Ihmissuhteet

Neljä naista kertoo, miten läheisen tuki on kannatellut heitä elämän vaikeissa vaiheissa: ”Niiden viestien takia jaksoin herätä aamuisin”

Kiitollisuuden tunne lisää hyvinvointia ja onnellisuutta. Neljä naista kertoo, kenelle läheiselleen he ovat kiitollisia elämässään.
Teksti: Kaisa Pastila  Kuvat: Matias Honkamaa, Mirva Kakko ja Juha Sarkkinen

Sonia Kuutti, 44, Tuusula:

Rakas iskäni mun,

kun olin lapsi, seisoit maastojuoksukisoissa radan varrella ja kannustit minua. Muuten olit hiljainen. Osoitit rakkautesi teoilla. Asuimme rajan vieressä, ja rajavartijan työssäsi kävit välillä Venäjän puolella. Toit tuliaisiksi lasisilmäisiä nukkeja. Kun olin 11-vuotias sinä ja äiti erositte. Me muut muutimme Vantaalle, sinä jäit kotitaloon. Kaikki lomat olin veljeni kanssa luonasi.

Olen aina tiennyt sen, että seisot rinnallani ja tuet minua päätöksissäni. Koen, että olen täysin hyväksytty. Kun sain esikoiseni 21-vuotiaana, olit juuri täydellinen isovanhempi. Et kyseenalaistanut uutta rooliani, et saanut minua tuntemaan kuin en osaisi hommaani. Siitä olen kiitollinen.

Myöhemmin, kun minulle tuli avioero nuoruudenrakkauteni kanssa, ajattelin sinua. Jokaisella on oma elämänsä, sinulla oli tapana sanoa. Se ajatus auttoi minua vaikeassa erossa ja pettymyksessäni.

Vanhassa kuvassa on Sonia lapsena isänsä kanssa.

Vanhassa kuvassa on Sonia lapsena isänsä kanssa.

Pääsit eläkkeelle jo 50-vuotiaana ja aloit vierailla meillä Tuusulassa säännöllisesti. Taas ihailin isovanhemmuuttasi. Olit läsnä nuorimmille lapsilleni, jotka minä ja uusi rakkauteni olimme saaneet. Tuuditit tytöt uneen sylissäsi, ja katselitte pihallamme kärpässieniä – tytöt muistavat tämän vieläkin. Sinulla oli matkassasi sukset tai maantiepyörä. Vaikka olit meillä vieraana, pidit huolta kunnostasi ja jatkoit lenkkejäsi.

”Jokaisella on oma elämänsä, sinulla oli tapana sanoa. Se ajatus auttoi minua vaikeassa erossa ja pettymyksessäni.”

Heinäkuun 10. vuonna 2012 olin nukuttamassa 1,5-vuotiastani päiväunille, kun sain puhelun Kiteen poliisilta. Ennen kuin virkailija ehti esittää asiansa, tiesin, että kyse oli sinusta. Oli sattunut pyöräilyonnettomuus. Auto oli ajanut päällesi takaapäin. Vajosin lattialle.

Seuraavat puoli vuotta kului sumussa. Elämäniloni hävisi. Vasta silloin tajusin, minkälainen tukipilari olit ollut minulle. Olit ollut tähän asti aina puhelinsoiton päässä.

Seuraavana kesänä ostin itselleni maantiepyörän. Halusin lähelle sinua. Pyöräilyterapia auttoi. Aloin nähdä, mistä kaikesta olen kiitollinen sinulle.

Rakas iskä, elit elämäsi pelotta ja turhia murehtimatta. Itse en aivan siihen kykene, mutta yritän elää hetkessä ja juuri omanlaistani elämää. Kun tulee tiukkoja paikkoja, tiedän selviytyväni. Sen varmuuden sinulta olen saanut.

Et ole mennyt pois elämästämme. Olet sydämessäni ja olet turvani.

Kiitos rakas iskäni mun!

Tyttäresi Sonttu

Nina Pesosen tyttärellä Nupulla todettiin vauvana kromosomipoikkeama. Ninan ystävä Sanna on tukenut häntä siitä asti.

Nina Pesosen tyttärellä Nupulla todettiin vauvana kromosomipoikkeama. Ninan ystävä Sanna on tukenut häntä siitä asti.

Nina Pesonen, 42, Varkaus:

Rakas ystäväni Sanna,

kiitos, että olet ollut mukana elämässäni tyttäreni Nupun syntymästä asti. Tukesi 10 vuotta sitten ehkä pelasti minut.

Kun kohtasimme, olin juuri läpikäynyt elämäni suurimman trauman. Lääkäri oli kertonut minulle ja ex-miehelleni, että vauvallamme on kromosomipoikkeama. Tyttömme ei tulisi ehkä koskaan oppimaan lukemaan tai itsenäistymään ja muuttamaan omilleen. Olin sokissa ja hakeuduin 22q11-oireyhtymää sairastavien lasten vanhempien keskustelupalstalle. Janosin saada kuulla, miltä perheiden arki näyttää.

Elämäni oli muuttunut silmänräpäyksessä. Minulta oli viety se tulevaisuus, jonka olin suunnitellut perheelleni. Minun oli pakko saada kuva tulevista vuosista takaisin. Vaikka minulla oli sylissäni vasta vauva, halusin tietää, mihin kouluun hän menee, saako hän ystäviä, perustaako hän joskus oman perheen, minkälainen suhde hänelle ja hänen isosiskolleen tulee.

Sinulla oli kahden vuoden etumatka 22q11-tytön äitinä. Aloimme lähettää keskenämme yksityisviestejä. Oksensin sinulle pelkojani ja turhautumistani. Sanoit monta kertaa: ”Kyllä se siitä.” Niiden viestien takia jaksoin herätä aamuisin.

Oireyhtymä näyttäytyy eri lapsilla eri tavalla. Minun tytölläni se näkyi niin, ettei hän oppinut syömään kuin vasta 5-vuotiaana. Siihen asti hän oli letkuruokinnassa. Hän joutui myös sydänleikkaukseen.

Olisinpa tiennyt kymmenen vuotta sitten, miten hyvin tyttäreni asiat ovat tänä päivänä. Hän käy toista luokkaa erityisluokalla. Hän on ihana pieni tyttö, joka harrastaa tanssia ja harjoittelee pyörällä ajoa. On ollut erityistä jakaa kanssasi myös niitä hetkiä, kun Nuppu on yllättänyt. Esimerkiksi kun hän oppi lukemaan 8-vuotiaana, halusin jakaa iloni erityisesti sinun kanssasi. On onnellista, että minulla on ystävä, joka on nähnyt sen, mistä olemme lähteneet liikkeelle.

Ystävykset Nina ja Sanna. Kuva Ninan kotialbumista.

Ystävykset Nina ja Sanna. Kuva Ninan kotialbumista.

Nykyään ystävyytemme on mennyt siihen, että puhumme tuskin lainkaan lapsista. Sen sijaan puhumme ihan kaikesta muusta. Lämmöllä muistelen reissujamme. Esimerkiksi kun menimme yhdessä erityislasten äitien ryhmämatkalle Kreetalle. Nauroimme viikon. Musta huumorisi on piristävää.

Kanssasi on helppo olla: ei tarvitse esittää mitään. Voi olla väsynyt, iloinen tai kiukkuinen, juuri sellainen kuin on. Ne hetket, kun kohtaamme kasvokkain, ovat erityisiä, koska niitä tulee niin harvoin. Näimme viimeksi nelikymppisilläni, kun tulit Helsingistä Varkauteen juhlimaan synttäreitäni. Olin hetkeä aikaisemmin muuttanut yhteen uuden mieheni kanssa. Halusin, että näet uusperheemme, johon kuuluu yhteensä neljä lasta ja koira. Kiitos, että tulit!

Olen muuttunut 10 vuodessa. En enää ajattele, että elämässä pitäisi olla pitkälle menevä suunnitelma. Olen oppinut ottamaan päivän kerrallaan. Sinä ajattelet samalla tavalla. Kanssasi on hyvä kellua elämän virrassa. Tiedän, että olet ystäväni loppuun asti. Näen meidät jo yhdessä mummoina. Istumme aurinkoisella terassilla viinilasit kädessä ja nauramme kippurassa.

Rakkaudella, Nina

Kristiina Ketola-Oravan ja hänen puolisonsa Pasin lapset ovat lentäneet pesästä. Kristiina nauttii uudesta elämänvaiheesta kahdestaan.

Kristiina Ketola-Oravan ja hänen puolisonsa Pasin lapset ovat lentäneet pesästä. Kristiina nauttii uudesta elämänvaiheesta kahdestaan.

Kristiina Ketola-Orava, 60, Oulu:

Rakas Pasi,

oli ystävänpäivän aamu 2019, kun saimme tietää rintasyövästäni. Romanttinen tunnelma vaihtui silmänräpäyksessä pelkoon ja sokkiin.

Kriisitilanteissa muutun aina pärjääjäksi. Otan takaisin vanhan toimintamallini. Olin 17 vuotta naimisissa alkoholistin kanssa ennen sinua. Totuin hoitamaan yksin lapset ja kaiken, unohtamaan itseni. Meinasin taas lipua vanhaan rooliini ja alkaa huolehtia enemmän muista kuin itsestäni, mutta sinä tunnet minut ja pysäytit minut. Sait minut muistamaan, että kanssasi saan olla turvassa. Uskalsin olla heikkona. Pelkäsin kuolemaa.

Leikkausaamusta muistan suutelumme ja halauksemme. Kun iltakahdeksalta näin sinut heräämössä, ymmärsin, että olit ollut huolissasi. Mikä onni oli saada kohdata sinut taas. Itkin ilosta.

Siitä alkoi toipuminen. Seuraavana päivänä hait minut kotiin heikkona. Kiitos, ettet muuttunut hoitajaksi vaan pysyit miehenäni. Hyväksyit ehdoitta uuden ulkonäköni. Suudelmat ja koskettamiset eivät loppuneet.

Rakastuin sinussa 22 vuotta sitten siihen, että selvästi kuuntelit, mitä puhuin. Kun aikoinaan olimme vertaisohjaajina uusperheellisten parisuhdeleirillä, sanoimme, että meidän suhteemme kulmakivi on läheisyys. Puhumme suoraan ja kerromme, mitä tarvitsemme. Pidämme toisemme myös fyysisesti lähellä. Sairaudenkin aikana kulmakivemme ovat pysyneet samoina.

”Kiitos, ettet muuttunut hoitajaksi vaan pysyit miehenäni. Hyväksyit ehdoitta uuden ulkonäköni.”

En vieläkään oikein uskalla ajatella selvinneeni – tiedän, että syöpä on salakavala sairaus. Silti viime aikoina olen alkanut kokea riemukasta vapautumista. Jokin aika sitten viimeinen lapsistamme lensi pesästä ja muutti omilleen. 16 vuoden historiamme sijaisperheenä tuli päätökseen. Olen nauttinut siitä, että saan nyt elää kanssasi kaksin. Lellin sinua tekemällä lempiruokiasi. Koen, että olemme uuden ajan alussa.

Kristiina ja Pasi. Kuva Kristiinan kotialbumista. 

Kristiina ja Pasi. Kuva Kristiinan kotialbumista.

Olen kiitollinen, että olen saanut muuttua ja kasvaa suhteessamme. Olet jaksanut tutustua minuun kaikki nämä vuodet ja hyväksyt minut juuri sellaisena kuin olen. Kiitos myös kaikesta kannustuksestasi. Olet rohkaissut minua tekemään asioita. Ilman tsemppiäsi en olisi ehkä lähtenyt esimerkiksi Syöpä, oma kuva -viikonloppukurssille Rovaniemelle viime syksynä. Onneksi menin. Kurssi voimisti minua.

Meillä on hyvät ja lämpimät välit kaikkiin lapsiimme, niin omiin kuin meille ovesta tulleisiin. Olen kiitollinen, että saamme pitää heidät kaikki perhepiirissämme. Lapsenlapset ovat suurin rikkautemme.

Pasi, kiitos, että yhä rakastat ja olet rinnallani.

Kristiina

Salla Jämsenin ystävä Eeva on kulkenut rinnalla elämän monissa vaikeissa paikoissa.

Salla Jämsenin ystävä Eeva on kulkenut rinnalla elämän monissa vaikeissa paikoissa.

Salla Jämsen, 39, Oulu:

Eeva rakas,

sinulla on kohtaamisen lahja. Et pelkää, vaikka toinen on hajalla. Elämäni kaikkein vaikeimpina hetkinä olen voinut luottaa siihen, ettet käänny pois.

Osasit kohdata minut juuri oikealla tavalla vuonna 2008. Olin hetkeä aikaisemmin palannut sairaalasta keskenmenon jälkeen. Mieheni ja minä olimme toivoneet lasta pitkään, ja tunsin, että minulta oli mennyt kaikki. Tulit oman vauvasi, kummipoikani, kanssa meille ja olit lähellä. Kun itkin, milloin tämä helpottaa, olit viisaasti hiljaa. Et tarjonnut temppuja tai kikkoja tai yrittänyt parantaa minua, vaan ainoastaan kuuntelit. Minä puhuin ja puhuin, purin ja puin asiaa. Kun vuotta myöhemmin synnytin esikoiseni, tiesin heti, että sinusta tulee kummi.

Ihailen realistisuuttasi elämän suhteen. Sinulla on jalat maassa. Kun sain uuden keskenmenon ja synnytin kotona alkiovauvan, täydellisen miniatyyriolennon, tarjouduit käydä hautaamassa pikkuisen. Tiesit, mitä kuuluu tehdä, kun en itse kyennyt enkä osannut toimia.

Ystävykset Eeva ja Salla ovat tunteneet toisensa esikouluikäisistä asti.

Ystävykset Eeva ja Salla ovat tunteneet toisensa esikouluikäisistä asti.

Sinussa on kyky katsoa eteenpäin, et jää jumiin. Toisaalta et hoputa toista eteenpäin. Kun isäni kuoli kolme vuotta sitten, ilmestyit meille kukkien kanssa. Et kysynyt lupaa tai soittanut etukäteen. Se oli parasta välittämistä. Koin, etten ollut yksin.

Nykyään tapaamme lähinnä lasten synttäreillä ja tapahtumissa. Sinulla on kolme poikaa, minulla tytär ja poika. Elämme ruuhkavuosia. Silloin tällöin pääsemme kaksin tai yhteisten ystäviemme kanssa syömään tai konserttiin. Onneksi on puhelimet. Soittelemme usein.

”Et kysynyt lupaa tai soittanut etukäteen. Se oli parasta välittämistä. Koin, etten ollut yksin.”

Viime aikoina – osittain ehkä avioeroni jälkimainingeissa – olen miettinyt paljon, miten erilaisia rakkauksia ihmiselämässä on. Esimerkiksi rakkaus lapsiin on jotain niin suurta, ettei sitä pysty edes sanoittamaan. Mutta myös rakkaus ystäviin on aivan erityistä. Se perustuu pelkästään vapaaehtoisuuteen ja se antaa vain hyviä asioita. Suhde voi olla juuri sellainen kuin ystävät päättävät sen olevan.

Eeva, kiitos ehdottomasta rakkaudestasi. Vaikka on sattunut mitä, en ole ikinä kokenut horjuntaa ystävyydessämme. Tunnen seurassasi, ettei minun tarvitse selitellä. Sinä ymmärrät. Ihastuin jo kuusivuotiaana esikoulussa aitouteesi ja rohkeuteesi, eikä se tunne ole mennyt minnekään.

Eeva, mää rakastan sua!

Salla

X