Ihmissuhteet

Kun räväkkä pilapiirtäjä Ville Ranta ja vanhoillislestadiolainen Rebekka Naatus rakastuivat, kaksi erilaista maailmaa törmäsi: ”En usko, että koskaan löydämme seesteistä yhteisymmärrystä”

Kun Rebekka Naatus ja Ville Ranta kohtasivat ensimmäistä kertaa, he elivät kuin eri maailmoissa. Suhteen alku ei ollut helppo. Vaikeuksien yli kantoivat rakkaus ja ripaus katteetonta optimismia.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Anton Reenpää

Sarjakuvataiteilija Ville Ranta ja Oulun seurakuntayhtymän tiedottajana työskennellyt Rebekka Naatus kohtasivat ensi kertaa työn merkeissä. Silloin Ville tuntui Rebekasta pelottavalta ja vaaralliselta.

Kun Rebekka Naatus ja Ville Ranta kohtasivat ensimmäistä kertaa, he elivät kuin eri maailmoissa. Suhteen alku ei ollut helppo. Vaikeuksien yli kantoivat rakkaus ja ripaus katteetonta optimismia.

Ville Ranta ja Rebekka Naatus tapasivat ensimmäisen kerran Oulun Stockmannin kahvilassa alkuvuodesta 2008. Kyseessä oli työtapaaminen. Muutoin heidän kohtaamisensa olisikin ollut aika epätodennäköinen, vaikka he samassa kaupungissa asuivatkin.

Rebekka oli syntymästään saakka kuulunut vanhoillisles­tadiolaiseen liikkeeseen. Hän työskenteli Oulun evankelisluterilaisten seurakuntien tiedottajana, oli naimisissa ja nelivuotiaan tyttären äiti.

Ville taas oli räväkkyydestään tunnettu sarjakuvataiteilija ja pilapiirtäjä. Vuonna 2006 kulttuurilehti Kaltio julkaisi hänen Muhammed-aiheisen sarjakuvansa, joka herätti suuren kohun ja keskustelun sananvapaudesta ja sen rajoista. Ville oli taustaltaan ortodoksi, naimisissa ja kahden tytön isä.

Rebekka tiesi Villen Muhammed-kohusta, mutta hänen mielenkiintonsa Villeä kohtaan oli herännyt tämän uskontoon liittyvien sarjakuvien ja pilapiirrosten ansiosta.

– Ville nimitti itseään silloisessa Facebook-profiilissaan osa-aika-ateistiksi. Muistan myös Villen Ilta-Sanomiin piirtämän sarjakuvan, jossa lapset kyselivät Villeltä Jumalasta, ja hän vastaili kaikkeen, että en tiijä, en tiijä, Rebekka kertoo.

Rebekan mielestä Oulun seurakuntien nettisivuille kaivattiin tuoretta ja rohkeaa uskonnollista pohdintaa. Hän soitti Villelle ja tarjosi tälle töitä.

– Suhtauduin ajatukseen epäilevästi, Ville sanoo.

– Muhammed-jupakan jälkeen monet töistäni olivat loppuneet lyhyeen. Ajattelin, että niin tapahtuisi nytkin.

Villeä kiinnosti kuitenkin tavata puhelimessa fiksulta ja sanavalmiilta vaikuttanut nainen ja jatkaa neuvottelua kasvotusten.

– Rebekka on poikkeuksellinen, voimakas, älykäs ja inspiroiva persoona vielä edelleenkin. En ollenkaan ihmettele, että kiinnostuin, Ville kertoo nyt, 12 vuotta myöhemmin.

Ensi tapaaminen jännitti vanhoillislestadiolaista Rebekkaa

Tapaaminen jännitti vanhoillislestadiolaista Rebekkaa kovasti.

– Ville oli minun näkökulmastani vieras, pelottava ja vaarallinen – ihminen, joka toimii kaikin tavoin epäsopivasti. Mutta hän oli mielestäni kirkolle tarpeellinen.

Epämuodollinen kahdenkeskinen tapaaminen tuntui vaikealta siksikin, että lestadiolais­identiteettiin kuuluu tietty etäisyyden pitäminen muihin kuin lestadiolaisiin. Rebekan mukaan tiiviit ystävyyssuhteet muiden kuin lestadiolaisten kanssa eivät ole helppoja, eikä niitä välttämättä katsota hyvällä.

Rebekka oli alkanut kuitenkin työssään totuttaa itseään toisenlaiseen ajattelutapaan. Hän oli harjoitellut tietoisesti sitä, että olisi mahdollisimman tavallisesti kaikkien ihmisten kanssa.

Tapaaminen Stockmannin kahvilassa sujui lopulta hyvin. Keskusteltavaa riitti, ja lopuksi sovittiin, että Ville piirtää Oulun seurakuntien nettisivuille yhden sarjakuvan kuukaudessa.

”Olin aina toivonut, että rakastuisin isosti johonkin ihmiseen”

Yhteydenpito jatkui töiden takia, ja jonkin ajan kuluttua Ville tajusi rakastuneensa.

– Siihen liittyi monia asioita. Olin todella nuori ja kävin läpi jonkinlaista kolmenkympin kriisiä. En ollut löytänyt tasapainoa taiteellisten ambitioiden ja perhe-elämän välillä ja olin jo jonkin aikaa ollut lähtökuopissa silloisesta elämästäni.

– Olin myös aina toivonut, että rakastuisin isosti johonkin ihmiseen, ja Rebekan kohdalla se tapahtui. Ei heti, mutta aika nopeasti, Ville kertoo.

Ville hillitsi kuitenkin ihastuksensa ilmaisemista Rebekkaa kohtaan.

– Olin hyvin pidättyväinen. Rebekka oli toisesta maailmasta, jossa ei ole olemassa sellaisia asioita kuin puolison vaihtaminen tai flirttailu tuntematto­mien kanssa.

Loppuvuonna 2008 Ville muutti asumaan yksin Oulun Puu-Raksilaan. Pari kuukautta myöhemmin tyttäret alkoivat olla hänen luonaan vuoroviikoin.

Rebekka tunnisti oman rakastumisensa Villeä hitaammin.

– Siinä meni todella pitkään, sillä defenssini olivat niin vahvat. Sellainen ei ollut lestadiolaisuudessa yksinkertaisesti mahdollista. Nyt se kuulostaa hullulta, mutta minä vain en tajunnut, että niin voi käydä.

Lopulta seinät kaatuivat. Syksyllä 2009 Rebekka muutti pois miehensä luota kerrostaloasuntoon Oulun keskustassa.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Rebekka ja Ville alkoivat seurustella julkisesti, kulkea jopa kadulla käsi kädessä.

– Käsi kyllä kirposi otteestani nopeasti, jos joku Rebekan tuttu tuli vastaan. Mutta siitä se pikkuhiljaa lähti, Ville muistelee.

Villen rakkaus auttoi uskomaan, että asiat järjestyvät, kertoo Rebekka ajasta, jolloin hän oli masentunut. 
Villen rakkaus auttoi uskomaan, että asiat järjestyvät, kertoo Rebekka ajasta, jolloin hän oli masentunut.

Avioero ja lestadiolaisuudesta irtautuminen aiheuttivat masennuksen

Rebekan elämä oli siihen asti sujunut hyvin ja ongelmitta, vaikka kaikki lestadiolaisen elämäntavan piirteet eivät olleet tuntuneet helpoilta. Yhteisö oli tuonut hänelle turvaa ja usko antanut välineitä olemassaolon pohdintaan.

Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että elämä voisi mennä toisin kuin se oli aina mennyt.

Nyt kaikki entinen oli romuttunut. Avioeroprosessin lisäksi elämänmuutokseen kuului myös lestadiolaisuudesta irtautuminen. Yhteys vanhempiin säilyi, mutta muuten lestadiolaiset lakkasivat kohtelemasta Rebekkaa yhteisönsä jäsenenä.

– Masennuin vakavasti. Koin aivan järkyttävää häpeää, syyllisyyttä ja itseinhoa. Siinä oli hyvin vähän tilaa sille näylle, että asiat vielä järjestyvät ja elämä menee eteenpäin.

Rebekan uudessa makuuhuoneessa oli pelkkä patja. Kaikki tavara tuntui hänestä turhalta – vain lapsen huoneessa oli kalustus, itselleen Rebekka ei halunnut mitään.

Ville kävi ostamassa Rebekalle sängyn, astioita ja taulun seinälle.

– Aika usein löysin hänet sängyn pohjalta ja kampesin hänet sieltä ylös, kävin kaupassa ja tein ruokaa.

Rebekkaa painoi myös perhe­tragedia. Hänen pikkuveljensä joutui vankilaan surmattuaan toisen ihmisen.

– Jos ajattelee psykologista kuormittumismallia, niin minulle tuli vähän liikaa kaikkea. Kesti todella pitkään koota siitä kaikesta romahtaneesta jonkinlainen normaalin oloinen elämä.

Masennuksestaan huolimatta Rebekka pystyi käymään töissä lyhyitä pätkiä lukuunottamatta.

– Kaiken sen kaaoksen keskellä me vain olimme yhdessä. Mutta olimme myös paljon yksin, Ville kertoo.

Villen ura oli nousujohteinen. Suomen sarjakuvaseura palkitsi Villen Puupäähatulla hänen ansioistaan sarjakuvataiteilijana, ja maine pilapiirtäjänä kasvoi, kun pääkaupunkiseudun seurakuntien Kirkko & kaupunki -lehti palkkasi Villen pilapiirtäjäkseen.

Rebekka oli asunut karussa kaupunkiasunnossaan parisen vuotta, kun hän eräänä päivänä laittoi työmatkaltaan Villelle tekstiviestin.

– Siinä hän sanoi, että jos haluat, niin minä voisin nyt muuttaa sinne sinun luoksesi. Minä vastasin, että muutahan sitten, Ville kertoo.

Oli alkuvuosi 2012, ja ensitapaamisesta oli kulunut nelisen vuotta.

”Perinteiset sukupuoliroolit ovat meillä toisinpäin”

Koska Rebekka oli vielä sairas, Ville otti yksiselitteisen vetovastuun perhe-elämän pyörittämisestä, uusperheen vuorokausirytmistä ja ruoka-ajoista.

– Perinteiset sukupuoliroolit ovat meillä toisinpäin. Minä olen hidas, järjestelmällinen ja niin sanotusti koti-ihminen. Rebekka ei edes käy keittiössä, ellei ole pakko. Jos käy, hän ei tiedä, missä mikäkin asia on, ja jos hän jotain löytääkin, ei osaa sitä käyttää, Ville kertoo.

Yhteen muuttaminen toi pariskunnan temperamenttierot esiin aiempaa selvemmin.

– Olemme hyvin erilaisia. Ville rakastaa rutiineja ja on tarkka kaikesta, minä taas olen spontaani. En muista, missä järjestyksessä asiat pitäisi tehdä niin, että ne menisivät Villen mielestä oikein, Rebekka kertoo.

Kolmen ala-asteikäisen tyttären yhteiselo lähti kuitenkin käyntiin hämmästyttävän helposti.

– He vain alkoivat leikkiä keskenään ja halusivat sänkynsäkin vierekkäin samaan huoneeseen. He tulivat alusta lähtien loistavasti toimeen keskenään ja tulevat edelleen, Ville kertoo.

Pari antaa tunnustusta myös ex-kumppaneilleen.

– Kuviot ovat heidän kanssaan menneet hyvin. He eivät aiheuttaneet lisähankaluuksia jo valmiiksi olevien päälle.

Sillä kriisiä pukkasi yhä. Vaikka Ville oli haaveillut yhteen muuttamisesta, se olikin hänelle järkytys.

– Olin kolmen vuoden ajan saanut yksin päättää kaikesta. Kesti kauan hyväksyä, että se oma tila, jota olin kauan vaalinut, olikin nyt pelattu pois.

”En aavistanut, kuinka kauan masennus kestäisi”

Rebekan masennus ei hellittänyt. Töissä hän jaksoi olla skarppi, mutta kotona hän usein kaatui sänkyyn ja upposi mielensä syövereihin.

– Masennusta ei aina tunnisteta, koska ihminen voi käyttää kaiken voimansa töihin ja olla uupunut vasta muiden katseilta piilossa. Minä panostin energiaani myös siihen, että jaksoin puuhata lapseni kanssa kaikenlaista. Kun hän oli isällään, makasin sängyn pohjalla.

Rebekka ei jaksanut eikä uskaltanut ajatella sitä vaihtoehtoa, ettei Ville jaksaisi hänen masennustaan katsella.

– Olin kamalan rakastunut ja varma siitä, että olen oikeassa paikassa. Samaan aikaan otin tosiasiana sen, että loppuelämäni on kärsimystä. En pitänyt mahdollisena sitä, että minulla vielä joskus olisi hyvä olla. Se oli rangaistus siitä, että olen rikkonut itseni.

Villeä rakkaus auttoi uskomaan asioiden järjestymiseen.

– Olen aika isolla tunteella käyvä ihminen ja olin aivan hirveän rakastunut. Mukana oli myös vähän katteetontakin optimismia. Ajattelin, että ehkä elämä ensi kuussa alkaa mennä vähän kivemmin. En aavistanut, kuinka kauan masennus kestäisi ja kuinka hankalaa se olisi.

– Senkin voi ehkä tässä vaiheessa jo sanoa ääneen, että ihminen, joka on masentunut, on aika hallittavissa. Pystyin järjestämään elämämme sellaiseksi kuin halusin, Ville tunnustaa.

”Olin vuosikymmenten ajan hävennyt monia asioita ja päätin, että se on loppu nyt”

Pitkän terapian ja hyvän terapeutin ansiosta Rebekka alkoi toipua ja osoittaa uudenlaisia elonmerkkejä.

– Kun hän pitkän sumean kauden jälkeen alkoi pikkuhiljaa heräillä, olin järkyttynyt siitä, kuinka paljon temperamenttia ja räiskymistä hänestä löytyi. Omat jutut ja halki, poikki ja pinoon -meininki on Rebekan normaalia. Sitä minä sitten kauhuissani katselin, Ville kertoo.

Pariskunta repeää nauruun.

Alkoi siis tapahtua, kun pitkään oli ollut aika hiljaista.

– Rebekka ilmoitti esimerkiksi haluavansa koiran, ja sitten hän hankki sen. Minä en halunnut koiraa missään nimessä, minä inhosin niitä. Mutta niin se vain ilmestyi meille, ja minä olin, että mitä helvettiä, Ville kertoo, ja Rebekka nauraa kihertää.

– Toivuttuani päätin, että tästä eteenpäin toimin niin, että saan elämältä niitä asioita, joita haluan, Rebekka selittää.

– Päätin myös, että yritän kertoa toiveistani ja mielipiteistäni aina mahdollisimman tarkkaan. Jos joku siitä suuttuu, se ei ole vaarallista.

Tämän tajuaminen oli Rebekalle suuri oivallus.

– Olin vuosikymmenten ajan pelännyt helvettiä ja hävennyt monia asioita, ja päätin, että se on loppu nyt.

Rebekka saattoi yllättää Villen esimerkiksi talvisella kävelyretkellä Oulun edustalla.

– Yhtäkkiä hän haki kepin, hakkasi jäähän aukon, otti vaatteensa pois ja meni mereen uimaan, Ville kertoo.

Rebekan mielestä ihmiset rajoittavat it­seään liikaa miettimällä, mitä voi tai saa tehdä.

– Ei tarvitse olla mikään Peppi Pitkätossu, mutta monia asioita pelätään ja jännitetään aivan turhaan.

Sama periaate pätee Rebekan mukaan myös mielipiteen ilmaisuun.

– Vaikka ihminen olisi mikä herra tai rouva tahansa, hänelle voi sanoa, että sinä voit olla väärässä tässä asiassa. Sinulle saatetaan vastata, että olet tyhmä, mutta entäs sitten?

Villeä ja Rebekkaa ei pelota ilmaista mielipiteitään rankankaan arvostelun pelossa

Lestadiolaisuus oli yksi asioista, joita Rebekka halusi kuvata mahdollisimman tarkkaan. Hän kirjoitti kokemuksistaan pamflettikirjaan Iloisen talon kellareissa, jossa kuvattiin useita uskonnollisia yhteisöjä sisältäpäin. Rebekka nosti esiin muun muassa lestadiolaisuuden suuren lapsimäärän ja naisen oikeuden omaan ruumiiseensa.

Vastaanotto lestadiolaisten puolelta oli kolkko. Millä oikeudella Rebekka edes puhui jo jättämästään liikkeestä?

– Se hämmensi minua: miksen saisi puhua itsestäni? Mutta kun on käynyt puheet helvettiin joutumisesta ja moraalisesta pahuudestaan syvästi läpi, muiden haukkumasanat tai mielipiteet eivät enää tunnu juuri missään.

Tässä asiassa Rebekka ja Ville ovat samanlaisia. Heitä kumpaakaan ei pelota ilmaista mielipiteitään rankankaan arvostelun pelossa.

Ville kommentoi nyt maailmanmenoa Iltalehdessä, jonka pilapiirtäjäksi hän siirtyi Kirkko & kaupunki -lehden jälkeen.

– Piirroksissani käsittelen politiikkaan ja yhteiskuntaan liittyviä aihepiirejä enkä ole niissä moraalin tai moralismin suhteen kovin pidättyväinen. Se on mielestäni oikea tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua: tehdä moraalinen argumentti ja pohtia sitä, mikä on oikein ja väärin – ja jopa ottaa kantaa siihen.

Villen nahka negatiivista palautetta vastaan oli parkkiintunut jo Muhammed-kohun aikaan. Enää se ei häntä hetkauta.

– Eikä se ole koskaan ylittänyt sellaista rajaa, että olisin mennyt täysin pois tolaltani.

Pilapiirrokset ovat Villelle tärkeä ja mieluisa työ. Ennen lehteen lähettämistä hän nappaa niistä aina kännykällä kuvan ja lähettää Rebekalle.

Rebekka ei aina ole samaa mieltä kuin Ville piirroksissaan.

– Se ei haittaa. Tärkeintä on, että ymmärrän pointin. Erilaiset mielipiteet ja näkökulmat eivät ole vaarallisia, sehän on vain hauskaa, että ihmisillä on erilainen katse samaan asiaan.

Ville Ranta ja Rebekka Naatus kaipaavat myös omaa tilaa. Rebekka saa sitä juoksemisesta, Ville työskentelee välillä taiteilijaresidensseissä.
Ville ja Rebekka kaipaavat myös omaa tilaa. Rebekka saa sitä juoksemisesta, Ville työskentelee välillä taiteilijaresidensseissä.

Villen teoksissa henkilökohtainen elämä on esillä raadollisenkin rehellisesti

Tunnemyrsky oli kuitenkin pariskunnalle yhteinen, kun Rebekan tekemä raskaustesti vuonna 2013 näytti plussaa.

– Kolmannen lapsen tulo oli minulle järkytys, kun suoraan sanon, Ville kertoo.

– Minulla oli jo niin paljon kaikkea. Olin ollut lasteni kanssa pitkään ja joutuisin olemaan vielä paljon lisää, ja kaikki alkaisi taas alusta. Se vaikuttaisi taiteelliseen puoleeni. Työ ja perhe joutuisivat taas törmäyskurssille.

Kauhu täytti aluksi myös Rebekan.

– Se oli mielenkiintoinen reaktio. En ollutkaan niin terve kuin olin kuvitellut. En myöskään ollut koskaan ratkaissut sitä kysymystä, haluanko lisää lapsia vai en.

Kirjassaan Köyhän miehen Jerusalem Ville käsittelee asiaa raadollisenkin rehellisesti. Hänen henkilökohtaisista sarjakuvateoksistaan se on kaikkein henkilökohtaisin.

– Kirja lähtee liikkeelle siitä kriisistä, kun vanhemmat lapseni muuttavat toiselle paikkakunnalle – olin siitä aikoinaan hyvin surullinen – ja sitten tulee uusi lapsi, enkä oikein tiedä, haluanko sitä vai en. Kirjan lopussa uusi lapsi on jo syntynyt enkä enää oikein millään jaksaisi.

Nyt nuo vaikeudet ovat takanapäin. Yhteinen lapsi on jo kuusivuotias ja kovasti rakastettu.

Mutta missä menee Rebekan raja? Mistä kaikesta henkilökohtaisesta Ville saa hänen puolestaan teoksissaan kertoa?

– Ajattelen sen niin, että kun Ville tekee taidetta, minä olen hänen materiaaliaan. Kirjojen Rebekka ei ole minä, vaikka minua niissä käytetäänkin.

Rebekan elämänfilosofian mukaan toisten ihmisten moraalinen tai eettinen, arvoihin perustuva rajoittaminen ei yksinkertaisesti ole oikein.

– Minun tehtäväni on huolehtia itsestäni ja löytää oikea tapa elää, mutta muiden ihmisten pitää saada olla mahdollisimman rauhassa minulta.

– Rajoittaminen ja arvojen paaluttaminen on monesti lähellä väki- ja mielivaltaa. Jos minusta tuntuu ikävältä tapa, jolla näyn Villen sarjakuvassa, ja sanon, että se on kiellettyä, rajoitan Villeä väärin.

”Ajattelen niin, että kun Ville tekee taidetta, minä olen hänen materiaaliaan. Kirjojen Rebekka ei ole minä, vaikka minua niissä käytetäänkin.”

Villen mukaan Rebekka on ollut asiassa hyvin periaatteellinen.

– Hän ei ole koskaan sanonut minulle, että jotain ei saisi julkaista.

Köyhän miehen Jerusalem on Villen mukaan kuitenkin ääritapaus myös hänelle itselleen.

– Piirsin sen kokonaan kriisitilanteessa ja julkaisinkin saman tien. Olen itsekin kauhuissani joistakin asioista, joista siinä kerron.

Nykyään, lasten kasvettua, Ville piirtää heitä sarjakuviinsa enää harvoin.

– Yritän jättää heidät rauhaan. He ovat siinä iässä, etten halua häiritä heidän henkilökohtaista kasvuaan tai elämäänsä.

”En usko, että koskaan löydämme seesteistä yhteisymmärrystä”

Ensi syksynä Rebekan ja Villen uusperheellä on alkamassa uusi vaihe: kaikki lapset vanhempineen asuvat taas pitkästä aikaa samassa kaupungissa, tällä kertaa Helsingissä. Tätä ennen Villen tyttöjen toinen koti oli välillä Paltamossa ja välillä Espanjan Aurinkorannikolla.

Lähes koko ikänsä Oulussa asunut Ville oli jo jonkin aikaa kaivannut kipeästi maisemanvaihdosta. Kun Rebekan ex-mies päätti muuttaa Helsinkiin ja Rebekka sai töitä Helsingin kantakaupungin seurakuntien yhteisenä alueviestijänä, asia oli selvä. Uuden kodin Rebekka ja Ville löysivät Töölöstä.

Monien kriisien jälkeen elämä vaikuttaa nyt aika tasaiselta. Mutta onko se sitä sittenkään?

– Me emme Rebekan kanssa ole samanlaisia ihmisiä enkä usko, että koskaan löydämme mitään seesteistä yhteisymmärrystä. Se ei ole se moodi, jossa elämme. Voihan sitä tietysti kaikkea tylsistymistä tapahtua vanhetessa, mutta vielä sellaista ei ole näkyvissä, Ville vastaa.

Rebekka on Villen mukaan suoraviivainen, pragmaattinen, nopea ja provokatiivinen. Itseään hän kuvaa pohdiskelevaksi, idealistiseksi ja miellyttämishaluiseksi.

Rebekka riemastuu.

– Villen miellyttämishalu on monelle yllätys. Hänestä on kivaa, että on mukavaa!

– Ihmissuhteissa, Ville tarkentaa.

– Taiteilijana olen erilainen. Jotkut ihmiset yllättyvät, kun en ole kasvotusten häijy.

”Puhumme paljon kirkosta ja uskonnosta, mutta emme omasta hengellisyydestämme”

Uskonto ei Villen ja Rebekan arkielämässä juurikaan enää näy. Rebekka saattaa sunnuntaiaamuisin napsauttaa jumalanpalveluksen päälle tai laulaa joskus Siionin lauluja. Niistä tulee hänelle hyvä olo.

– Hengellisyyteni on muuttunut jonkinlaiseksi perustavanlaatuiseksi virraksi, jota minun ei tarvitse enää kyseenalaistaa tai problematisoida. Se virtaa hiljaa taustalla ja tekee olostani rauhallisen ja hyvän. Ne kaikki raskaat vuodet, jolloin Jumala katosi, ovat menneet pois.

Ortodoksikirkosta 18-vuotiaana eronnut mutta siihen kolmekymppisenä uudelleen liittynyt Ville ei koe ymmärtävänsä Rebekan uskonnollista maisemaa kovin hyvin.

– Se on minulle vähän mysteeri. Me emme juurikaan puhu omasta hengellisyydestämme, vaikka kirkosta ja uskonnosta paljon puhummekin.

Itsestään Ville löytää nykyään aika voimakkaitakin uskonnollisia piirteitä.

– Uskonto merkitsee minulle kulttuurista, hengellistä ja henkistä voimaa. Ja moraalista perustaa ja tukea – jotain sellaista.

”En halua olla tavallinen tylsimys”

Keskiluokkaisuus on aina kammoksuttanut Villeä.

– Minulla on ollut pakkomielteinen suhtautuminen siihen, etten halua olla tavallinen tylsimys. Se on varmaan äitini peruja, hän oli sellainen erikoisuuden tavoittelija.

Villelle omakotitalon omistaminen tai auto ovat vaaran merkkejä, joihin hän suhtautuu äärimmäisen negatiivisesti.

– Aika kauan kesti siinäkin, että opin olemaan koiranomistaja, joka kusettaa koiraa puistossa joka aamu ja ilta. Nipsu-koiramme on kuitenkin seitsemän vuoden aikana opettanut minut nöyrtymään tässä asiassa.

Eli se koira, jota Ville inhosi, onkin nyt hänen hoidokkinsa?

– Niin siinä kävi, Rebekka virnistää.

”Voihan sitä tietysti kaikkea tylsistymistä tapahtua vanhetessa, mutta vielä sellaista ei ole näkyvissä.”

Syyt ovat myös käytännöllisiä, Ville tarkentaa. Hän on aamuvirkku ja tekee kotona töitä.

Ville on yhä 90-prosenttisesti vastuussa arjen ruoanlaitosta ja kaupassakäynnistä.

– Muodostan rutiineja saadakseni pääni sisälle tilaa. Teen aina kaiken täsmälleen samoin. Ostan aina samaa juustoa, kunnes lapset valittavat siitä. Sitten ostan jotain muuta.

Rutiinit voivat kuitenkin tarpeen mukaan muuttua. Viime kevään pari vietti Pariisissa, josta tarttui mukaan sikäläinen tapa syödä meikäläisiä myöhemmin.

– Aiemmin olin usein ruoka-aikaan lenkillä ja Ville oli siitä loukkaantunut, juoksemista ja maratoneja koko ikänsä harrastanut Rebekka kertoo.

– Nyt syömme päivällisen myöhään illalla, jolloin kaikki ovat ehtineet tulla kotiin.

Lenkkeily on Rebekan omaa aikaa. Hän on juossut aina ja ollut maratonkunnossa koko aikuisikänsä. Vuodessa kilometrejä tulee 3 500.

– Juokseminen on minulle kuin syöminen tai nukkuminen, tapa olla olemassa. Voin huonosti, jos en pääse juoksemaan.

Ville saa omaa aikaa ja tilaa taiteilijaresidensseissä

Omaa aikaa ja tilaa tarvitsee myös Ville. Välillä hänen on pakko saada olla yksin isom­pien, keskittymistä vaativien sarjakuvatöidensä takia.

– Viime vuosina olenkin ollut paljon poissa taiteilijaresidensseissä, pitkiäkin aikoja.

Rebekka suo sen Villelle mielellään ja huomaa myös helposti, milloin tämä on yksinolon tarpeessa.

– Silloin Ville on hermostunut, levoton ja ahdistunut. Jopa hänen tuoksunsa muuttuu.

Rebekka uskoo tulkitsevansa Villen eleitä ja olemusta tarkasti taustansa takia.

– Lestadiolaiset elävät tiiviissä, tiukassa yhteisössä. Kommunikointi ei perustu siihen, että ihmiset kertoisivat tunteistaan, ajatuksistaan tai kokemuksistaan, vaan siihen, että ihmiset oppivat lukemaan toisiaan ja toimivat sen mukaan.

Viimeksi eilen Rebekka kysyi Villeltä, olisiko tämän aika pakata kamppeet ja häipyä jonnekin vähäksi aikaa.

– Kun huomaan, ettei kotona olemisesta tule mitään, kannattaa mennä muualle.

X