Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Terveydenhuolto ja mielenterveyspalvelut rapautuvat niin, että kolisee

28.9.2017 Teksti: Laura Honkasalo

”Apua kannattaa hankkia ajoissa.”

Ehkä ärsyttävin lause ikinä. Näin sanotaan sekä lehtijutuissa että kasvokkain, jos ihmistä uhkaa masennus, loppuunpalaminen, hänen puolisonsa on yhtäkkiä kuollut tai vauvan kanssa on vaikeaa. Voin kuvitella, miten koliikkikaksosten yksinhuoltajaäitiä kehotetaan hankkimaan apua. Harvemmin kerrotaan, että mistä.

Taannoin pyysin terveyskeskuslääkäriltä, että pääsisin erinäisten syiden takia psykiatrille. ”Turha mun on lähetettä laittaa, olet liian terve”, sanoi lääkäri. Toki ymmärrän, että kun varoja ja julkisia terveyspalveluita on hyvin rajoitetusti, etusijalla ovat ne, jotka eivät edes pääse sängystä ylös.

Ihmiset sanovat myös mielellään, että ”sun kannattaisi ehkä mennä vähän juttelemaan jollekin”. Mutta kenelle? Terapiaan päästäkseen pitää ensin tavata psykiatri. Jos ihminen on lähellä burn outia, kohdannut elämänkriisin tai muuten vain masentunut, hänellä ei ole voimaa selvittää, minne voisi mennä vähän juttelemaan.

Suomessa on voimakas yksin pärjäämisen kulttuuri ja löyhät perhesiteet. ”Hanki apua ajoissa” sisältää ajatuksen, että kun ihmisellä on koettelemuksia, apu löytyy terveysasemalta. Ystäviä ja perheenjäseniä ei pidä kuormittaa.

Jos puoliso kuolee yllättäen tai kasvain osoittautuu pahanlaatuiseksi, ihminen jää helposti yksin. Keskustelupalstalla mies kertoo, että kun hän sai masennusdiagnoosin, avovaimo otti saman tien hatkat. Ystäväni kertoi ystävästään: miesystävä lopetti suhteen, kun naisella diagnosoitiin nopeasti tappava syöpä. Se tuntui minusta kohtuuttomalta. Mieshän saa elää, ehkä satavuotiaaksi. Miksei hän voinut olla yhtä vuotta kuolevan tukena?

Kun olin synnytyksen jälkeisen masennuksen takia psykiatrisella osastolla, pari ystävää piti sitkeästi yhteyttä ja kävi katsomassa. He osoittivat, että kelpasin, vaikka olin surkea kasa. Eroni jälkeen jotkut ystävät katosivat kokonaan, aivan kuin jätetyksi tuleminen tarttuisi. On ymmärrettävää, että ero ystäväpiirissä säikäyttää, mutta hylkääminen hädän hetkellä satuttaa syvältä.

Emme ole tottuneet kohtaamaan toisen surua, kuolemaa ja sairautta. Ennen vanhaan ihmiset tekivät kuolemaa kotona. Sairaudet olivat armottomampia kuin nykyään. Hyllyssäni on lääkärikirja vuodelta 1905. Piirroskuvat näyttävät, että sairastaminen oli tuolloin aika erilaista. Suomessakin on liikkunut vaarallisia tartuntatauteja, kuten pilkkukuumetta, koleraa ja lavantautia. Vanhoissa lääkärikirjoissa on seikkaperäiset ohjeet siitä, miten vakavasti sairasta hoidetaan kotona.

Entisaikaan ei tietenkään saanut uupua vanhemmuuden paineisiin. Nykyään vanhempien jaksamisesta onneksi puhutaan, mutta apua ei ole helppo saada. Tuttu yksinhuoltaja kertoi terveysasemalla, ettei meinaa jaksaa. Hän sai neuvoksi, että tukiperheen saa vain, jos tekee itsestään lastensuojeluilmoituksen. Kuulostaa julmalta! Kaikki vanhemmat ovat lukeneet lehdistä kauhujuttuja lapsista, jotka on otettu tuosta vain huostaan ja sijoitettu toiselle puolelle Suomea.

Ongelmien ennaltaehkäisystä puhutaan kauniita, mutta todellisuus on toista. Konkreettista apua on vaikea jollei mahdoton saada silloin, kun ongelmat eivät ole vielä romahtaneet kokonaan päälle. Ystäväni kertoi, että olisi halunnut lapselleen terapiaa. Koulussa kuitenkin sanottiin, että pitää olla sosiaalisia ongelmia sekä huonontunut koulumenestys, ennen kuin lapsi voi saada terapiaa. Pikkukoululaisen kohdalla ongelmat ovat kuitenkin jo aika pitkällä, jos vaikeuksia pitää olla sekä kaverisuhteissa että koulumenestyksessä. Ja vaikka olisi, vanhemmat joutuvat usein taistelemaan saadakseen lapselleen apua.

Julkinen terveydenhuolto ja mielenterveyspalvelut rapautuvat niin, että kolisee. Suomessa olemme tottuneet ajattelemaan, että julkinen sektori kyllä pitää huolen niistä, joilla on vaikeaa, samalla kun ne, joilla menee hyvin, porskuttavat eteenpäin. Elämme kuitenkin epävarmoja aikoja, ja seuraavassa hetkessä porskuttaja voi tarvita apua.

Kommentit (3)

Kiitos Laura. Kaikki, mitä kirjoitit on raadollista tätä päivää, 100-vuotiasta hyvinvointisuomea. Apua ei saa, siitä tulee kallis lasku.




0



0

Jos on niin onnekas että pääsee avun piiriin saa huomata että mielenterveyskeskuksesta saatava apu on täysin riittämätöntä. Sairaanhoitajat antamassa keskusteluapua ongelmiin jotka vaatisivat vaativan erityistason psykoterapeuttista osaamista. Periaatteena on että hoidetaan halvalla ja huonosti.
Erityisen huolissani olen nuorista joiden loppuelämään tämä riittämätön ja ammattitaidoton hoito vaikuttaa. Ei ihme että niin monet päätyvät jo nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle kun hoitoon ei panosteta silloin kun jotakin olisi vielä tehtävissä.




0



0

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi