Julkkikset

Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluoma oli lapsena koulukiusattu

Rajuimmat kiusaamistilanteet ovat pyyhkiytyneet pois Outi Alanko-Kahiluodon mielestä. Mutta jäljellä on tärkeitä muistoja, kuten se, miten hän vastusti yksin kiusaajaansa. Rohkeus ja sisu veivät Outin lopulta pitkälle, menestyväksi poliitikoksi.
3.4.2016 Teksti: Saga Wiklund Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Yhdeksänvuotias arka tyttö kulki Nastolassa koulusta kotiin metsäpolkua pitkin, kiusaajilla oli tilaisuutensa. Aikuiset eivät nähneet tönimisiä ja vaatteista repimistä. Kerran tyttö jopa sidottiin puuhun ja häntä heiteltiin kivillä. Hän palasi usein kotiin vaatteet revittyinä, iho naarmuilla, itkettyneenä ja kauhuissaan.

Kiusaaminen oli niin rajua, että se on pyyhkiytynyt lähes täysin Outi Alanko-Kahiluodon, 48, muistista. Äiti ja perheystävät ovat kertoneet hänelle kiusatuksi joutumisesta.

– Joskus parikymppisenä sanoin kotona, että kiva kun minua ei kiusattu koulussa. Äiti oli hämmästynyt ja sanoi, että kyllähän sinua kiusattiin, ja tosi pahasti. Ihmettelin sitä, ja silloin äiti kertoi minulle kaikesta.

Outi on aina pitänyt itseään pärjäävänä ja rohkeana, tai vähintään sitkeänä ja lannistumattomana.

– Kiusattuna oleminen ei sovi yhteen minäkuvani kanssa. Uskon, että mieleni on suojellut minua liian vaikeilta muistoilta. Osan lievemmistä kiusaamistilanteista muistan, pahimpia en lainkaan.

Outi Alanko-Kahiluodon menetti ystävänsä jatkuvissa muutoissa

Sisu ja äly ovat kuljettaneet Outin pitkälle elämässään: hän on nyt vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Ennen poliitikoksi ryhtymistään hän työskenteli kirjallisuuden tutkijana ja opettajana Helsingin yliopistossa.

Outin lapsuutta leimasi isän poissaolo ja tunne siitä, että kaikki on väliaikaista. Isä oli yrittäjä, joka rakensi kaarihalleja, ja perheen osaksi tuli muuttaa hänen työnsä perässä. Perheen kotipaikka ehti vaihtua kuusi kertaa ennen kuin Outi meni kouluun: Oulusta muutettiin Hankoon, sieltä Kirkkonummelle, Vääksyyn, Villähteelle ja Nastolaan.

Äiti oli kotona, mikä tasapainotti jatkuvan muuttamisen tuomaa turvattomuutta. Outi löysi ystäviä, mutta hän menetti heidät aina, kun perhe muutti. Usein hän koki itsensä ulkopuoliseksi, ja hänestä kasvoi arka tyttö.

– Varjelin itseäni kiintymästä liikaa muihin ihmisiin.

Pahimman kiusaamisen aikaan Outi oli noin kymmenvuotias, ja elettiin 1970-luvun puoliväliä. Ala-asteen opettaja oli ankara nutturapää, joka piti luokassa kovan kurin. Hän tuntui Outista pelottavalta.

– En halunnut kertoa kiusaamisesta opettajalle. Häpesin sitä ja koin, että se oli jotenkin omaa syytäni, hän kertoo.

Outi uskoo kuitenkin, että olisi kertonut, jos joku turvallinen aikuinen olisi kysellyt.

– Kuulumisiani ei muutenkaan paljon kyselty. Luulen, ettei silloin myöskään tiedostettu, että lapsellakin on psyyke, johon jää jälkiä kaikesta koetusta.

Outin äiti puuttui koulukiusaamiseen

Kiusaamiseen vaikutti Outin mielestä hänen oma arkuutensa ja toisaalta se, että hän oli pienikokoinen tyttö. Kiusaajat olivat häntä isompia, ja pääkiusaaja oli roteva tyttö. Outia ahdisti koulussa jatkuvasti. Joitakin hänen ystäviäänkin kiusattiin, eivätkä he pystyneet puolustamaan häntä.

– Muistan, että olin jatkuvasti koulussa tosi jännittynyt. Ruokakaan ei maistunut. Siirtelin sitä lautasella puolelta toiselle ja koetin jotenkin sotkea annokseni niin, että olisi näyttänyt siltä kuin olisin syönyt jotain. Mutta oikeasti en syönyt koulussa koskaan mitään, Outi kertoo.

Outi ei puhunut kiusaamisesta kotonakaan, sillä hän halusi säästää äitiään huolilta. Hän näki, että äidillä oli jo valmiiksi paljon mietittävää, sillä vanhempien välit olivat vaikeat. Vähitellen äiti alkoi kuitenkin epäillä kiusaamista.

Hän tuli Outia vastaan metsäpolulle, jonka kautta tämä käveli aina kotiin. Hän jäi odottelemaan polun päähän – ja pääsi yllättämään kiusaajat. Hän sanoi heille tiukasti: ”Tiedän, mitä te teette. Outin kiusaaminen loppuu nyt tähän.”

Äiti puuttui kiusaamiseen juuri oikealla tavalla, napakasti mutta suuttumatta, ja kiusaaminen loppui sillä kertaa siihen.

Vanhempien ero romahdutti talouden

Vanhemmat erosivat, kun Outi oli 11, vanhempi veli 12 ja nuorin 5. Äiti ja lapset muuttivat Lahteen.

Lahdesta Outi muistaa joitakin kiusaamistilanteita. Yhdellä muistolla on Outille erityinen merkitys, ja hän palaa siihen yhä uudestaan.

Muistikuvassa hän seisoo koulun pihalla. Hän on käynyt uutta koulua noin puoli vuotta, ja on kevättalvi. Hänen ympärillään on rinki lapsia. Vastapäätä seisoo eräs luokkakaveri, poika, joka kiusasi häntä päivittäin luokassa.

Poika huutaa kaikkien kuullen: ”Te ootte köyhiä! Eihän teillä ole edes varaa ostaa sulle uusia kenkiä!”

Poika oli oikeassa: Outin äidillä oli kolmen lapsen yksinhuoltajana talous tiukalla. Outi kulki isoveljensä vanhoissa kengissä, mutta se ei yleensä haitannut häntä. Nytkään Outi ei hävennyt kenkiään, vaikka tiesi, että ne olivat kuluneet.

Ja siksi tapahtui jotakin odottamatonta: sen sijaan, että Outi olisi nolostunut ja painunut häpeästä kasaan, hän suuttui oikein kunnolla. Hän muistaa vieläkin, miten viha nousi vatsasta keuhkoihin, ja hän huusi: ”Ei se ole kenenkään vika, jos minulla on rikkinäiset kengät!” Saadakseen sanoilleen painoa hän polki jalkaa. Suuttumus tehosi, ja kiusaaja vaikeni.

Outi tajusi tuossa hetkessä, että on väärin, kun häntä kiusataan siksi, ettei äidillä ole varaa ostaa hänelle uusia kenkiä.

– Tiesin, että köyhyyteen on monia syitä, joita sivullinen ei ymmärrä. Ei se ollut äidin vika, ettei meillä ollut varaa uusiin kenkiin – niin vain oli.

Muistikuva kiusaajan vastustamisesta on ollut Outille tärkeä. Hän on saanut siitä voimaa, kun on joutunut pakottamaan itsensä johonkin – kun hänen on täytynyt puolustaa itseään, panna rajat tai sanoa vastaan vaikeassa tilanteessa.

– Tajusin silloin, että olen ihmisenä yhtä arvokas kuin minua kiusannut poika, vanhoista kengistäni huolimatta. Sellaisena rohkeana tyttönä olen halunnut itseni muistaa. Olen kertonut tämän muiston myös omille lapsilleni.

Outi joutui oppimaan sosiaaliset pelit jo varhain

Valoisat lapsuusmuistot liittyvät Outilla paljolti leikkeihin isoveljen kanssa, joka oli vain vuotta vanhempi. Hänen kanssaan Outi leikki metsässä, kiipeili ja rakenteli majoja. Leikit olivat usein poikamaisen raisuja.

– Toisin kuin minä, veljeni joutui uuteen kouluun tultuaan aina ensin tappelurinkiin. Se oli poikien tapa. Hän joutui tappelemaan itselleen aseman siinä yhteisössä.

Outi itse oppi sovittelua ja keskustelua jo pienenä. Tyttöjen sosiaaliset pelit olivat erilaisia kuin poikien. Tilanteet piti hahmottaa nopeasti: kuka oli heikko ja kuka vahva missäkin asiassa. Piti myös varoa, ettei puhetapa eroa liikaa muiden puhetavasta tai ettei käytä vääriä sanoja.

– Myöhemmin työelämässä on ollut hyötyä siitä, että osaan asettua muiden näkökulmaan ja tuntea empatiaa. Sen kääntöpuoli on kuitenkin ollut ulkopuolisuuden tunne, Outi miettii.

Omien, nyt jo 15- ja 18-vuotiaiden lastensa kanssa hän on halunnut pysyä aloillaan: perhe on asunut jo 18 vuotta Itä-Helsingissä.

Outi kokee, ettei hän ole ”mistään kotoisin”, ellei sitten juuri Itä-Helsingistä. Isän suku on Pohjois-Pohjanmaalta ja äidin Keski-Pohjanmaalta.

Outi Alanko-Kahiluoma samastui Onneliin ja Anneliin

Kirjat olivat ystäviä, kun muutot veivät Outilta hänelle tärkeät kaverit. Hän luki ahmien ja vietti paljon aikaa kirjastoissa.

– Kirjastonhoitajista tuli minulle tosi tärkeitä ihmisiä, muistan vieläkin Leenan ja Jaskan Lahden Ruolan kirjastosta, Outi hymyilee.

Pienenä Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo oli Outille tärkeä kirja. Sen päähenkilöt, kaksi pikkutyttöä, ovat molemmat eri syistä yksinäisiä: toisen vanhemmat ovat niin kiireisiä, etteivät huomaa häntä, toinen on suurperheestä. Outi luki kirjan monta kertaa ja unelmoi, että hänelläkin olisi oma talo.

Rakkaus kirjoihin johti lopulta siihen, että Outi lähti opiskelemaan yliopistoon kirjallisuustiedettä, ja hänestä tuli kirjallisuuden tutkija.

Politiikkaan Outi päätyi omien sanojensa mukaan vahingossa, herättyään pikkulasten äitinä yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hänelle tuli tarve yrittää vaikuttaa asioihin.

Kiusaaminen on jättänyt häneen pysyvän huonommuudentunteen, josta on ollut vaikea päästä eroon.

– Muistan yhä ensimmäiset hallitusneuvotteluni. Uutena kansanedustajana tunsin itseni jotenkin huonommaksi kuin muut. Tuntui kuin olisin ollut taas uudella koulun pihalla, jonka sääntöjä en vielä tuntenut.

Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin helpottui.

– Uskon, että kiusaaminen ei lakkaa koskaan vaikuttamasta kehenkään, joka on joutunut sen kokemaan.

Omille lapsilleen Outi teki jo varhain selväksi, ettei hyväksy kiusaamista.

– En pysty yhtään katselemaan sitä, menen kyllä väliin. Olen sanonut lapsille, että jos kaveria kiusataan, siihen täytyy puuttua.

Suuttuakin saa.

– Olen myös neuvonut lapsiani suuttumaan, jos heitä kohdellaan epäreilusti. On tärkeää löytää sisältään terve kiukkuenergia, sillä se on elämää säilyttävä voima.

Koulukiusatusta voi tulla vahvempi kuin kiusaajasta

Ihmisiin luottamista Outin on pitänyt erikseen opetella.

– Kestää ennen kuin opin luottamaan ihmisiin syvätasolla, ja liittolaisten etsimisessä olen ollut huono. Olen kokenut, että minun pitää pärjätä omin voimin ja omilla ansioillani. Vähitellen olen kuitenkin oppinut toimimaan muiden kanssa ja saanut myös korvaavia kokemuksia lapsuuteni yksinäisyydelle.

Toisaalta Outi näkee vahvuutenaan tietyn itsenäisyyden, jonka hän on saavuttanut kokemustensa kautta. Hän ei ole riippuvainen muiden mielipiteistä tai Facebook-tykkäämisistä.

– Yksin jääminen on kasvattanut luottamustani siihen, että pärjään erilaisissa ympäristöissä. Osaan myös tarpeen tullen sulkea tunteet pois tilanteista.

Kiusaajiaan Outi ei ole tavannut enää lapsuutensa jälkeen. Hän ajattelee, että usein kiusaajatkin ovat jollain tapaa pahoinvoivia lapsia, joita on saatettu kohdella huonosti. Jos lapsi on tasapainoinen ja rakastettu, hänellä ei ole mitään tarvetta kohdella muita kaltoin.

Outi uskoo, että kiusatusta voi tulla vahvempi kuin kiusaajasta – valta-asemat eivät ole pysyviä.

– Paljon on kyse myös siitä, miten kiusaamisen hahmottaa. Se vaikuttaa siihen, miten siitä selviää. Minun on pitänyt löytää itsestäni sisäinen minä, joka uskaltaa sanoa ei.

Outin mielestä koulukiusaamisen kitkeminen on kaikkien vastuulla

Jos oma lapsi joutuu kiusatuksi, vanhempien kannattaa Outin mielestä olla heti yhteydessä opettajiin, kaikkiin, jotka lasta opettavat, eikä vain luokanvalvojaan. Kouluissa toimii nykyisin myös oppilashuollon ryhmiä, joissa voi pyytää käsittelemään kiusaamisen. Se on koulun velvollisuus.

Tehokkainta on kuitenkin soittaa suoraan kiusaajien vanhemmille, jos tietää heidät ja osaa esittää asiat rauhassa.

Outin mielestä me aikuiset olemme kollektiivisesti vastuussa siitä, että osa lapsista voi huonosti.

– Pahinta on ajatella sitä yksinäisyyttä, johon kiusaaminen sysää lapsen tai nuoren. Jokaisella pitäisi olla joku, jolle kertoa. Tai joku, joka huomaa, ettei kaikki ole hyvin, hän sanoo.

Eduskunnassa Outin vieraina käy usein itähelsinkiläisiä, maahanmuuttajavaltaisia luokkia.

– Kun kerron, että kiusaaminen on myös laissa kielletty, nuoret hämmästyvät. Usein huomaan, että joidenkin silmiin syttyy valo, ja he kysyvät: ”Ihanko totta?”

Lue myös: Kiusattu – Näin pääset eroon uhrin roolista

Lue myös: Rosa Meriläinen: ”Uskoin olevani sietämättömän ruma”

Lue myös: Armi Toivanen: ”Koulukiusaaminen vaikuttaa vieläkin itsetuntooni”

 

Artikkeli on ilmestynyt alun perin Annassa 2/2015.

Lue myös

Suosittelemme