Tuuli Matinsalo joutui kovan paikan eteen: ”Mietin, kuinka voin olla näin romuna”

Aerobicin entinen maailmanmestari Tuuli Matinsalo on urheilu-uransa jälkeen saanut tottua moniin muutoksiin. Viime syksynä hän joutui leikkaukseen ja petipotilaaksi. – Mietin, nousenko tästä enää koskaan. Nyt Tuulin tavoitteena on kivuton elämä.

Olihan se järkytys, Tuuli Matinsalo myöntää. Nähdä itsensä tv-ruudussa bikineissä vailla meikin hiventä. Selviytyjät-sarjan ensimmäistä jaksoa katsoessaan hän ei nähnyt aluksi muuta kuin auringon polttamat hiuksensa ja kulmakarvansa, mustelmat ja muhkurat, vatsamakkarat.

– Ei ihme, että Sohvaperunat-ohjelmassa kommentoitiin minun näyttävän aivan laitapuolen kulkijalta, hän sanoo nauraen.

Aerobicin maailmanmestarina Tuuli toki tottui esiintymään yleisön edessä pienissä asuissa. Mutta niistä ajoista on parikymmentä vuotta. Nyt Tuuli on liikunnanopettaja ja kolmen lapsen äiti. Hän miettikin, onko opettajalle ylipäätään soveliasta esiintyä Selviytyjien kaltaisessa ohjelmassa.

Tuulin voi sanoa valmentautuneen Selviytyjät-kisaa varten koko ikänsä. Nopeutta ja voimaa hän on treenannut kilpaurheilijana. Älyä, nokkeluutta ja yhteistyökykyä ovat puolestaan kehittäneet vuodet opettajana ja perheenäitinä.

Vielä emme tiedä, kuka Selviytyjät-kisassa kirii voittajaksi. Kävi miten kävi, Tuuli Matinsalo on jo monesti osoittanut olevansa voittaja ja selviytyjä.

”En tuntenut joutuvani luopumaan mistään tärkeästä”

Torniossa perheen kolmanneksi lapseksi syntynyt Tuuli muutti isän työn perässä koko lapsuutensa. Kun hän oli kolmasluokkalainen, perhe asettui Vantaalle. Siellä liikunnanopettaja ohjasi hänet voimistelun pariin.

Tuuli alkoi kilpailla rytmisessä voimistelussa ja joukkuevoimistelussa. Taitava tyttö olisi mieluusti loistanut yksilönä, mutta viisaan valmentajan mielestä joukkueurheilu tekisi hänelle hyvää. Joukkueessa ei kisata siitä, kenen jalka nousee korkeimmalle, vaan liikkeet hiotaan porukan heikoimman lenkin mukaan.

Opiskellessaan Jyväskylän yliopistossa Tuuli tutustui uuteen lajiin, nopeutta ja voimaa vaativaan kilpa-aerobiciin. Hän tiesi heti löytäneensä oman alansa. Jo vuoden kuluttua 1995 hänet palkittiin Suomen mestarina.

Voiton jälkeen Tampax ehdotti sponsorisopimusta, jossa tavoitteeksi asetettiin maailmanmestaruus.

– Silloin ajattelin, että ei jumaliste, ei se voi olla mahdollista. Ensimmäisissä MM-kisoissani 1995 kuitenkin totesin, ettei matka maailman huipulle ehkä olekaan niin pitkä.

Alkoi määrätietoinen työskentely tavoitteen eteen. Se tarkoitti kymmentä treenikertaa viikossa ja tarkkaa ruokavaliota, josta ylimääräiset hiilihydraatit oli karsittu. Riekkumisia opiskelijaporukassa piti rajoittaa. Jos mieli teki liian usein kylille, Tuuli muistutti itseään sponsorisopimuksesta. Hän ei ollut menestyksestään vastuussa vain itselleen.

– Silti en tuntenut joutuvani luopumaan mistään tärkeästä. Sisäinen motivaationi oli korkea, ja halusin oppia yhä vaikeampia liikkeitä. Jos olin aiemmin tullut kasakkahypystä alas kahdelle kädelle, seuraavaksi treenasin alastuloa yhdelle kädelle. Jatkuva kehittyminen oli palkitsevaa.

Maailmanmestaruus napsahti lopulta ällistyttävän nopeasti, vuonna 1996 Genovassa.

– Maamme-laulu tuntui aivan liian lyhyeltä. Olisin mieluusti kuunnellut sitä pidempäänkin!

Valmentajalegenda Leo Pusa muistutti voiton huumassa leijuvaa Tuulia, että tästä alkaisivat vaikeimmat vuodet. Kun on kerran yltänyt mestaruuteen, sitä odotetaan jatkossakin.

Seuraavien kolmen vuoden aikana Tuulin motivaatio punnittiin. Vuonna 1997 ylilyönti koreografiassa aiheutti putoamisen neljännelle sijalle. 1998 tuli jo hopeaa, mutta sekin tuntui tappiolta.

– Olen hävinnyt niin useasti, että sitä on ollut pakko oppia käsittelemään. Epäonnistumisissa syytän ja ruoskin itseäni ensin huolella. Mutta jos olen antanut kaikkeni ja silti hävinnyt paremmalle, tappio on helpompi niellä. Häviäminen on myös opettanut sisua ja nöyryyttä.

Terveysongelmatkin kiusasivat. Ensin repesi pohjelihas, sitten hajosi polven kierukka. Myös muut pienet krempat kropassa varoittelivat, että aerobic-ura alkaa olla kalkkiviivoilla. Lopettaminen tapahtui joulukuussa 1999 kotikisoissa Helsingissä.

Siellä kaikki sujui lopulta suunnitelmien mukaan. Tuuli sai poistua areenalta kaksinkertaisena maailmanmestarina.

Uran päättymisen aiheuttamaa tyhjyyden tunnetta Tuuli ei ehtinyt potea. Hänellä oli jo uudet päämäärät. Tarkoitus oli tehdä aerobic-keikkaa kevään ajan ja palata syksyllä yliopistolle saattamaan opinnot päätökseen.

Sitten suunnitelmat muuttuivat.

”Arvomaailmani keikahti ylösalaisin”

Elokuussa 2000 Tuulista tuli äiti. Hallitsevan maailmanmestarin rasvaprosentti oli niin alhainen, että hän oli uskonut joutuvansa odottamaan raskaaksi tulemista jonkin aikaa. Mutta keho, joka oli pystynyt ällistyttäviin suorituksiin aerobic-parketilla, kykeni myös tuottamaan jälkikasvua.

Lapsensa isän, painivalmentaja Pasi Sarkkisen Tuuli oli kohdannut yliopiston kuppilassa Jyväskylässä. Hän sanoo nähneensä heti, että ”Pasi on fiksu mies, jolla on hyvät jutut ja sydän paikallaan”.

Synnytykseen Tuuli valmentautui kuin urheilukilpailuihin.

– Ajattelin, että Matinsalo hoitaa tämänkin homman suvereenisti. Annan kaikkeni ja pyrin täyden kympin suoritukseen.

Kesken synnytyksen havaittiin, että napanuora oli kiertynyt vauvan kaulan ympäri. Sydänäänet heikkenivät. Huoneeseen lehahti lauma valkotakkisia, jotka ilmoittivat, että on pakko turvautua sektioon. Äkkiä voimaa uhkuva maailmanmestari oli avuton potilas.

Vaikka synnytys ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, lopputuloksena oli kymmenen pisteen poikavauva. Neljän vuoden – tai olympiadin, kuten Tuuli asian ilmaisee – sisällä perhe kasvoi vielä kahdella lapsella.

– Kaikki ovat syntyneet sektiolla, koska lantioni on niin ahdas. Se hieman harmitti, sillä olisin halunnut kokea luonnollisen synnytyksen.

Huippu-urheiluaikoina Tuuli oli tottunut itsekkyyteen. Jos janoaa menestyä, elämän on pakko pyöriä urheilun ja oman navan ympärillä. Siinä elämäntilanteessa, perheettömänä, se onnistui helposti. Valmentajana Pasi ymmärsi tilanteen ja antoi täyden tukensa. Muiltakaan läheisiltä ei koskaan tullut kuittailua siitä, jos treenit menivät sukujuhlien edelle.

Itsekkyydestä pois oppiminen kävi luonnostaan lasten kautta.

– Minulla oli pian kolme pientä napaa, joiden ympärillä pyörin. Arvomaailmani keikahti ylösalaisin.

Jos Tuuli olikin kuvitellut trimmaavansa kroppansa synnytysten jälkeen vielä entiseen kuntoon, hän luopui suunnitelmista nopeasti. Kolmen pienen lapsen äidillä ei ollut aikaa treenata kymmentä kertaa viikossa.

Kaikki Sarkkisten lapset harrastavat urheilua. Ei siksi, että heidät olisi siihen pakotettu, vaan koska ovat itse halunneet.

Juuso, 18, pelaa jalkapalloa – äidin mukaan ”rennolla otteella”. Vanhemmat eivät odota, että pojasta kehkeytyisi uusi Jari Litmanen.

– Lasteni urheilun suhteen en ole kunnianhimoinen. Olen aina vaatinut enemmän itseltäni kuin muilta. En todellakaan ole sellainen äiti, joka karjuu kentän laidalla ohjeita jälkikasvulleen. Kannustan, mutta hillitysti.

Isänsä jäljillä painijaksi ryhtynyt Jonni, 17, opiskelee ensimmäistä vuotta Kuortaneen urheilulukiossa. Ensi syksynä hän saa sinne seurakseen pikkusiskonsa Sannin, 15. Kuopus ehti kokeilla monia lajeja telinejumpasta taitoluisteluun, kunnes isä keksi ehdottaa tyttärelleen painia.

Viime vuonna Sanni voitti vapaapainin Suomen mestaruuden alle 18-vuotiaiden T49kg-sarjassa. Jonni nappasi juuri SM-kultaa alle 20-vuotiaiden kreikkalais-roomalaisessa painissa alle 77-kiloisten sarjassa.

– On ollut ihana seurata, miten lasten omat siivet alkavat kantaa.

”Tavoitteenani oli pysyä mukana heimojen yhdistymiseen saakka”

Lasten tulon jälkeen Tuuli Matinsalo katosi julkisuudesta. Vuonna 2008 hän palasi hetkeksi parrasvaloihin Tanssii tähtien kanssa -kisassa, jossa eteni semifinaaliin asti. Tässä välissä hän on valmistunut liikuntatieteiden ja terveystieteiden maisteriksi ja työskennellyt näiden aineiden opettajana Kuokkalan yläkoulussa Jyväskylässä.

Kunnianhimo kohdistuu nyt työhön.

– Tehtäväni on sekä opettaa että kasvattaa murrosikäisiä. Siinä riittää kyllä haastetta, hän vakuuttaa.

Selviytyjät-kisaan Tuuli teki äkkilähdön varasijalta, kun joku jo mukaan ilmoittautunut kilpailija perui. Lähtikö hän voittamaan?

– En missään nimessä. Tavoitteenani oli pysyä mukana heimojen yhdistymiseen saakka. Mutta kieltämättä nälkä kasvoi syödessä ja kilpailuvietti nousi esiin. En todellakaan halunnut luovuttaa.

Ääriolosuhteissa ihmisestä saattaa paljastua hänelle itselleenkin vieraita piirteitä. Tuuli välttyi suurilta yllätyksiltä. Hän kertoo varustautuneensa siihen, että viidakossa joutuu sietämään nälkää, tylsyyttä ja ikävää.

– Kaikki, joilla on lapsia, tietävät, että aina ei voi toimia oman tahtonsa mukaan. On ajateltava yhteistä etua. Äitinä, urheilijana ja opettajana olen oppinut, että tavoitteet saavuttaa, kun jaksaa toistaa asioita riittävän usein.

Tuuli päätti jo etukäteen, että hän käsittelisi kisan aikana mahdollisesti ilmenevät vaikeat tunteet itsekseen, ennen kuin ne pääsevät pintaan. Jos muiden kilpailijoiden läsnäolo alkoi ärsyttää, hän vetäytyi rannalle ison kiven taakse ja teki rauhoittavia hengitysharjoituksia. Aina ennen kilpailuja hän asetti hetkeksi bandanan silmilleen ja visualisoi tuttuja paikkoja ja ihmisiä. Kuvitteli, mitä kukin perheenjäsen kotimaassa juuri tuolloin oli tekemässä.

– Se antoi voimaa. Tiesin, että ilman tätä rituaalia ikävän möykky saattaisi kasvaa liian isoksi ja purskahtaa lopulta esiin väärässä tilanteessa.

Ennalta Tuuli oli pelännyt eniten urheiluvammoja. Hän kuitenkin selvisi viidakosta ilman isompia haavereita.

Loppukesästä lonkkaa alkoi jomottaa.

”Nousenko tästä koskaan?”

Joskus surkeina hetkinä Tuuli Matinsalo kaivaa Youtubesta esiin vuoden 1999 MM-kisaesityksensä. Ihan vain muistuttaakseen itseään siitä, mihin hänen kroppansa on joskus pystynyt. Videolla jalka nousee korvan viereen ja spagaatti napsahtaa lattiaan käsittämättömän helpon näköisesti.

Oikeastaan Tuuli ei edes tarvitse videota, hän muistaa kyllä esityksen joka ikisen liikkeen. Muistikuvat ovat tuoneet lohtua petipotilaana ollessa.

Elokuussa pakaran ulkosyrjä jumiutui. Joka askel sattui, kävelystä tuli vaappuvaa. Työterveyslääkäri määräsi tulehduskipulääkekuurin ja kahden viikon täyslevon. Niistä ei ollut apua. Röntgenkuvista lopulta ilmeni, että lonkassa on leikkausta vaativa nivelkuluma. Operaatio tehtiin viikkoa ennen joulua.

Sen joulun Tuuli pötkötti sohvalla ja seurasi sivusta, kuinka muu perhe ja isovanhemmat laittoivat pöydän koreaksi. Itse hän ei jaksanut jalkeilla puolta tuntia kauempaa.

– Mietin, kuinka voin olla näin romuna. Nousenko tästä koskaan?

Toipumisessa Tuuli otti avuksi huippu-urheilijan asenteen. Kuntoutuslaboratorion muodostivat uimahalli, punttisali ja metsäpolut. Hän alkoi määrätietoisesti kasvattaa päivittäistä askelmäärää kävelemällä koiriensa kanssa metsässä. Vesijuoksua seurasi salitreeni.

Välillä usko oli loppua kesken. Pari viikkoa sitten Tuuli asetti kyykkäystankoon painoa 30 kiloa ja puisteli päätään. Noin vähän! Normaalisti rautaa olisi tuplamäärä. Sitten hän havahtui: vielä tovi sitten hän ei saanut edes sukkaa jalkaa omin avuin.

Lonkan kuluma on todennäköisesti seurausta huippu-urheilu-urasta. Tuulilta onkin kysytty, kaduttaako ylenpalttinen kropan rääkkääminen häntä nyt.

– Ei todellakaan. Tekisin kaiken uudelleen ihan samalla tavalla, vaikka tietäisin sen johtavan lonkkaleikkaukseen näin nuorena.

Lue myös: Arvaisitko, mitä ruokia Tuuli Matinsalo himoitsee? ”Minun täytyy läpsiä itseäni sormille, etten rohmua lastenkin annoksia”

”Ei pari vatsamakkaraa uskottavuutta vie”

Ensi vuonna Tuuli Matinsalo täyttää 50. Hän sanoo nauraen odottavansa syntymäpäivää ”kauhunsekaisin tuntein”. Isosisko on jo valistanut odotettavissa olevista vaihdevuosioireista. No, oikeasti Tuuli on suht sinut ikääntymisen kanssa.

Entistä huippu-urheilijaa toki kismittää se, ettei vartalo ole enää yhtä notkea ja sutjakka kuin nuorena. Kroppa tuntuu varastoivan kaiken saamansa energian kylkiin, reisiin ja vatsaan.

– Sovituskopissa turhauttaa, kun housut, joiden piti olla minun kokoani, juuttuvat reisiin tai nappi ei menekään kiinni. Välillä olen miettinyt, olenko uskottava liikunnanopettaja, jos minulla on ylikiloja. Mutta ei pari vatsamakkaraa uskottavuutta vie. Haluan omalla esimerkilläni näyttää teineille, että tykkään kropastani, vaikkei se enää ole ihan timmi, Tuuli sanoo.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu Huhti 8, 2019 kello 6.35 PDT

Lonkkaleikkauksen jälkeen suhde omaan kehoon on muuttunut entistä lempeämmäksi. Tuuli sanoo iloitsevansa siitä, että aikoinaan otti kehostaan irti suurimmat mahdolliset tehot. Nyt hän pyrkii lähinnä pitämään ”koneen” kasassa.

– En todellakaan haaveile pystyväni enää spagaattiin. Riittää, kun tiedän voivani hypätä vaikkapa kiveltä pelkäämättä, että jalka menee alta.

 

Juttu on julkaistu Annassa 14/2019.