Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä avoimena: ”Olen turhan usein vereslihalla”

Kun näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä havannoi elämäänsä ja ympäristöään, mieleen nousee usein sama kysymys. Miksi joidenkin elämä soljuu vaivattomasti ja toisille käy huonommin?

Jos joku kompastuisi, Jussi Nikkilä olisi se, joka singahtaisi pystyyn ja ottaisi hänet vastaan.

Sellainen vaikutelma syntyy, kun seuraa Jussin aamupuuhia Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Näyttelijä-ohjaaja on tullut paikalle puolta tuntia ennen muuta Maailman ympäri 80 päivässä -työryhmää ja alkanut saman tien ryhmitellä pöytiä ja tuoleja tyhjänä olevan katsomotilaan. Kun muut jäsenet saapuvat, kullekin on tuoli valmiina odottamassa ja Jussin läppäri jo käynnistynyt.

Vaikka Jussin keskittyminen tuntuu jo suuntautuneen näytelmän juuri valmistuneeseen käännökseen, huomiota ja tervetulohalauksen saa jokainen huoneeseen astuva.

– Hei, ootsä ollu lenkillä, Jussi tervehtii Olli Riipistä, jota hän ohjasi jo jo Julia ja Romeo -esityksessä. Syntymäpäiväänsä viettävää Paavo Kerosuota hän halaa: ”Onneks olkoon, mitä, ootsä leiponu kakkua!” Hän ehtii myös ihastella visualisoija Riitta Röpelisen Döden talar svenska -kangaskassia ja poimia salamannopeasti ylös kynän, joka toimittajalta putoaa.

Esikoiskirjailija

Harjoitukset Kapsäkissä alkoivat heti, kun Jussin edellinen proggis, Helsingin Juhlaviikoilla esitetty Kohtauksia Goethen Faustista oli ohi. Muutos ei voisi olla suurempi – Faustissa mukana oli yli 200 ihmistä, sinfoniaorkesteri ja kolme kuoroakin, Kapsäkin esityksen tekijät mahtuisivat yhteen pikkubussiin.

Ensi viikkoa Jussi jännittää. Silloin ilmestyy hänen esikoisromaaninsa Näyttelijä, jota hän on kirjoittanut kahden vuoden ajan ja johon hän on valmistautunut jotenkin koko ikänsä.

Romaanin päähenkilö on Teatterikorkeakoulusta valmistunut näyttelijä Viktor eli Viki, joka ei toiveistaan huolimatta saa ammattitaitoaan vastaavaa työtä. Kunnianhimon ja itsetunnon rapistessa hän keskittyy rooliinsa pienen tyttären isänä ja suhde menestyvään näyttelijävaimoon alkaa tulehtua. Vaimonsa kannustamana hän ilmoittautuu kirjoittajakurssille ja alkaa kirjoittaa kirjaa.

Kertomus ulkopuolisuudesta

Vikin hahmossa on paljon Jussia itseään lapsuuden kotia ja kaupunginosaa myöten. Sisko, veli, paras kaveri, vuodet Moskovassa isän työn perässä, vanhempien avioero – tuon kaiken kokee Vikikin.

Vaimoonsa, näyttelijä Elena Leeveen Jussi tutustui jo nuorena – kuten myös Viki vaimoonsa Iisaan. Jussilla ja Elenalla on 3- ja 5-vuotiaat lapset, Vikillä ja Iisalla samaan ikähaitariin mahtuva tytär.

Jussi tekee kuitenkin selväksi, että hänestä on turha leipoa mitään Suomen Karl Ove Knausgårdia, omasta elämästään raadollisesti ja kaiken kertovaa kirjailijaa.

– Autofiktiosta ei ole kysymys, vaikka kirjassa yksi Corolla ja pari Mersua onkin. Oma elämäni, kokemukseni ja ajatukseni ovat vain alusta havainnoille, asioille ja tuntemuksille, joita halusin kirjassa käsitellä. Ne on kuitenkin kirjassa proosallistettu, etäännytetty ja kärjistetty, kuten teatterissa ja taiteessa yleensäkin on tapana tehdä ajatuksen kirkastamiseksi.

Jussi on lukenut ja kirjoittanut pienestä lähtien paljon.

– Olen käynyt kirjoituskursseilla ja opiskellut avoimessa yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä. Olen myös kirjoittanut joitain lehtijuttuja ja kimpassa pari näytelmää, Jussi kertoo.

Toiveena on, että esikoisteos otettaisiin vastaan vakavasti niin, ettei sitä ammuttaisi alas vain ”jonkun näyttelijän” kirjoittamana kirjana.

– Olen suhtautunut sen kirjoittamiseen kunnianhimoisesti, kirjoittanut niin hyvän kirjan kuin ikinä pystyn.

Alun perin esikoisteoksen piti olla 1800-luvulle sijoittuva historiallinen romaani William Shakespearen hengessä, mutta vuoden kirjoitustyön jälkeen suunnitelma muuttui, kun sivujuoni romaania kirjoittavasta näyttelijästä alkoi kahmia tilaa.

Syntyi tässä ajassa kiinni oleva kertomus ulkopuolisuudesta, nähdyksi tulemisen tarpeesta, unelmien särkymisestä ja mahdollisuuksia täynnä olleen maailman muuttumisesta vieraaksi ja pelottavaksi.

”Tosi typerä ammatinvalinta”

Jussi valmistui Teatterikorkeakoulusta 26-vuotiaana vuonna 2008. Jo kouluaikoina hän oli saanut näkyviä rooleja elokuvista ja televisiosarjoista. Valmistumisensa jälkeen Jussi esiintyi ahkerasti esimerkiksi Q-teatterissa ja Kansallisteatterissa. Rooleja hän teki myös muun muassa elokuvassa Hulluna Saraan ja tv-sarjassa Koukussa.

Töiden välissä oli työttömyysjaksoja, jotka venyivät joskus kuukausienkin mittaisiksi. Kokemusta on kirjoitettu ulos huomiota ja tunnustusta kipeästi kaipaavassa Vikissä.

– Koska Viki ei saa töitä, hän kokee olevansa epäonnistunut. Hänelle jää isyys, mutta sekään ei roolina toimi, koska pettymys kutsumusammatissa epäonnistumisessa on niin vahva, Jussi kuvailee.

– Näyttelijyyshän on monella tapaa tosi typerä ammatinvalinta, Jussi puuskahtaa sitten.

– Siinä on epävarmat tulot ja jos puolisokin on näyttelijä, molemmat ovat paljon iltoja pois. Lisäksi ammatissa ei rikastu, vaan pitää tehdä aika paljon kaikkea, jotta ylipäänsä pärjää kaikkien päiväkotimaksujen ja vakuutuslaskujen kanssa. Näyttelijyyttä pitää todella rakastaa halutakseen tehdä sitä.

Jussi on tehnyt jo kymmenen vuoden ajan näyttelemisen ohella myös ohjaajan töitä.

– Se avaa selkeästi lisää mahdollisuuksia työllistymiseen. Ohjaajana pystyy vähän aktiivisemmin tekemään erilaisia ehdotuksia.

Joogaa, juoksua ja juomista

Ensimmäisiä asioita, joita Jussi tiesi haluavansa kirjassaan käsitellä, olivat hänen joka puolella yhteiskuntaa tunnistamansa viha ja raivo.

– Ilmassa on paljon yksinäisyyttä, pahoinvointia ja purkautumatonta energiaa. Se liittyy ehkä jotenkin perhedynamiikan muutoksiin ja siihen, että ihmiset kohtaavat toisiaan yhä enemmän vain kännyköiden välityksellä.

Jussi ei omien sanojensa mukaan aina oikein saa kiinni siitä, miten maailma toimii. Tai sitten se toimii niin nopeasti, ettei siihen ehdi mukaan.

– Vaatii valtavasti ymmärryskykyä ja tarmoa haalia tietoa pysyäkseen kärryillä. Politiikka, media ja some synnyttävät turhautumista ja raivoa, joka ei pääse ulos. Ja jos vihaa ei saa kanavoitua mihinkään, se on tuhoavaa.

Romaanissa yhä huonommin voiva Viki kohdistaa raivonsa itseensä: hän piiloutuu komeroon puhisemaan kiukkua, hakkaa itseään ja repii hiuksiaan.

– Itse puran raivon ja vihan tunteita joogaamalla, juoksemalla ja juomalla alkoholia, Jussi kertoo ja hymyilee.

– Tätä ei ehkä saisi sanoa ääneen, mutta mun mielestä alkoholi on ihan mahtava aine oikein käytettynä.

Toisaalta Jussi oli alkuvuodesta kaksi kuukautta kokonaan juomatta näytellessään Hamletia Turun kaupunginteatterissa.

– Piti olla sairaan skarppi, roolissa oli niin paljon muistamista. Juomattomuus liittyi myös asumiseen anonyymissa, hotellihuoneen kaltaisessa vierailijakämpässä. Ne ovat raakoja paikkoja vittumaisten kysymysten tulla uniin. Jos silloin juo lasillisenkin illalla, nukkuu huonosti.

Unettomuus yhdistää

Unettomuudesta Jussi on kärsinyt joskus pahastikin, onneksi ei enää viime aikoina.

– Se liittyy siihen, että teen töitä liian myöhään enkä saa ajatusta enää sen jälkeen katki. Jos saan lapset nukkumaan vaikka kymmeneltä, teen sen jälkeen vielä paljon asioita. Ja joskus hyrrä alkaa käydä liian nopeasti.

– Unettomuus on lamaannuttavaa, se vaikuttaa ihan kaikkeen. Luulen, että se on ollut pontimena moniin tuhoisiin ratkaisuihin. Niin pahasti se psyykeen vaikuttaa.

Romaanin Vikikin kärsii unettomuudesta ja lääkitsee sitä ja masentuneisuuttaan monin lääkkein. Lopuksi mainitaan myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, aivan kuten ruotsalaisnäyttelijä Mikael Persbrandtin elämäkerrassa. Tekeekö Nikkilä persbrandtit ja paljastaa kirjassa kärsivänsä samasta sairaudesta?

– Tuohon mä en kommentoi. Mutta on se tuttu sairaus, kaikillahan se on nykyään, Jussi sanoo, kauhaisee otsalle valahtaneet hiukset kämmenellä taaemmas ja nauraa.

Vanhemmuuden haaste

Jussi oli isäksi tullessaan 31-vuotias ja oli jo ehtinyt toivoakin saavansa lapsia.

– Tänään olin monta tuntia lasten kanssa uimassa. Matkustimme keskustasta uimahalliin Vuosaareen, koska minusta on nastaa, että lapset polskivat samassa altaassa, jossa itsekin opettelin aikoinaan uimaan.

”Vanhemmuus on raskainta, mitä olen elämässäni kohdannut. Hienointa samalla. Niinhän kaikki sanovat, pidetään psykopaattina jos ei sano”, Jussi on kirjoittanut Vikin suuhun.

– No mut eiks se oo niin? Mutta lapset eivät tee vanhemmuudesta raskasta, vaan vaikeata on kasvaa itse aikuiseksi, joka on vanhempi. Se on siinä se haaste, Jussi sanoo.

Vaikeaa se on Vikillekin. Hän tuntee olevansa koko ajan väärässä paikassa eikä tyytyväinen niistä missään.

– Se on paniikkia siitä, että elämä meni jo. Ihminen voi harjoitella pitkäänkin läsnäoloa, joogata ja meditoida, lukea oppaita ja saada lapsia – ja kaiken sen jälkeen tajuta, ettei ole tavoittanut onnea vaan jättäytynyt jonkinlaiseksi oman elämänsä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, sivustaseuraajaksi, Jussi miettii.

Jussi on iloinen muutoksista, jotka vanhemmuus on hänessä itsessään saanut aikaan.

– Koen, että lasteni kautta olen ihan eri tavalla neulottu maailmaan kiinni. Minusta on tullut lämpimämpi, rauhallisempi ja ajattelevampi. Otan muut aiempaa paremmin huomioon. Toki väsymys on ollut välillä aika kovaa ja sillä on ollut negatiivisia vaikutuksia.

Romaanissa väsynyt Viki hermostuu lapselleen ja vääntää tämän käden mustelmille, tunnustaa jopa ymmärtävänsä niitä, jotka miettivät perheensä surmaamista.

– Olenko ajatellut sellaisia itse? En herranjumala nyt perheen surmaamista, mutta olisi ihan absurdia kirjoittaa tuommoisesta, jos itse ei tavoittaisi mitään samastumispintaa. Lapselle hermostuminen on paskamaista. Mutta pyrin kirjassani havainnoinnin rehellisyyteen. Nuo huomioni sopivat kirjaan, ja päätin ne sitten siihen jättää.

– On ollut pyörryttävää tajuta, kuinka oma toimintani vaikuttaa lapseen. Kun sanon, että ole hiljaa, huudan tai raivoan – ja sitten lapsi katsoo kohti – ymmärrän, että tämä tässä, koti ja vanhemmat, on lapsen koko universumi, lapsella ei ole mahdollisuuksia mihinkään muuhun.

Muuttuva rakkaus

Jussi ja Elena tapasivat toisensa ensimmäisen kerran jo 12-vuotiaina perheystävien kautta.

– Aloimme seurustella 16–17-vuotiaina. Jossain vaiheessa me erosimme mutta palasimme yhteen. Perheen me perustimme kolmikymppisinä.

Jussi ei ole arkaillut ottaa pitkän parisuhteen kipukohtia mukaan romaaniinsa. Kun Vikin ja Iisan suhde kriisiytyy, Viki haikailee suhteen alkuaikojen ja elämää suurempien tunteiden perään.

– On selvää, että rakkaus muuttaa ajan kuluessa muotoaan, mutta voi olla aika hämmentävää huomata se omalla kohdallaan, kun kulttuuri ympärillä palvoo rakastumisen alkua ja sen huumaa. Rakkauden mielikuva- arsenaali on hyvin kapea eikä kukaan oikeasti tunnu uskovan tarinoita, joissa ihmiset ovat onnellisia vielä 50 vuoden yhdessäolon jälkeenkin.

Mutta ihmiset ovat sitä silti, ainakin 20 vuoden jälkeen.

– Minulle rakkaus on tällä hetkellä tosi välittävää ja turvallista. Parhaimmillaan sellaista, että jos kuolisin nyt, se olisi ihan okei. Olen saanut nähdä ja kokea rakkauden.

Vereslihalla

Siitä on nyt 16 vuotta, kun Jussi pääsi opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Sitä ennen hän oli käynyt myös lukion Kalliossa, ehti vuosien varrella asua samassa kaupunginosassa kuudessa eri asunnossa ja olla mukana Pussikaljaelokuvassakin, jossa kolme kaverusta yrittää päästä pois Kalliosta siinä onnistumatta. Nyt Jussi kulkee kaupunginosan läpi päivittäin harjoituksiin Kapsäkkiin.

– En ole kauheasti liikkunut Kalliossa viime vuosina. Jokaisesta sähkökaapistakin tulee mieleen muistoja, eivätkä ne kaikki ole helpoimmasta päästä.

– Maailma on muutenkin vaativa paikka. Ihmiseltä vaaditaan paljon, jotta hän pystyy menemään vahvana yhdenkin päivän halki, liikkumaan busseilla ja ratikoilla ja kohtaamaan kaiken sen, mitä tulee vastaan.

Jussi ihailee ihmisiä, jotka vaan menevät, tekevät ja ovat, osaavat ottaa elämästä lujan otteen.

– Itse olen sillä tavalla turhan usein vereslihalla, tai ehkä vaan aika väsynyt, että näkemäni vaikuttaa minuun joskus vähän liikaa. Jään pakonomaisesti miettimään ihmisiä, asioita ja merkityksiä ja sitä, miksi joidenkin elämä kulkee jotenkuten ja toisille käy huonommin.

Jos maailma noin ylipäätään on ottanut takapakkia, yksi asia on Jussin mielestä muuttunut: miehet ovat nyt iloisempia kuin ennen.

– Kun tasa-arvo on mennyt eteenpäin, joku häkki on alkanut avautua myös miesten ympäriltä. He halailevat ja läpsivät olalle, ovat vapautuneita ja iloisia. Ehkä pelkoa on nykyään vähemmän. Pelkoa siitä, kuka on.

Jussi vilkaisee kelloaan, hänen on riennettävä takaisin harjoituksiin.

– Ollaan juteltu aika raskaista asioista… Laita siihen juttuun, että mäkin olen enimmäkseen aika iloinen henkilö, pakahdun elämästä ja näin!

Juttu on julkaistu Annassa 38/2019.

Lue myös: Näyttelijä Elena Leeve: ”Nyt osaan jo paremmin sanoa ääneen, jos tarvitsen lepoa”