Ihmissuhteet

Tyttärensä tapaturmaisen kuoleman nähnyt isä: ”Pakenin surua työhön, kunnes opettelin puhumaan tunteistani”

Tyttären kuolema ajoi Juha Lahden avioeron ja itsemurhan partaalle. Juha selviytyi vasta, kun myönsi itselleen, ettei olekaan niin kova äijä kuin oli aina luullut.
Teksti: Pirjo Kemppinen Kuvat: Suvi Elo

Lahden perheen omakotitalotontin rajalle on istutettu neljä koivua – yksi perheen jokaiselle lapselle. Toinen vasemmalta on kasvanut muita koivuja pidemmäksi ja tuuheammaksi. Se on perheen sisarussarjan toiseksi vanhimman, Eveliinan, nimikkopuu. Koivun juurella on kynttilälyhty ja kesäkukkia kahdessa ruukussa.

– Koivu kuvaa Eveliinaa. Hän oli iloinen, vahva ja eläväinen tyttö, Eveliinan isä Juha Lahti kertoo.

Eveliina kuoli ratsastusonnettomuudessa kuusitoistavuotiaana. Silmänräpäys muutti Juhan elämän, vaikka hän ei sitä pitkään aikaan myöntänytkään.

Tyttären kuoleman jälkeen Juha on joutunut tunnustamaan myös sen, ettei hän olekaan mies, jollaiseksi itsensä kuvitteli.

Isä näki tyttärensä kuoleman

Tiistai 10. syyskuuta 2013 oli lämmin ja poutainen. Työpäivänsä jälkeen Juha tapasi vaimonsa Marikan sekä tyttärensä Emilian, silloin 19, Eveliinan, 16, ja Ennin, 11, ratsastustallilla. Hevoset olivat siskosten rakkain harrastus. Eveliina halusi niistä myös uran ja oli juuri aloittanut opinnot Ypäjän Hevosopistolla.

Juha toimi tyttöjen kisamatkoilla autonkuljettajana. Hän myös valokuvasi suoritukset.

Yleensä isä jännitti tyttäriensä suorituksia enemmän kuin tytöt, mutta tuona tiistaina jopa hän oli rauhallinen. Harjoituskilpailuissa Eveliina hyppäisi 70 senttimetrin korkuisia esteitä. Ne sujuivat häneltä yleensä rutiinilla.

Eveliina oli ponin selässä, kun Juha saapui. He vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin Eveliina siirtyi ratsastusradalle.

– Ole varovainen, Juha huikkasi tyttärensä perään.

Juha asettui kuvaamaan suoritusta.

– Sain loistavan otoksen, kun Eveliina ylitti viitosestettä.

Vajaan 20 sekunnin kuluttua Eveliina oli ehtinyt kahdeksannelle esteelle. Sitä ylittäessään poni kompastui puomiin.

– Mielessä välähti, että oho, nyt tuli pudotus.

Seuraavien sekuntien aikana Juha näki, kuinka Eveliina suistui hevosen selästä, iskeytyi maahan ja jäi kaatuvan hevosen alle.

Juha viskasi kameran kädestään. Hän, Marika ja Emilia juoksivat selällään makaavan Eveliinan luo. Perille ehtiessään Juha tiesi jo, että tytär oli kuollut.

– Minusta tuli toimintakyvytön. En itkenyt enkä pystynyt sanomaan sanaakaan kenellekään.

Laulu kuolleelle tyttärelle

Seuraavana aamuna herätessään Juha ihmetteli, kuinka outoa unta hän oli nähnyt. Pian hän tajusi, että painajainen oli totta.

– Silloin tuli itku.

Juha joutui pakottamaan itsensä nousemaan.

Kahden tuhannen asukkaan Marttilassa tieto levisi hetkessä. Seuraavat päivät surunvalittelijoita kävi lähes tauotta. Välillä Juha tunsi romahtavansa, mutta hän salasi sen. Marikan ja lasten itkiessä hän usein poistui paikalta.

– Kiersin yksin tonttia ympäri ja potkin kiviä. Vetäydyin muista.

Hän ei kyennyt menemään Eveliinan huoneeseen, joka oli talon yläkerrassa. Juha halusi säilyttää huoneen muuttumattomana. Ovi pidettiin suljettuna. Mihinkään siellä ei saanut koskea.

Ennen lasten syntymää Juha kiersi Suomea orkesterimuusikkona päivätyön ohella. Hän on myös kirjoittanut lauluja. Yksi sävellyksistä oli vuosia ilman tekstiä. Kolme päivää Eveliinan kuoleman jälkeen Juha kirjoitti siihen sanat.

Juha pyysi useaa tuttavaansa laulamaan kappaleen tyttären siunaustilaisuudessa. Yksikään ei uskonut kykenevänsä siihen. Lopulta Juha päätti laulaa laulunsa itse.

Hän puristi silmänsä kiinni. Sulki kaikki ajatukset mielestään. Keskittyi hengitykseen. Sanoihin. Ja lauloi.

”Nyt kun tunnen mä sen, viime hengityksen, silmäsi suljen ja kuiskaan hiljaa: etkö jäädä vain vois, silloin helpompi ois…”

– Minulle oli todella tärkeää kyetä siihen. Laulu oli viimeiset jäähyväiseni tyttärelle.

Töitä entistä enemmän

Juha palasi nopeasti työhönsä rakennustuoteteollisuuden laatupäällikkönä. Marika jatkoi sairauslomaa perhepäivähoitajan työstä. Emilia, Enni ja tuolloin 13-vuotias Eemeli palasivat kouluihinsa.

– Työ on ollut minulle aina suunnattoman tärkeä. Eveliinan kuoleman jälkeen ryhdyin tekemään töitä entistä enemmän. Otin hoitaakseni kaikki mahdolliset projektit. Niiden avulla pakenin surua.

Juhan vaimo Marika tiesi tarvitsevansa ammattiapua surun käsittelyyn. Hän löysi avukseen vertaistukihenkilön Turun kriisikeskuksesta. Hän ehdotti samaa Juhalle, joka kieltäytyi.

”En tarvitse ketään. Minulla ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Töitä riittää”, Juha perusteli itselleen. Samalla tavalla kuin laulaessaan Eveliinan hautajaisissa Juha keskittyi hengittämään ja sulkemaan häiritsevät ajatukset mielestään. Hän sulki myös suunsa. Hän ei ollut valmis jakamaan suruaan edes vaimonsa kanssa.

– Menin lukkoon. Olin erittäin hankala ja aika inhottava. Olin koko ajan huonolla tuulella. En huutanut tai rähjännyt, mutta en puhunutkaan, kaikkein vähiten läheisteni kanssa. Mökötin.

Töissä surua pääsi karkuun, mutta yksinäiset automatkat olivat vaikeita. Juhan oli usein pakko pysähtyä tien sivuun itkemään. Kerran radiossa soi Laura Närhen kappale Hetken tie on kevyt. Juha rutisti rattia ja tunsi pakahtuvansa ikävästä. Se oli kappale, jonka Eveliinan ystävät esittivät hänen muistokseen pidetyssä kynttiläkirkossa kaksi päivää onnettomuuden jälkeen.

Alleen rusentava suru

Keväällä 2014, puoli vuotta onnettomuuden jälkeen, Juha etsi Marikan antaman vertaistukihenkilön yhteystiedot ja soitti miehelle.

– Hän oli ensimmäinen, jolle puhuin Eveliinan menetyksestä.

Se oli alku. Syksyllä 2014 hän vähensi merkittävästi työmääräänsä. Se vauhditti surutyötä. Mutta samalla, kun Juha sai enemmän aikaa ajatella, suru tuntui rusentavan hänet alleen.

Marikan kanssa hän ei pystynyt vieläkään puhumaan tyttären kuolemasta. Keskeneräisestä surutyöstään huolimatta Juha kävi Marikan kanssa vertaistukihenkilökoulutuksen.

– Yhteiset automatkat kurssipaikalle olivat aika hiljaisia.

Juha tietää, että Marikasta pahinta oli se, ettei isä tukenut lapsiaan näiden surussa. Pikkusisko Enni itki joka yö kuukausien ajan. Hän pelkäsi nukahtamista ja heräämistä. Äidin oli yksin jaksettava lohduttaa tyttöä yö toisensa jälkeen, vaikka hänen oma ikävänsä oli pohjaton.

Tilanne kärjistyi keväällä 2015.

– Marika käski minun painua matkoihini, Juha kiteyttää.

Hän muutti kunnalta vuokraamaansa rivitalokaksioon kesäkuun alussa.

Eron jälkeen kurimus kiihtyi. Yhä useammin Juha näki itsemurhan ainoana vaihtoehtona tuskansa tukahduttamiseen. Hän suunnitteli tarkasti, kuinka toteuttaisi aikeensa.

Kuitenkin mielessä iti pieni toivo. Löytyisikö toinen vaihtoehto? Hän soitti psykologille ja sanoi tarvitsevansa apua välittömästi.

– Itkin koko vastaanoton ajan.

Seuraavien käyntien aikana hän alkoi vähitellen työstää ikäväänsä.

– Itsetuhoiset ajatukset katosivat. Aloin ajatella myös sitä, että minulla on yhä lapsia.

Asumusero osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.

– Etäisyys Marikaan pakotti minut selvittämään tunteitani. Ajattelin silti koko ajan, ettei ero ole lopullinen.

Kesän lopulla, kaksi vuotta Eveliinan kuoleman jälkeen, Marika ja Juha vihdoin keskustelivat. He totesivat rakastavansa toisiaan yhä. Juha palasi kotiin syyskuussa. Hän oli valmis yrittämään kaikkensa, että perhe pysyisi koossa.

Koivu, joka kasvoi muita vahvemmaksi

Vuosien kuluessa Eveliinalle omistettuja lauluja on syntynyt lisää. Juha laulaa niitä kertoessaan surusta selviytymisestä seurakuntien tilaisuuksissa. Hän ei kohdista tarinaansa vain lapsensa menettäneille.

– Vanha klisee on, että elämän kolhiessa suomalainen mies menee metsään ja tekee motin halkoja. Niin minäkin toimin. Tein hillittömästi töitä enkä puhunut. Olen käynyt syvällä ja päässyt sieltä ylöspäin pikku hiljaa. Kerron keinoista, joilla olen siinä onnistunut.

Ensin Juhan täytyi taipua.

– Jouduin nöyrtymään. En ollutkaan niin kova äijä kuin luulin. En selvinnyt yksin, vaan minun oli pakko hakea apua.

Sitten hän asetti asiat uuteen tärkeysjärjestykseen. Työ merkitsee yhä paljon, mutta se ei ole enää koko elämä. Perhe sen sijaan on. Välit Emilian, Eemelin ja Ennin kanssa ovat läheiset. Juha on yhä aina mukana tytärten ratsastuskisoissa. Eemelin kanssa hän jakaa rakkauden musiikkiin.

Juha pitää nykyään huolta kunnostaankin. Pari lenkkiä ja kuntosalikäyntiä viikossa auttavat jaksamaan. Juha tietää nyt olevansa vahvasti introvertti, sisäänpäin kääntynyt mietiskelijä. Mutta hän yrittää puhua tunteistaan.

– En vieläkään ole suupaltti, mutta olen oppinut jo hieman puhumaan.

Marika ja Juha puhuvat Eveliinasta päivittäin. Muistelevat, mitä tytär teki tai sanoi. Välillä nauraen mutta myös ikävänsä jakaen.

– On hetkiä, jolloin kyyneleet yhä valuvat poskiani pitkin. Menetin Eveliinan silmänräpäyksessä. Minulta jäi niin paljon sanomatta ja niin monta isän ja tyttären välistä arkista keskustelua käymättä.

Heti Eveliinan kuoleman jälkeen Juha oli katkera, mutta ei enää.

– En koskaan toivu Eveliinan menetyksestä, mutta pystyn elämään silti hyvää elämää.

Lohtua antaa myös usko jälleennäkemiseen.

– Luotan siihen, että tapaan Eveliinan vielä jossain.

Juha käy Eveliinan haudalla lähes päivittäin. Sitäkin useammin hän katsoo keittiön ikkunasta näkyvää koivurivistöä. Ja näkee, että toinen vasemmalta kasvoi muita vahvemmaksi.

Lue myös:

Susannan tytär kuoli yllättäen 17-vuotiaana: ”Lapsen kuolemasta ei selviydy, mutta sitä oppii sietämään”

Tuomas Juntunen joutui hyvästelemään pienen tyttärensä lopullisesti: ”Isi on tässä, älä pelkää”

Leskeksi jäänyt Heli: ”Miksi en heti tuntenut, että miehelleni tapahtui jotain kauheaa?”

Tuulikin sisko surmattiin yhteisellä etelänlomalla: ”Ajattelin, että kostan kaikille miehille”

Älä unohda ystävääsi hädän hetkellä – Näin toimit kriisiapuna

X