Juha Itkosen kolumni: Klassikkosatu sai lapseni tolaltaan – en silti kaipaa sisältövaroituksia taiteeseen
Taide ei ole vaarallista, sisältövaroitukset saattavat ollakin, Juha Itkonen kirjoittaa.
Taide ei ole vaarallista, sisältövaroitukset saattavat ollakin, Juha Itkonen kirjoittaa.
Kuusivuotiaat kaksosemme elävät parhaillaan kansalliskirjailijoiden maailmassa. Esikoulussa on selvästi perehdytty perusteellisesti Runebergiin – onnenpoikaan, joka sai sekä päivän että tortun. Tasapainottaakseni tilannetta olen lukenut heille iltaisin Topeliuksen satuja.
Satusedän maailmankuva on selkeä. Isänmaa on tietysti rakas, luonto kaunis, eivätkä mitkään muut hyvät ominaisuudet riitä sovittamaan ylpeyden kaikkialla vaanivaa syntiä. Välillä sekä lapset että minä olemme olleet ihmeissämme, mutta Adalminan helmi, Tähtisilmä ja Pariisilaishattu saivat silti myönteiset arviot.
Prinsessa Kultakutri sen sijaan ajautui leppoisan alun jälkeen yllättäen gladiaattorityyppiseen eläintaisteluun. Siipirikoksi leikatun merikotkan ja villikissan kohtaaminen päättyi kotkan sokeutumiseen ja kissan rampautumiseen. Ei enää, kainalostani kuului. Olisin kyllä itsekin älynnyt lopettaa, sillä huomasin Topeliuksen aikovan marssittaa verenvuodatuksensa näyttämölle vielä muun muassa krokotiileja, sakaaleita, koiria, hyeenoita ja intialaisen elefantin.
Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Seuraavana yönä ensin toinen kaksosista ilmestyi vanhempien makuuhuoneeseen. Pian sen jälkeen toinen löytyi olohuoneen sohvalta nyyhkyttämästä. Prinsessa Kultakutri on julistettu ”maailman huonoimmaksi saduksi”.
Lue myös: Juha Itkosen kolumni: Mitä tapahtuisi, jos meillä olisi vain kaupallisesti kannattavaa kulttuuria?
Jos uskoisin sisältövaroituksiin, tässä saattaisi olla sellaisen paikka. Vaikka ehdin lukea eläintaistelukohtauksesta vain alun, traumaa puretaan meillä edelleen lähes päivittäin.
Sisältövaroitusten kauniina ajatuksena on estää tällaisten traumojen syntyminen tai vanhojen avautuminen. Alkuun varoituksia käytettiin internetin feministisillä viestintäalustoilla varoittamaan lähinnä seksuaalisesta väkivallasta. Sittemmin varoitukset ovat levinneet laajemmin kulttuurisiin sisältöihin ja opetustilanteisiin, ensin Yhdysvalloissa ja vähitellen muuallakin läntisessä maailmassa.
Suomessa uutisoitiin hiljattain Kallion ilmaisutaidon lukion esityksissä käytössä olevista sisältövaroituksista. Oppilaat kannattavat, opettajat epäilevät.
Saatiin aikaan ajallemme tyypillinen polarisoitunut keskustelu jostain asian vierestä. Joko nuoret ovat yliherkkiä ja elinkelvottomia, pienimmistäkin vastoinkäymisistä sulavia lumihiutaleita tai sitten kaikissa asioissa edeltäviä sukupolvia fiksumpia supersankareita, jotka omalla erehtymättömän empaattisella toiminnallaan korjaavat vanhempiensa virheet.
En usko hetkeäkään kumpaankaan näistä väitteistä. Mitä taas tulee itse asiaan, siitä ei oikeastaan kannattaisi edes keskustella. Aiheesta tehdyt tutkimukset nimittäin osoittavat tyhjentävästi, että sisältövaroitukset eivät toimi.
Ensinnäkään ne eivät saa ihmisiä karttamaan mahdollisesti häiritseväksi kokemaansa sisältöä vaan ennemminkin lisäävät mielenkiintoa. Ne eivät myöskään vähennä ahdistusta vaan lisäävät sitä, sillä varoitus toimii kuin päiväkodin oveen lätkäisty lappu siellä leviävästä vatsataudista: pelkkä tietoisuus uhan olemassaolosta kohottaa stressitasoa. Kuitenkin etukäteen murehtiminen on vain ajan ja energian haaskaamista. Jos oksennussouvi osuu omalle kohdalle, sitten se osuu.
Periaatteessa sisältövaroituksiin voisi kai suhtautua modernina kuluttajapalveluna, ikään kuin tuoteselosteina. Kerrotaanhan elintarvikkeistakin, mitä ne sisältävät.
Tuoteseloste kuitenkin on jo nyt saatavilla aina kun menemme teatteriin, käynnistämme elokuvan tai tartumme kirjaan. Meillä on mainokset, trailerit ja takakansitekstit. Sisältövaroitus taas on vähän kuin voimakassuolainen-teksti voipaketin kyljessä, vain paljon dramaattisempi – suolan haitallisuus pitää itse päätellä, kun taas sisältövaroitus nimensä mukaisesti varoittaa. Varo tätä kulttuurin tuotetta! Se voi vahingoittaa sinua!
Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Taidehan on niitä harvoja asioita, joka voi auttaa. Tarjota välineitä vaikeiden tunteiden käsittelemiseen tai kenties pakottaa edes jotenkin kohtaamaan kauheuksia, joita tässä julmassa maailmassa tapahtuu koko ajan jollekin toiselle. Esimerkiksi Sofi Oksasen ja Kaija Saariahon kouluampumistragediaa käsittelevä Innocence-ooppera ahdisti minua aivan fyysisesti. Vahingoittunut en, koska toisin kuin luodit, sanat ja sävelet eivät vahingoita. Taide ei ole vaarallista. Sisältövaroitukset sen sijaan saattavat ollakin. Varokaamme mieluummin niitä!
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous