Julkkikset

20 vuotta naimisissa ollut Meiju Suvas: ”Olen äitinä varmasti ihan ok, mutta vaimona en kovinkaan ihmeellinen”

Laulaja Meiju Suvas, 63, on alkanut tietoisesti puolustaa omia rajojaan. Nyt Meiju yrittää löytää sopivan balanssin auttamisen, omien töiden ja vapaa-ajan välillä.

Teksti:
Anneli Juutilainen 
Kuvat:
Heli Hirvelä

– Tuntuu, että työelämäni kiihtyy koko ajan yhä enemmän.

Laulaja Meiju Suvas, 63, on alkanut tietoisesti puolustaa omia rajojaan. Nyt Meiju yrittää löytää sopivan balanssin auttamisen, omien töiden ja vapaa-ajan välillä.

Utelias. Innokas oppimaan uutta ja tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Sellaiseksi kuvailee itseään laulaja Meiju Suvas. Nämä piirteet ovat kulkeneet hänen mukanaan lapsuudesta asti – ja ovat yhä voimissaan 63-vuotiaana.

Siksi hän lähti mukaan myös uudelle Vain elämää -ohjelman tuotantokaudelle, joka nähdään Nelosella tänä syksynä.

– Sarjan kuvaaminen oli hieno, mutta rankkakin kokemus. Kymmenen päivän aikana ei tullut paljoa nukuttua. Työnteon tahti oli kova, Meiju kertoo.

Lisäksi Meiju osallistuu parhaillaan toisen televisio-ohjelman kuvauksiin. Sen tarkempaa sisältöä hän ei saa vielä paljastaa. Myös syksyn keikkakalenteri täyttyy vauhdilla.

– Tuntuu, että työelämäni kiihtyy koko ajan yhä enemmän, hän sanoo.

”Luulimme lähdön koittaneen, mutta hän toipui”

”Tunnen mieleltäni kuuluvani yhä nuoriso-osastolle. Vaikka ihmisen ulkokuori alkaa iän karttuessa väkisinkin rupsahtaa, mieleni on pysynyt nuorena. Sanonta siitä, että ikä on vain numero pitää mielestäni täysin paikkansa.

Olen monesti miettinyt ihaillen ja toisaalta hämmentyneenä äitini reaktiota, kun hän kymmenen vuotta sitten oli sairastunut vakavasti 80-vuotiaana.

Luulimme lähdön koittaneen, mutta hän toipui. Kun äiti pääsi pois teho-osastolta, hän ilmoitti reippaasti: ”En tunne itseäni yhtään vanhaksi.” Äitini on hyvä esimerkki siitä, että nuoruus säilyy niin kauan, kun pilke pysyy silmäkulmassa. Hassuttelu on elämän suola.

En ole koskaan potenut varsinaisia ikäkriisejä. Minun on silti tunnustettava, että numerona 60 tuntui vähän vieraalta. Silloin muistutin itseäni upeista ja iäkkäämmistä ystävistäni, joita ikä ei pidättele tippaakaan – päinvastoin, he ovat juuri nyt yli seitsemänkymppisinä parhaimmillaan.”

Meiju Suvas: ”Jokin kuolee sisälläni, kun minut petetään”

”Lapsuuteni oli ihana ja turvallinen. Asuimme Tapanilassa Helsingissä äitini, isäni ja minua kuusi vuotta vanhemman isoveljeni kanssa. Isäni äiti eli mamma asui samassa pihapiirissä ja hoiti minua paljon. Meidät lapset kasvatettiin rehellisyyteen. Isä näki aina lävitseni, jos yritin jotain temppuja.

– Nykyisin osaan hillitä itseni jo aika hyvin.
– Nykyisin osaan hillitä itseni jo aika hyvin.

Äitini sanoo, että opin laulamaan ennen kuin osasin puhua. Äitini oli musiikinopettaja ja isäni diplomi-insinööri, joka opetti minulle kaikki vanhanajan laulut. Murrosiässä lauloin ja soitin rumpuja lähes kaiken vapaa-aikani. Teiniangstini taisi purkautua musiikkiin.

Nykyisin osaan hillitä itseni jo aika hyvin, ainoastaan stressaantuneena saattaa kiehua vähän yli. En silti koskaan ole ollut pitkävihainen pienissä riidoissa ja erimielisyyksissä. Hetken ajan olen kuin tulta ja tappuraa, mutta pian en enää muista tapahtunutta.

Mutta jos joku ihminen on todella loukannut minua ja vienyt luottamukseni, hän päätyy mielessäni heti mappi Ö:hön eikä pääse sieltä pois. Jokin kuolee sisälläni, kun minut petetään. Valitettavasti tuo mappi on aika paksu.”

Meiju Suvas sanoo luottaneensa vääriin ihmisiin

”Hyväuskoisuuteni ja sinisilmäisyyteni ovat monesti vuosien varrella aiheuttaneet minulle pettymyksiä. Olen luottanut vääriin ihmisiin erilaisissa tilanteissa niin töissä kuin henkilökohtaisessa elämässäkin. Haluan ajatella helposti ihmisistä hyvää, vaikka intuitioni sanoisi, että heidän aikeensa eivät olisi vilpittömät.

Tiedän olevani liian kiltti. Olen yrittänyt pyristellä siitä eroon. Pikkuhiljaa alan olla siinä vähän parempi. Aiemmin olen myöntynyt herkemmin muiden toiveisiin ja ehdotuksiin, vaikka ne eivät olisi tuntuneet minusta hyviltä ideoilta. Minulla on ollut tapana mennä herkästi muiden pillin mukaan, jotta en loukkaisi ketään.

Viime aikoina olen saanut sanottua oman mielipiteeni vahvemmin. Jos jokin meno tai juttu ei tunnu omalta, uskallan jättää sen väliin.

Hiljalleen muuttuva toimintatapani saattaa hämmästyttää joitakin ihmisiä, sillä he ovat tottuneet siihen, että minulle käy aina kaikki. Olen kuitenkin oppinut arvostamaan omaa vapaa-aikaani ja hyvinvointiani koko ajan enemmän.

En ole silti tämän asian suhteen lainkaan valmis. Vielä on tekemistä, mutta yritystä ainakin on. Tärkeintä on, että tiedostan tämän puutteeni ja yritän saada aikaan muutoksen käytöksessäni.”

”Yritän kuunnella itseäni, etten vetäisi itseäni ihan piippuun”

”Molemmat aikuiset lapseni asuvat yhä kotona, mutta he ovat jo itsenäisiä ihmisiä. Poikani Joakim on 19-vuotias, ja hän pääsi juuri armeijasta. Hän aloittaa syksyllä kaupallisen alan opinnot. 22-vuotias tyttäreni Milena valmistui juuri parturi-kampaajaksi.

Minulla on molempiin hyvät ja läheiset, luottamukselliset välit. Olen sanonut heille, että saavat asua kotona niin pitkään kuin haluavat. Ovat he uhkailleet lähtevänsä, mutta eivät ole onneksi ihan vielä toteuttaneet aikeitaan.

– Urani aikana itsetuntoni on joutunut monesti koetukselle, Meiju Suvas sanoo.
– Urani aikana itsetuntoni on joutunut monesti koetukselle, Meiju Suvas sanoo.

Elämä menee hassusti. Samaan aikaan kun lapseni ovat itsenäistyneet ja tarvitsevat minua vähemmän, 90-vuotias äitini kaipaa yhä enemmän läsnä­oloani. Soittelemme monta kertaa viikossa. Pari vuotta sitten tapahtui suuri muutos, kun hän muutti omasta asunnostaan palvelutaloon.

Samalla tähän elämäntilanteeseen liittyy voimakas ristiriita: haluan auttaa ja olla hänen lähellään, mutta arkeni on kiireistä ja minun pitäisi yrittää pitää itsestänikin huolta, jotta en väsy. Yritän kuunnella itseäni, etten vetäisi itseäni ihan piippuun. Välillä on pidettävä lepopäiviä, jolloin vetäydyn kesämökillemme Sammattiin huilaamaan.”

”Joskus on tuntunut masentavalta, kun en ole tuntunut riittävän omana itsenäni”

”Minun on hyvin vaikea kehua itseäni. Olen ehkä liian vaatimaton, en tiedä mistä se juontaa juurensa. Tiedän silti olevani varsin hyvä työssäni. Ensimmäisen kerran ymmärsin sen 1980-luvun alkuvuosina, kun kultalevyjä ropisi tiuhaan tahtiin. Silloin aloin uskoa itseeni. Hetkeä aiemmin olin säälinyt levy-yhtiötä ja ihmetellyt, miksi he satsaavat ja laittavat rahaansa meikäläiseen.

Urani aikana itsetuntoni on joutunut monesti koetukselle. Levy-yhtiöiden herroilla oli usein monenlaisia ulkonäkökeskeisiä vaatimuksia ja ajatuksia siitä, millainen minun pitäisi olla – aina vähän laihempi. Joskus äänessä oli liikaa vibraattoa, joskus liian vähän.

Joskus on tuntunut masentavalta, kun en ole tuntunut riittävän omana itsenäni. Mutta vuosien aikana opin olemaan välittämättä tällaisista ajatuksista. Levymyynteihin tai keikkamääriin ei kulloinenkin kokoluokkani ole vaikuttanut koskaan pätkääkään.

Olen oppinut suhtautumaan itseeni enemmän huumorilla ja olemaan armollisempi itselleni. En koskaan katso esiintymisiäni televisiosta tai lue netin keskustelupalstoilta kirjoituksia itsestäni. En myöskään ikinä lavalla ollessani mieti, miltä muiden silmissä näytän. Siinä hetkessä keskityn musiikkiin ja ihmisiin. Ulkonäölliset seikat ovat silloin aivan toissijaisia asioita – ne seikat mietin ennen lavalle astumista.”

Meiju Suvas: ”Minulla oli vuosien ajan voimakas sitoutumiskammo”

”Olen äitinä varmasti ihan ok, mutta vaimona en kovinkaan ihmeellinen. Olen aika paljon poissa kotoa työni puolesta ja tarvitsen usein omaa aikaa ja vapautta. Mieheni on tässä suhteessa varsin samanlainen ja hänen mielestään olen ihana vaimo. Olen kai tehnyt jotain oikein, kun mieheni Jontte eli John on pysynyt rinnallani jo yli 20 vuoden ajan.

Menimme naimisiin vuonna 2002. Tapasimme ensi kerran jo 1980-luvun alussa, kun työskentelin hänen assistenttinaan. Hän oli naimisissa, ja minua kiinnosti vain laulaminen. Välillämme ei ollut silloin mitään muuta kuin työsuhde. Kului 20 vuotta, ennen kuin kohtasimme uudelleen ja rakastuimme.

Sitä ennen minulla oli vuosien ajan voimakas sitoutumiskammo. Ajatus vapauden menettämisestä tuntui mahdottomalta. Ihmissuhteet alkoivat aina lopulta ahdistaa, ja yleensä jätin seurustelukumppanini. Vain yhden kerran minut jätettiin, ja se oli kauheaa. Sydämeni särkyi.

Lopulta oikean ihmisen rinnalla ymmärsin, että itse asiassa avioliitto onkin se, mikä vapauttaa – enää minun ei tarvinnut etsiä rakkautta, jättää tai tulla jätetyksi. Hänen kanssaan minulla oli heti turvallinen ja rauhallinen olo.

Mieheni on erinomainen kokki. On ihanaa tulla keikalta kotiin tietäen, että kotona odottaa hyvä ruoka. Arvostan hänessä erityisesti iloista ja positiivista luonnetta. Hän on fiksu ja kielitaitoinen herrasmies.

Meillä ei tapella. Olemme molemmat saaneet tehdä sitä aivan tarpeeksi aiemmissa suhteissamme. Totta kai toinen ärsyttää välillä, mutta elämä on liian lyhyt turhaan nahisteluun. Olen kuitenkin havainnut, että monista miehistä tulee iän karttuessa vähän jääriä. Mutta kun sen antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ongelmia ei muodostu.

Yhteiseen elämäämme ei ole mahtunut suuria notkahduksia. Meille molemmille vapaus on tärkeää – se, että kummallakin saa olla omia menoja ja elämää. Uskollisuus on silti minulle todella merkityksellinen arvo. Toki vuosien varrelle on mahtunut pieniä ihastuksia ja saatan viehättyä toisesta ihmisestä. Mutta silloin on tärkeää pitää kiinni rajoista ja hillitä itsensä. En koskaan tekisi mitään, mikä pilaisi liittomme.”

”Suhde kehooni on hyvin ristiriitainen”

”Mieleni ja kehoni ovat aivan eri maailmoista – mieli on kuin nuoren tytön, mutta kroppa kuusikymppisen naisen. Mieli jaksaisi vaikka mitä, mutta keho vaatii esimerkiksi keikkojen jälkeen lepoa ja palautumista enemmän kuin nuorempana.

– Ajattelen, että minulla on aivan fantastinen kroppa, mutta hyvin ujo.
– Ajattelen, että minulla on aivan fantastinen kroppa, mutta hyvin ujo.

Suhde kehooni on hyvin ristiriitainen. Ajattelen, että minulla on aivan fantastinen kroppa, mutta hyvin ujo – se on piilossa suojamuurin alla.

Mitä enemmän minulle tulee ikää, sitä enemmän toivon, ettei minulle tulisi enää yhtään ryppyä. Mutta väistämättä niitä tulee, jos mielii elää vanhaksi.

Olen kiitollinen siitä, ettei ikä ole tuonut sairauksia, jotka rajoittaisivat elämääni. Yritän pitää huolta kehostani vesijuoksemalla. Minulla on kelluttava vesijuoksuvyö, jonka avulla juoksen kesämökkimme järvellä. Se on yksi harvoista liikuntamuodoista, joita pystyn harrastamaan jalkavaivojeni vuoksi.

Jalkapöytäni ovat vioittuneet vuosien korkokenkien käytöstä, ja nykyisin pidän vain mukavia matalia kenkiä. Joskus olen harmitellut sitä, etten pysty esiintymään korkkarit jalassa. Mutta jos joku tulee keikalle katsomaan kenkiäni, syy on aivan väärä.

Olen mielestäni kaikkein kauneimmillani sen jälkeen, kun rakas ystäväni Raili Hulkkonen on meikannut minut. Pidän ulkonäössäni erityisesti paksuista tummista hiuksistani ja silmistäni.

Minut ja äitini on veistetty samasta puusta: molemmilla on tummat silmät ja tukka. Luonteiltamme olemme sen sijaan erilaiset. Äitini on rauhallisempi, minä vilkkaampi. Isältäni perin huumorintajun ja hassuttelevan luonteen.”

”Toivon, että saan lähteä täältä jonakin päivänä kivuttomasti nukkuessani”

”En osaa vielä yhtään kuvitella, millaista elämämme on, kun lapset ovat lentäneet pesästä. Toivon, että pysyn terveenä ja saan tehdä työtäni vielä pitkään.

Minulla ei ole minkäänlaisia ajatuksia ryhtyä eläkeläiseksi. Aion jatkaa uraani niin kauan kuin ääneni toimii ja keikkakysyntää riittää. Luulen, että laulan niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Kunpa minusta tulisi energinen ja iloinen vanhus. Haluaisin olla Vieno Kekkosen, Aira Samulinin ja Pirkko Mannolan sekoitus. Ihailen heidän elämäniloaan.

Ympäriltäni on lähtenyt viime aikoina surullisen paljon läheisiä ihmisiä – äitini miesystävä kuoli alkuvuodesta, ystäväni puoliso ihan hiljattain. Menetykset pistävät aina pohtimaan elämän rajallisuutta.

Ymmärrys kaiken katoavaisuudesta heräsi minussa erityisen vahvasti vuonna 1999, kun isäni menehtyi 77-vuotiaana keuhkosyöpään. Kaipaan häntä hetkissä, kun en tiedä, miten minun pitäisi toimia. Isä tiesi kaikesta kaiken ja osasi aina auttaa. Hän oli fiksu mies. Olen jutellut isäni kanssa valveunessa hänen kuolemansa jälkeen. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että hän on vielä jossakin.

Toivon, että saan lähteä täältä jonakin päivänä kivuttomasti nukkuessani. Olen sanonut perheelleni, että kun minun aikani koittaa, he voivat heittää tuhkani vesijuoksureittini varrelle mökkijärveen. Olen myös vitsaillut, että minut voi laittaa samaan purkkiin koiramme kanssa. Lapseni sen sijaan ovat sitä mieltä, että he voisivat teetättää tuhkistani muistotimantin.

Oli tapa mikä tahansa, ajattelen, että kyseessä ovat vain ihmisen maalliset jäänteet – kuoleman jälkeen sielu jatkaa matkaansa muualle toiseen ulottuvuuteen. Energia ei koskaan katoa.”

X