa idean, ryhdymme yhdessä miettimään, miten se toteutetaan, Emmi kertoo.

Tunne samalla aaltopituudella olemisesta syntyi nopeasti ensi tapaamisen jälkeen. Tuolloin, kesällä 2014, Emmi oli parisuhteessa, joka ”veteli viimeisiään”. Pertti oli eronnut vaimostaan edellisvuonna. He törmäsivät toisiinsa syksyn mittaan erilaisissa sarjakuva- tapahtumissa, ja Pertti kävi tervehtimässä Emmiä tämän kotikaupungissa.

– Kerran minun oli tarkoitus pyöräillä Porvooseen, mutta en jaksanut Sipoota pidemmälle, hän tunnustaa.

Kun Emmi oli saanut eronsa selväksi, asiat etenivät nopeasti. Seuraavana keväänä mentiin kihloihin ja heti kohta naimisiin. Liiton virallistaminen oli tärkeää myös Emmin pojan takia.

– Olin esitellyt hänelle edellisen miesystäväni. Halusin pojan ymmärtävän, että tämä on nyt erilainen suhde.

Pertillä ei ole jälkikasvua, ja isäpuoli hänestä tuli vasta yli nelikymppisenä. Pojalle hän on kyllä pelkkä Pertti. Yhteiselo lapsen kanssa on vaatinut opettelua.

– Pitää vahtia, että läksyt on tehty ja pipo päässä ulos lähtiessä. Minulle tuottaa vaikeuksia olla jämäkkä. Olisi paljon helpompaa olla pojalle frendi kuin auktoriteetti.

– Minulla on kouluajoista asti ollut hyvin kirjava kaveripiiri. Se heijastuu sarjakuviini. Se, että jollakin on poikkeavat mieltymykset, ei ole minulle mikään juttu, Pertti Jarla toteaa.

– Minulla on kouluajoista asti ollut hyvin kirjava kaveripiiri. Se heijastuu sarjakuviini. Se, että jollakin on poikkeavat mieltymykset, ei ole minulle mikään juttu, Pertti Jarla toteaa.

Emmi on jämpti, Pertti ylijoustava

Tekeillä olevista töistään pariskunta ei juuri keskustele. Pertti piirtää Fingerporin lisäksi Helsingin Sanomien sunnuntainumeroon ”omaelämäkerrallista” sarjakuvaa. Jos vaimo esiintyy kuvissa, hän näyttää stripin tälle etukäteen.

Silloin tällöin Emmi keksii aiheen Fingerporiin.

– Se on poikkeuksetta lukijoiden inhokki. Meitä Pertin kanssa naurattavat samat asiat, mutta minun huumorini on vähän ilkeämpää, Emmi linjaa.

– Hän uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä minä vain ajattelen, puoliso toteaa.

Samanhenkisyydestä huolimatta Jarla ja Valve eivät ole henkiset kaksoset. Temperamenttierot aiheuttavat joskus eripuraa. Emmi on jämpti, Pertti ylijoustava. Esimerkki: Taannoin asunnon lämmitys reistaili ja jouduttiin kutsumaan sähköasentaja. Kävi ilmi, että vika johtui väärin asennetusta sähkökiukaasta.

– Sanoin Pertille, että nyt valitat kiukaan asentajalle. Hän vastasi, että ”kai sinä ymmärrät, etten minä ole sellainen ihminen, joka valittaa. Olen hiljaa ja maksan”.

Emmillä on myös suurempi tarve yksinoloon. Viime kesänä hän vietti yksinään viikon Tove Janssonin saarena tunnetussa Klovharussa. Edisti käsikirjoitusta, ratkoi ristikoita, soitti ukulelea. Ja tuijotteli tuntikausia ulapalle.

– Luovan prosessin kannalta tyhjään tuijottelu on tosi tärkeää, Pertti vahvistaa.

Yksinäisyyden vastapainoksi Emmin pitää päästä ”näkemään ihmisiä ja saamaan kokemuksia”. Silloin hän lähtee viettämään iltaa kavereidensa kanssa. Pertille viihdykkeeksi riittävät usein ne pikkuautot.

Mainittakoon vielä, että viime kesänä perhe lisääntyi kahdella nelijalkaisella, kun edesmenneen Pirjon tilalle tulivat kissanpennut Lyly ja Kyllikki.

Pertin suureksi huojennukseksi nimittäin kävi ilmi, että Emmin kissainho olikin vain – huumoria.

X