Lestadiolaistaustainen Stinke Itäniemi: ”Äiti sai toisinaan hävetä puolestani”

Lestadiolaisperheessä kasvaneen kirjailijan Stinke Itäniemen, 25, tekevät onnelliseksi hyvä nuotiopannu, iso kahvikuppi, reikäiset pyjamahousut sekä lämmin ja hyvä energia. Hyvä rakastaja on jo plussaa.

Esikoiskirjailija Stinke Itäniemi on reissannut reppunsa kanssa maailmalla 15-vuotiaasta lähtien. Reissuilla on sattunut ja tapahtunut yhtä ja toista.

Vain kerran Stinke sanoo pelänneensä, ettei selviäisi kotiin asti. Silloin hän oli ystävänsä kanssa Kashmirissa, Intian ja Pakistanin rajalla. Paikallinen vapaustaistelija oli hirtetty lähistöllä ja kaupungin kaduille ilmestyi sotilaita. Pian alkoivat väkivaltaiset levottomuudet. Stinke pakeni paikalta humalaisen miehen autossa. Hän pääsi ehjin nahoin pois, mutta kuuli myöhemmin, että pian ajon jälkeen kuljettaja oli kaasutellut täyttä vauhtia rotkoon ja kuollut.

Kirjailijan maailmannälkään tapaus ei vaikuttanut. Jos pitäisi valita, hän valitsisi mieluummin mielenkiintoisen kuin hyvän elämän.

– Haluan tarttua hetkeen ja antaa mennä, sillä sisälläni on kyltymätön jano nähdä, kokea ja tuntea. Lapsena ajattelin, että vatsanpohjassa asuva levottomuuteni on tuuli, joka yltyy välillä, Stinke kuvailee.

Lue lisää: Ilmastoasiantuntija Leo Stranius: En kiintynyt lapsena vanhempiini

Vanhempiensa ainut yhteinen lapsi, 13 sisarusta

Stinke varttui pohjalaisessa Merikaarron kylässä Vähässäkyrössä. Hänen äitinsä oli opettaja ja isä jo eläkkeellä. Stinken äiti piti parhaansa mukaan kuria, mutta tyttö kulki omia teitään. Hän tepasteli usein pitkin kylänraittia, tervehti ihmisiä ja kutsui itsensä mieluusti muiden luokse kylään – olipa siihen lupaa tai ei.

– Äiti sai toisinaan hävetä puolestani. Olen aina ollut hyväntahtoinen mutta auttamattoman villi ja päättäväinen. Kerran pyydystin kyyn ja vein sen koululuokkaan. Minusta oli upeaa nähdä käärmeen luikertelu.

Paikoilleen Stinke rauhoittui vain lukiessaan kirjoja. Niin tapahtui usein, sillä Stinke oppi lukemaan jo neljävuotiaana. Ennen kouluikää hän oli lukenut kaikki Astrid Lindgrenin kirjat ja perustanut kodin kirjoista kirjaston. Sieltä naapurit saivat lainata kirjoja luettavakseen Stinken askartelemilla kirjastokorteilla. Asiakkaita riitti myös omasta takaa, sillä Stinkellä on 13 sisarusta.

– Tosin he olivat minua isompia, ja tunsin usein kasvavani aikuisten keskellä. Olen äitini ja isäni ainut yhteinen lapsi: he olivat molemmat leskiä mennessään naimisiin.

Vaikka Stinke kutsui sisaruksiaan siskoiksi ja veljiksi, toisinaan hän tunsi ulkopuolisuutta. Stinkestä tuntui surulliselta, kun koulussa joku ihmetteli, eikö hänellä tosiaan ole yhtään oikeaa siskoa tai veljeä. Osaa taas kummastutti, miksi perheessä ei ole televisiota tai miksi Stinke ei tiedä, mitä ovat Turtlesit. Lestadiolaisperheessä kasvanut Stinke ei ollut edes osannut kaivata televisiota.

– Ennen syntymääni äitini ensimmäinen mies kuoli, ja hän jäi yksin kahdeksan lapsen kanssa. Sitten tuli isäni, he rakastuivat – ja minä synnyin.

Stinke sanoo perineensä kulkurin veren isältään, vaikka tämä ei reissannutkaan ulkomailla. Kultahampainen, vahvatahtoinen mies erottui aina joukosta.

Kun Stinke oli 4-vuotias, isä sai aivoverenvuodon. Isä toipui, mutta sairaus jätti silti jälkensä.

– Luin pienestä asti ahnaasti sanomalehtiä ja olin herkkä kokemaan lukemistani asioista maailmantuskaa. Muistan, miten saatoin mennä keittiön pöydän alle itkemään. Pelkäsin, että kuusikymppinen isäni kuolee, koska hän on sairas ja vanha. Suunnittelin, että jos isälle tapahtuisi jotain, äidin olisi hyvä muuttaa pois puutalosta, jotta hänen kotinsa ei voisi palaa.

Vuonna 2010 pelko kävi toteen, kun Stinken isä joutui saattohoitoon Stinken ollessa telttailemassa Bolivian vuoristossa ilman puhelinta ja nettiä. Kun Stinke lopulta sai asiasta tiedon, hän kirjoitti isälleen jäähyväiskirjeen.

– Lupasin kirjeessä isälle kaksi asiaa: omistaisin hänelle vielä kirjan ja että minusta ei tarvitsisi olla huolissaan, pärjäisin kyllä.

Lue lisää: Oletko esikoinen vai kuopus? Näin perhetaustasi vaikuttaa työelämässä

Impulsiivinen jo lapsena

Kirjan kirjoittamisesta Stinke haaveili jo lapsena. Lähtiessään 2012 silloisen poikaystävänsä kanssa rautatiematkalle Mongoliasta Intiaan, hän suunnitteli soittavansa kadulla ukulelea, maistavansa jakin maitoa ja hiljentyvänsä Intian luostariin kirjoittamaan. Vain kirjoittaminen jäi toteutumatta.

Kirjoittamiseen syventyminen vaati pysähtymisen ja ainakin hetkeksi yhteen paikkaan asettumisen. Esikoisteos Saturnuksen viettelyksen runko syntyi kolme vuotta sitten Oriveden opistossa, jossa Stinke vietti vuoden.

– Ensimmäisten päivien jälkeen tunsin, ettei minusta ole mihinkään. Soitin silloiselle poikakaverilleni itkien, että tule hakemaan minut pois. Tunsin, että olen porukkaan liian häslä ja kovaääninen, enkä osaa mitään. Olen kuitenkin nopea sopeutumaan ja lopulta viihdyin toisten joukossa hyvin.

Stinke kuvailee kirjoittaneensa opistovuonna välillä yöpuvussa pari päivää aamusta iltaan, sitten henkäisseensä ja hengailleensa toisten kanssa. Ja taas kirjoittaneensa.

Impulsiivinen Stinke oli jo lapsena. Alakouluaikaan äiti lähti ennen häntä aamuisin kotoa ja Stinke saattoi myöhästyi koulusta, koska oli keksinyt leipoa muffinsseja perheelleen. Stinkeä ihmetytti, miksi opettaja oli vihainen. Hänhän oli tehnyt hyvää ja vain unohtanut seurata kelloa.

– Edesmennyt isäni kannusti minua aina sanomalla, että on ok erottautua muista ja olla sellainen kuin on.

Lue lisää: Ei enää ikinä uusperhettä, kiitos!

Kommuunissa leipä ja pulla dyykataan

Stinke uskoo, että jokainen ihminen haluaa pohjimmiltaan hyvää.

– Yksikin ihminen voi muuttaa maailmaa. En kuvittele parantavani koko maailmaa, mutta tiedän, että pienikin teko voi olla merkittävä.

Yhden vaikuttavimmista reissuistaan Stinke teki Etelä-Amerikkaan 17-vuotiaana. Siellä hän päätyi vapaaehtoistyöhön. Hän leikitti lapsia, joiden äidit olivat kadulla tienaamassa elantoaan.

– En koskaan unohda naisten ja lasten kasvoja. Oli surullista nähdä ihan tavallisten oloisten äitien onnettomat katseet, kun he lähtivät ilakoivien lastensa luota töihin. Jos he eivät olisi lähteneet, lasten asiat olisivat olleet vielä paljon kurjemmin.

Viime syksystä lähtien Stinke on asunut Turussa tutun tuttunsa kautta löytämässään kommuunissa. Leivän ja pullan asukkaat tarvittaessa dyykkaavat.

– Kotini syntyy hyvästä nuotiopannusta, isosta kahvikupista, reikäisistä pyjamahousuista sekä lämpimästä ja hyvästä energiasta. Juuri muuta onneen ei tarvita. Paitsi hyvä rakastaja on plussaa.

Useimmilla Stinken sisaruksilla on perhe, ja täditettäviä on kertynyt jo 40. Jossakin kohtaa Stinkekin toivoo tulevansa äidiksi mutta lisää heti perään, ettei sen aika ole vuosikymmeneen.

– Olen hyvä rakastumaan, mutta suhteessa olemista olen joutunut opettelemaan. En usko ainoaan oikeaan ja pelkään keskiluokkaistumista ja jumahtamista. Nykyään osaan tosin jo ajatella, ettei tasapainoisuuden tarvitse tarkoittaa tasapaksuutta.

Lue lisää: Heidi sai ensimmäisen ystävän vasta aikuisena

Ronskin romaanin kirjoittaja

Vaikka Stinke tietää joidenkin valintojensa olevan erilaisia kuin vanhoillislestadiolainen äiti toivoisi, perhe ei ole koskaan arvostellut tai painostanut häntä.

– Maailmankuvani on matkatessa laajentunut. Lähimmäisenrakkaus on minulle edelleen tärkeää, mutta en osaa enää ajatella yhden ainoan uskonnon olevan toisia oikeampi, koska olen nähnyt eri puolilla maailmaa ihmisten uskovan syvästi ja tosissaan.

Lähimmäisenrakkauden avulla Stinke itsekin pelastui, kun hän vuonna 2013 sairastui alkeellisissa olosuhteissa salmonellaan Etelä-Intiassa. Helteisessä pikkukylässä hänen tajuntansa alkoi heittelehtiä, hän lyyhistyi rinkan alle ja kova kuume yritti ottaa vallan.

Reissun aikana hän oli tutustunut kahteen nepalilaiseen nuoreen mieheen, jotka päättivät huolehtia uudesta ystävästään.

Miehet raahasivat Stinken bambumajaan, hoitivat häntä kääreillä ja rohdoilla ja auttoivat höyryhengittämään. Kun Stinke oksensi ja ripuloi, miehet valmistivat yrteistä ruokaa. Vain ne pysyivät potilaan sisällä. Viikon ajan miehet valvovat vuorotellen joka hetki Stinken vierellä.

Äidille Stinke lähetti tekstiviestin, että kaikki on hyvin. Jottei tämä turhaan huolestuisi.

– En ole koskaan kokenut yhtä vilpitöntä ja syvää ystävyyden osoitusta kuin tuolla matkalla, Stinke toteaa.

Äiti on Stinkelle edelleen tärkeä ja hän on hyväksynyt sen, että Stinke ei omaksunut lestadiolaisuutta uskonnokseen. Tytär tietää äidin rakastavan kaikkia lapsiaan ehdoitta ja rukoilevan heidän puolestaan.

Vaikka Stinke uskoo perheen olevan hänestä ylpeä, hänellä on toive. Ettei äiti lukisi romaania. Kirja kun on paikoin raju ja ronski, ja liikkuu seksuaalisuuden ja hulluuden maailmoissa. Äiti pahoittaisi vain suotta mielensä.

Lue lisää: Elätkö seksittömässä suhteessa? Kokeile rakastajaa, neuvoo asiantuntija