Julkkikset

Marko Kilpi ei ole enää lohikäärmeenmetsästäjä: ”Meillä on täällä niin vähän aikaa, että on pakko keskittyä tärkeimpään”

Kansanedustaja, dekkaristi, poliisi, traumatyöntekijä, dokumenttiohjaaja. Marko Kilpi, 50, on ehtinyt paljon. Vanhempien kuoleman jälkeen hän on oppinut, että tärkeintä elämässä ei ole seikkailu.
Teksti: Minna Juti Kuvat: Niclas Mäkelä, Lehtikuva

Kymmenen vuotta sitten konstaapeli Marko Kilpi ampui moottoritiellä Kuopiossa varastettua kuorma-autoa kohti yksitoista kertaa.

Sitä ennen päihtynyt kuljettaja oli yrittänyt jyrätä Kilven ja hänen parinsa partioauton ulos tieltä. Vauhti oli kova, ja piikkimattoon ajaneen ison auton vanteet löivät kipinää.

Kilpi tähtäsi kuorma-auton konetilaan ja näki, miten jokainen laukaus osui autoon. Samaan aikaan kuorma-auto tönäisi toista partioautoa. Sen renkaat nousivat ilmaan, ja auto oli kaatua kyljelleen juuri, kun autosta ammuttiin. Laukaukset lävistivät kuorma-auton ikkunan. Kuski sai osuman.

Mies ei kuollut. Se oli tosielämän ihmepelastus. Rinnasta sisään mennyt luoti käänsi suuntansa osuttuaan rintalastaan ja kulkeutui ihon alla rintakehää pitkin kainaloon. Asia paljastui myöhemmin sairaalassa.

”En ollut tunnistanut aikaisempaa traumaani”

Tapahtuma muutti Marko Kilven elämässä paljon. Hänet ohjattiin traumaperäisiä stressihäiriöitä purkavaan työpajaan, joka järjestettiin poliiseille tuolloin ensimmäisen kerran. Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen oli huomattu, että traumalle altistuneet poliisit tarvitsivat jälkihoitoa.

– En mennyt työpajaan hakemaan apua, sillä minulle ei jäänyt takaa-ajosta traumaa. Tunne hallinnan menettämisestä on yksi trauman syntymisen perusmekanismeista. En ollut kokenut sitä. En pelännyt itseni puolesta ja tiesin, etten ampuessani osunut kuljettajaan. Menin mukaan uteliaana koekaniinina, Marko muistelee.

Yllätyksekseen hän sai apua.

– En ollut tunnistanut aikaisempaa traumaani, joka oli parin vuoden takaa ja koteloitumassa sisääni. Olin ollut mukana huumausainerikosten kenttävalvonnassa. Meitä oli tiivis neljän miehen porukka, ja liikuimme siviilivaatteissa. Teimme paljon kotietsintöjä ja rapsakoita sisäänmenoja melkoisiin kämppiin ja luukkuihin. Se oli rankkaa hommaa. Siinä tilanteessa tuli yllätyksenä, kun tiimimme johtaja päätyi henkilökohtaiseen ratkaisuun.

Marko ei käytä vieläkään sanaa itsemurha. Vasta kysyttäessä hän vahvistaa sen.

– Minulle oli jäänyt trauma siitä, että niin pääsi käymään. Se painoi mieltäni ja aiheutti syyllisyyden tunteita. Miksi emme olleet porukassa huomanneet pomomme tilanteen vakavuutta ja osanneet auttaa häntä?

Marko Kilpi.

Marko Kilpi kirjoittaa paraikaa kahdeksatta rikosromaaniaan. – En voi olla kirjoittamatta. Kirjoitan vaikka muutaman minuutin pätkissä, hän sanoo.

Marko Kilpi on traumaterapian puolestapuhuja

Heti ensimmäisen traumatyöpajan jälkeen Marko oivalsi traumatyön merkityksen. Hän jäi työpajoja vetävään asiantuntijaryhmään. Siitä lähtien joukko poliiseja on kerääntynyt ryhmän johdolla pari kertaa vuodessa kolmen päivän internaattiin avaamaan käsittelemättömiä traumojaan.

– Kymmenen vuoden kokemuksella uskallan sanoa, että traumaterapialla on onnistuttu vähentämään poliisien uupumusta ja jopa itsemurhia. Äkilliset, yksittäiset traumakokemukset pystytään hoitamaan jo erittäin hyvin. Pitkään jatkuneen kumulatiivisen stressin hoitaminen on vaikeampaa, sillä se syntyy monesta erillisestä kokemuksesta, eikä niihin kaikkiin päästä käsiksi. Kumulatiiviselle stressille altistuvat monet rikostutkijat, kuten he, jotka tutkivat lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Traumaterapiaa Marko on valmis suosittelemaan itse kullekin.

– Siitä hyötyisi kuka vaan, sillä ihmiset eivät tiedä, mitä heidän sisällään on. Useimmilla on paljon traumakokemuksia, joista osa voi olla peräisin kaukaa lapsuudesta. Ne koteloituvat, kun niitä ei käsitellä pois. Myöhemmin aktivoituessaan kokemukset voivat vaikuttaa tiedostamattomasti käytökseen ja ohjata tärkeitäkin elämänvalintoja. Ne voivat aiheuttaa myös vakavia ongelmia, kuten alkoholismia.

Lue myös: Onko sinulla tunnistamaton trauma? Traumaryhmiä vetänyt Marko Kilpi vastaa 10 kysymykseen traumaterapiasta

”Kiinnostus poliisin työhön kumpusi omista tarpeistani”

Nuorena miehenä Markolla oli ammatillisesti yksi unelma ylitse muiden: hän halusi kirjoittaa käsikirjoituksia ja tehdä elokuvia.

– Ajoin täysillä seinään! Ensimmäisen pitkän elokuvani peruuntuminen oli kova isku. Sille oli jo luvattu rahoitus, joka viime metreillä peruttiin. Se otti niin lujille, etten halunnut enää jatkaa elokuva-alalla.

Poliisikouluun pyrkiminen siinä vaiheessa 28-vuotiaana ei ollut kuitenkaan mikään päähänpisto.

– Isälläni oli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä johtuvia ongelmia, joita hän hoiti alkoholilla. Se heijastui lapsuudenperheeni elämään. On selvä, että kiinnostus poliisin työhön kumpusi omista tarpeistani. Moni poliisi ajautuu alalle oman taustansa takia, koska haluaa auttaa tilanteissa, joissa itsekin on tuntenut tarvitsevansa apua. Itselleni oli aina ollut tärkeää oikeudenmukaisuus ja heikossa asemassa olevien auttaminen.

Poliisien motiiveja Marko on tutkinut traumaterapiassa. Samalla hän on ymmärtänyt, että rankat kokemukset voi myös kääntää hyödyksi.

– Kun menen poliisina kotikeikalle, pystyn nopeasti aistimaan, mikä perheessä on todellinen ongelma ja mitä siellä oikeasti tapahtuu.

Alusta alkaen Marko tunsi myös selviytyvänsä hyvin kaoottisissa tilanteissa. Hän ei kavahtanut niitä, sillä hän tunnisti ne ja muisti selviytyneensä niistä aiemminkin. Ne suorastaan vetivät häntä puoleensa.

– Poliisin pitää olla ihminen, joka juoksee kohti sitä, mitä muut juoksevat pakoon, hän sanoo.

Undertaker taipuu myös tv-sarjaksi

Kirjoittamista Marko ei kuitenkaan jättänyt.

– En ole koskaan voinut olla kirjoittamatta. Silloinkin kun lapset olivat pieniä, kirjoitin koko ajan. Olen tehnyt sitä missä vain, vaikka muutaman lauseen kerrallaan. Elokuvakäsikirjoituksista sain usein palautetta, että kirjoitan liiaksi proosaa. Päätin antaa sille tilaa.

Ensimmäisen dekkarinsa Jäätyneitä ruusuja Marko julkaisi vuonna 2007. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Kadotetut ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kolmanteen romaaniin tarttui elokuvaohjaaja Aku Louhimies, joka ohjasi siitä elokuvan 8-pallo.

Nyt Marko kirjoittaa jo kahdeksatta dekkariaan. Se on neljäs osa Undertaker-sarjaan, joka kertoo rikollista kaksoiselämää elävän hautausurakoitsijan Jarmo Kiven elämästä.

– Undertakerista tulee myös tv-sarja, jonka toteuttamiseksi teen juuri nyt kovasti töitä. Alun perin Pirkka-Pekka Peteliuksen piti esittää pääosaa, mutta nyt kun hänkin on kansanedustaja, hänellä ei ole siihen aikaa.

Markon ansiolistalla on myös viisi itse tehtyä dokumenttielokuvaa. Niistä neljä on esitetty Ylen kanavilla.

Hänen kirjansa julkaisee nykyisin Crime Time -osuuskustantamo, jonka yksi perustajista hän on. Kustantajana Markosta tuli myös graafikko, joka suunnitteli kolmen ensimmäisen Undertaker-kirjan kannet.

– Olenkohan missään omasta mielestäni todella hyvä? Marko kuittaa, kun häntä vertaa kirjailija Juhani Peltosen luomaan Elmo-sankariin, jolle mikään ei ollut mahdotonta. Hän kuitenkin myöntää, että kyllästyi perinteisessä kustantamossa siihen, että kirjailijaa ei kuunneltu. Kustannustoimittajilla ja markkinointiväellä oli hänen mielestään kiusallisen paljon sananvaltaa.

Kyydissä pysyttelemistä

Eduskuntataloa Marko on aina katsellut tuntien outoa värinää.

– Minulla oli etiäinen, että elämäni liittyy vielä jotenkin tähän graniittikuutioon. Olen ollut aina yhteiskunnallisesti aktiivinen, vaikka politiikassa olen uusi ja ulkopuolinen.

Marko valittiin Kuopion kaupunginvaltuustoon ensimmäisen kerran viime kuntavaaleissa. Kokoomuksen kansanedustajaksi hän nousi ääniharavana yli 9 000 äänellä.

Kansanedustaja Marko Kilpi eduskunnassa.

Marko Kilpi on ensimmäistä kauttaan eduskunnassa. Oikeudentaju ja halu auttaa muita tekivät hänestä ensin poliisin, sitten myös rikoskirjailijan ja kansanedustajan.

Ensimmäistä vuottaan kansanedustajana hän kuvaa toteamalla, että kyydissä on ollut pysyttelemistä. Jopa hieman nolona hän kertoo tarinan edellisen viikon kyselytunnilta.

– En ollut pyytänyt puheenvuoroa, kun kuulin puhemiehen sanovan nimeni. Olen varma, että Ilkka Kanerva tai joku toinen kokenut edustaja olisi pystynyt lonkalta käyttämään tilaisuuden hyväkseen. Itse päätin, etten rupea valmistelematta suutani pieksemään ja annoin puheenvuoron mennä.

– Kun on päässyt elämässä jo siihen vaiheeseen, että on osannut työnsä ja on siinä jo jonkinlainen asiantuntija, on aikamoinen kokemus tajuta olevansa taas nollapisteessä. Eduskunnassa opettelen uutta joka päivä.

Oma tehtävä on kuitenkin hänelle selvä. Nuoret, mielenterveyskysymykset ja turvallisuus ovat vahvasti hänen agendallaan. Siinä hän jatkaa osaamallaan linjalla. Jo kymmenen vuotta sitten Marko perusti ystävänsä Eero Wetzellin kanssa Who Cares -yhdistyksen, joka pyrkii ennaltaehkäisemään muun muassa syrjäytymistä sekä tukemaan niin vanhempia kuin ammattilaisiakin nuorten kanssa tehtävässä työssä.

– Vanhemmuuteen tarvitaan jatkuvasti tukea ja neuvoja. Vanhempien on välillä vaikea ymmärtää sitä, että moni haastava tilanne lasten kanssa kuuluu normaaleihin kehitysvaiheisiin. Pikku näpistys ei kaada maailmaa. Kun siihen osataan suhtautua oikein, nuori tajuaa hetken kuluttua itsekin oman hölmöytensä. Vastaavasti isoihin ongelmiin on pystyttävä puuttumaan erikseen.

Who Cares -yhdistys järjesti juuri Kuopiossa seminaarin, jossa puhui lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Kaupunginteatterin 460­-­paikkainen katsomo oli täynnä, ja jonoon jäi 200 ihmistä.

– Olisipa aikaa ja resursseja järjestää samanlaisia tilaisuuksia enemmän.

Perhe on paras

Moneen ehtinyt mies on kansanedustajana joutunut luopumaan musiikkiharrastuksistaan.

– Soitin aikaisemmin kitaraa ja rumpuja ja lauloin poliisien bändissä. Nyt koen vieroitusoireita. Välillä on pakko lähteä karaokeen.

Ajanpuute panee miettimään valintoja myös syvällisesti.

– Isä kuoli seitsemänkymppisenä. Äiti oli kuollessaan häntäkin nuorempi. Heidän kuolemansa jälkeen olen tajunnut, että meillä on täällä niin vähän aikaa, että on pakko karsia turhaa ja keskittyä tärkeimpään. Lohikäärmeen perässä ei kannata juosta, sillä sitä ei ole olemassakaan.

– Onni löytyy läheltä. Lapset ja perhe ovat ehdottomasti suurin saavutukseni.

Marko kasvoi ainoana lapsena ja ajatteli jo varhain haluavansa monta lasta. Jaanan kanssa hän kävi jo 6-vuotiaana samaa seurakunnan kerhoa. Lukiolaisina he alkoivat seurustella ja ovat olleet yhdessä siitä lähtien.

– Olemme joutsenpari, joka varmasti jäätyy samaan lampeen, Marko romantisoi.

– Olen ahminut elämääni aina paljon asioita, ja se on ollut perheeltä pois. Maksaisin paljon, jos saisin elää uudelleen edes yhden päivän siitä ajasta, kun lapset olivat pieniä. Se oli ihanaa aikaa, Marko sanoo.

Markolla ja hänen vaimollaan Jaanalla on neljä lasta. Vanni on 15-vuotias peruskoululainen. Vilma, 18, suorittaa kaksoistutkintoa ja käy lukion ohessa töissä vanhusten palvelutalossa. Veera, 20, ja Veeti, 22, ovat omillaan ja käyvät töissä. Koko perhe asuu Kuopiossa.

Jaana käy juuri läpi isoa elämänmuutosta. Hän valmistui nuorena kultasepäksi ja teki koruja kolmekymmentä vuotta. Pari vuotta sitten hän lähti lähihoitajakouluun ja on nyt työharjoittelussa valmistuakseen obduktioreparaattoriksi, joka avustaa poliisia ja lääkäriä ruumiinavauksissa.

Tärkeä ihminen Markolle on myös häntä kymmenen vuotta nuorempi veli, johon hän tutustui vasta 15 vuotta sitten.

– Vanhempani erosivat, ja suhde isään oli sen jälkeen häilyvä. Veli, jonka olemassaolosta minulla oli vain aavistus, otti minuun yhteyttä nähtyään tekemäni dokumenttielokuvan. Huomasimme heti, että olemme hyvin samanlaisia. Nykyään olemme läheisiä ja pidämme säännöllisesti yhteyttä.

Marko Kilpi ja Jaana-vaimo Linnan juhlissa.

– Olemme joutsenpari, joka varmasti jäätyy samaan lampeen, Marko Kilpi kuvailee itseään ja Jaana-vaimoaan.

Vaarallisia aikoja

Yhden ison, mieltään kaihertavan aiheen Marko nostaa vielä esiin. Se on ääriliikkeet.

– Elämme ääriajattelun kulta-aikaa, ja se on itsetuhoista. Ääriajattelun mekanismi on aina sama. On kysymys sitten islamismista, äärioikeistosta tai -vasemmistosta, kaikissa on samanlainen ajattelu-, lähestymis- ja toimintatapa, joka johtaa aina sekasortoon ja tuhoon.

Marko kehottaa jokaista katsomaan peiliin ja kysymään, onko oma ajattelu lipsumassa äärisuuntaan. Onko maailmankuva kovin jyrkkä ja mustavalkoinen, tuntuuko oma ajattelu jotenkin puhtaammalta ja hyväksyttävämmältä kuin muiden mielipiteet? Sen jälkeen pitäisi miettiä, mihin mustavalkoinen ajattelu johtaa. Onko sen seurauksissa mitään hyvää?

– Tärkeää on myös kysyä, mistä oma ajattelu kumpuaa. Mitä tunnetta ääriajattelu tyydyttää? Mikä on sen todellinen motiivi?

– Jos ihminen tuntee jatkuvasti vihaa, sisällä jokin on mennyt rikki. Jo sen oivaltaminen voi auttaa uuden alkuun.

Marko Kilpi, 50

Työ: Kansanedustaja, virkavapaalla oleva vanhempi konstaapeli, rikoskirjailija.

Perhe: Vaimo Jaana Kilpi ja neljä 15–22-vuotiasta lasta.

Ajankohtaista: Kilven kirjoittaman Undertaker-rikosromaanisarjan kolme ensimmäistä osaa ilmestyvät yhtenä painoksena.

Juttu on julkaistu Annassa 10/2020.

X