Surun käsittely taideterapia. Jessica Ristolainen.
Jessica Ristolainen on käsitellyt menetyksiään taiteen avulla.
Itsetuntemus

Jessica, 46, käsitteli läheistensä kuolemia maalaamalla ja kouluttautui lopulta itsekin taideterapeutiksi – ”Suru sai tulla näkyväksi”

Suru on ollut osa Jessica Ristolaista siitä saakka, kun hän 13-vuotiaana menetti isänsä tapaturmassa. Sittemmin hän joutui hyvästelemään myös aviomiehensä ja pikkusiskonsa. Maalaaminen on helpottanut surutyötä, ja nyt Jessica auttaa myös muita vapautumaan tunnelukoista taideterapian avulla.
Teksti: Marjo-Kaisu Niinikoski Kuvat: Sampo Korhonen

Kevään valo pääsee sisään Kirkkonummen Oitbackan kartanon talvipuutarhan ruutuikkunoista. Kivirakennus seisoo jykevästi paikallaan. Osa valkoisista rappauksista on irtoillut ajan saatossa, mutta paikan ajaton henki on vahvasti läsnä.

Sisällä seisoo pienikokoinen tumma nainen. Selkä suorana, tukevasti omilla jaloillaan. Hän on taiteilija, taideterapiaohjaaja Jessica Ristolainen, 46,  ja käynnissä ovat hänen ensimmäisen taidenäyttelynsä avajaiset.

Jessicalla on takanaan raskas matka. Kolmen läheisen kuolemat ovat opettaneet häntä kävelemään yhtä matkaa surun kanssa. Nuo kokemukset ovat nyt siirtyneet siveltimen ja värien kautta tauluihin.

Kun maailma oli musta – ”En pystynyt tuntemaan iloa ja onnea”

– Oli aika, kun koko maailma oli musta, Jessica aloittaa avajaispuheensa.

Hän seisoo kutsuvieraidensa keskellä, sydän pamppaillen. Tuntuu siltä kuin olisi alasti kaikkien edessä. On hänen aikansa tulla näkyväksi.

– Mustalla oli kaverinaan vain valkoinen, eikä mitään harmaan sävyjä niiden välillä. Kaikki voimaannuttavat värit muuttuivat paletilla ruskeaksi sotkuksi.

Värien tarina -näyttelyn ensimmäiset taulut ovat valkoisella pohjalla, täynnä tummia, harmaan ja mustan sävyjä.

Taulu taululta abstraktit maalaukset muuttuvat yhä värikkäämmiksi ja valoisammiksi. Ja lopulta suorastaan väri-ilotteluksi.

– Vielä kolme vuotta sitten keväällä värejä ei näkynyt, saati mitään niiden sävyjä. Tiesin, miltä ilo ja onni tuntuvat, mutta en pystynyt tuntemaan niitä itsessäni tai ympärilläni.

Taiteilijan ja taideterapia­ohjaajan työkalupakki avaa mahdollisuuksia sisimmän tutkimiseen.

Suru muutti asumaan isän kuoleman myötä – ”Ikävä on osa minua”

Jessica varttui Kokkolassa. Keskipohjalaisessa merenrantakaupungissa hän sai elää tavallista pienen tytön elämää.

– Minulla oli lupa olla lapsi, kunnes kaikki muuttui, Jessica kertoo.

Perheen isä menehtyi tapaturmaisesti, kun Jessica oli vasta 13-vuotias. Äiti jäi kahden tytön yksinhuoltajaksi.

Murrosiän kynnyksellä Jessica jäi surunsa kanssa yksin. Elämän piti jatkua. Aikuiset taputtelivat olkapäähän ja kannustivat, että kyllä se siitä. Suru jäi kuitenkin asumaan.

– Se on kulkenut mukanani siitä saakka. Olen hyväksynyt, että ikävä on osa minua, siitä ei tarvitse luopua eikä sitä vastaan taistella. Suru tekee kyllä omaa työtään.

Elämä jatkui ja maailma kutsui. Lukion jälkeen Jessica pakkasi reppunsa ja lähti au pairiksi Belgiaan. Utelias nuori nainen matkusti ympäri Eurooppaa, kunnes palasi Suomeen.

Jessica oli jo aiemmin tavannut ensirakkautensa – lempi oli roihahtanut rippikoululeirillä. Sitä ei sammuttanut edes au pair -vuosi erillään.

Nuorena leskeksi ja yksinhuoltajaksi – ”Pakenin ja pakenin”

Ensirakkaus kukoisti, ja nuoripari päätyi opintojen jälkeen töihin Helsinkiin. Pariskunta meni naimisiin. Marraskuisella häämatkallaan Karibialla Jessica mietti, miten kaikki olikin niin täydellisen hyvin.

Onnellista elämää kesti pari vuotta, kunnes matto vetäistiin totaalisesti jalkojen alta.

– Saimme tietää, että mieheni oli sairastunut aivosyöpään. Se oli täysi shokki, Jessica muistelee.

Jessica ja hänen miehensä päättivät kuitenkin elää. Suurin yllätys oli se, että Jessica tuli raskaaksi ja synnytti poikavauvan.

– Esikoiseni syntymä niiden olosuhteiden keskellä tuntui todelliselta ihmeeltä.

Perhe sai elää pikkulapsiarkea vain lyhyen ajan. Leikkausten ja useiden hoitojaksojen päätteeksi Jessican mies menehtyi. Oli alkuvuosi 2009, ja Jessicasta tuli nuori leski ja yksinhuoltaja.

– En voinut jäädä paikoilleni. Pakenin ja pakenin. Pakkasin laukun uudestaan ja uudestaan ja reissasin vauvan kanssa tuttavien luona ympäri Eurooppaa. Lopulta totesin, että en enää jaksa.

Jessica pakotti itsensä katsomaan totuutta silmiin. Siitä alkoi kivulias toipuminen, askel kerrallaan.

Jessica on löytänyt oman tapansa maalata. ”Vapautin itseni rajoituksista, kun oivalsin olevani täysin vapaa ilmaisemaan itseäni.”

Surun käsittely alkoi vertaistukiryhmässä– ”Maalasin itsestäni ulos surua”

Ensimmäinen etappi oli Nuoret Lesket ry, joka oli tuolloin hiljattain perustettu. Jessica osallistui vertaistukiryhmän viikonloppuihin, joista hän ei tosin muista paljoakaan.

Tapaamisissa hän sai ensikosketuksen taideterapiaan, joka tuli vuosia myöhemmin muuttamaan merkittävästi hänen elämäänsä.

– Muistan istuneeni lattialla ja maalanneeni käsin itsestäni ulos surua ja muita kipeitä tunteita. Se auttoi. Olen iloinen, että tänä päivänä saan saman menetelmän avulla auttaa toisia.

Jessican ensimmäisestä taideterapiakokemuksesta on nyt yli kymmenen vuotta. Vuosi sitten hän löysi kotoaan paperikäärön, jonka sisällä oli hänen lokakuussa 2010 kirjoittamansa teksti:

Toivoisin näkeväni tasapainoisen naisen, jonka pieni poika rakastaisi elämää ja iloitsisi sen jokaisesta päivästä. Ja tällä pienellä pojalla olisi myös isä ja toivottavasti tulevaisuudessa myös sisar. Toivoisin näkeväni mahdollisuuksia, mielenrauhaa ja tavallista arkea.

– Nyt voin kiitollisena todeta, että nuo kaikki toiveeni ovat käyneet toteen.

Uusioperheen onnea – ”Elämääni tulivat vaaleanpunaiset värit”

Jessican edesmennyt mies oli ennen kuolemaansa toivonut, että Jessica ei jäisi yksin. Jessica koki silti itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

– Minulla oli onneksi ystäviä, mutta lopulta olin aina se, jonka koti tyhjeni, kun muut lähtivät omiin koteihinsa. Meillä yksi tuoli oli aina tyhjä. Se oli riipaisevaa, Jessica kuvaa.

Poika kasvoi, ja Jessica palasi töihin. Eräänä päivänä Jessican läppärille kilahti Messenger-viesti. Siellä ennestään tuttu mies kysyi: ”Muistatko vielä minut?” Jessicalla oli ollut nuoruudessa lyhyt suhde tähän mieheen silloin, kun hänen ja hänen ex-miehensä seurustelu oli ollut katkolla.

– Vastasin hänelle, että jo kauan sitten sanoin, että sinulla on aina paikka sydämessäni. Menimme ystävänpäivänä ensimmäisille treffeille. Se oli aika pian menoa.

Jessica alkoi jälleen rakentaa elämää. Hän muutti yhteen uuden miesystävänsä kanssa, ja uusioperheeseen syntyi vielä kaksi uutta lasta. Poikalapsen lisäksi perhe sai myös pikkutytön.

– Menin ihan sekaisin. Elämääni tulivat vaaleanpunaiset värit.

Jessica katsoo tulevaisuuteen valoisin mielin. Suunnitteilla on oman yrityksen perustaminen.

Kuoleman kolmas vierailu – ja onnenpotkut töistä

Kun Jessican oma elämä alkoi olla tasapainossa, hänen pikkusiskonsa alkoi oireilla. Kolmisen vuotta sitten sisko teki itsemurhan. Vaikka se tapahtui ilman harkintaa, traaginen tapahtuma jätti Jessicaan syvät jäljet.

Se myös nostatti pintaan isän ja puolison menettämiset. Jessica haki apua psykoterapiasta, jossa hän pääsi käsittelemään myös vihan tunteitaan.

– Tänä päivänä olen pystynyt hyväksymään kaikki läheisteni kuolemat. Ne ovat tehneet minusta sen, joka olen.

Menetysten sarja ei silti vielä päättynyt. Keväällä 2020 Jessican työpaikalla aloitettiin yt-neuvottelut. Hän joutui jättämään pitkäaikaisen työnsä.

– Koen nyt, että sain onnenpotkut, Jessica sanoo.

Jessica oli aloittanut taideterapiaohjaajaopinnot jo edellisenä vuonna. Opintojen aikana hän oli saanut työstää omia tunnelukkojaan ja tehdä tilaa uudelle.

Taideterapiassa värit kertovat tunteista ja niiden tarpeista nousta pintaan.

Rohkeasti kohti unelmaa – ”Taiteelle tuli tarkoitus”

Uravalmennuksessa Jessica löysi itsestään rohkeuden lähteä tavoittelemaan unelmaansa. Suunnitelmissa on oman yrityksen perustaminen.

Jessica näkee itsensä työskentelemässä ryhmien kanssa omassa taideterapiapaikassaan, jonne kaikkien on helppo tulla. Mielessä on tunneterapia- ja sururyhmien, Art & Wine -iltojen sekä vauvojen värikylpyjen järjestäminen.

Maalaaminen on Jessican suuri rakkaus. Sen avulla oma ja myös toisten suru tekee työtään. Suru muuttaa muotoaan ja sulaa väreihin.

Taidenäyttelynsä avajaispuheen lopussa Jessica toteaa:

– Kun jotakin jäi taakse, uutta tuli tilalle. Värit ruokkivat sielua. Ne vahvistavat, ärsyttävät, turhauttavat. Ne myös suojelevat ja hoitavat. Värien tarina on tarina siitä, kuinka elämään tuli taide ja tunnetaideterapia. Taiteelle tuli tarkoitus.

X