Kolumnit

Leeni Peltosen kolumni: Miksi me tukahdutamme tunteitamme?

1.3.2018 Teksti: Leeni Peltonen

Ei se mitään, kuulin taas sanovani. Kaveri ei ehtinyt tehdä omaa hommaansa ajoissa, ja minä lupasin paikata. Pikku juttu – vaikka oikeasti ärsytti. Jouduin kiirehtimään toisen työn kanssa ja jättämään kuntosalin väliin siltä päivältä. Olisinhan voinut myös kieltäytyä, mutta en tehnyt niin.

Ei se mitään, ajattelin, vaikka pahoitin mieleni, kun kaveri unohti pyytää mukaan kekkereihin, ja tunsin itseni siksi ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Työnsin koko ajatuksen syrjään, vaikka ontto tunne jäi kaivertamaan jonnekin mielen sopukoihin.

Pikku juttuja, ei mitään vakavaa, mutta silti: pitääkö aina olla kuin ei välittäisi?

Sillä elämässä on ollut vakavampiakin paikkoja, joissa on tullut työnnetyksi omat tarpeet ja tunteet sivuun. Joissa on oikeasti tullut loukatuksi ja painanut vain eteenpäin, muka vahingoittumattomana. Ja vasta myöhemmin tajunnut, mitä tapahtui, tavoittanut sen tunteen: hei, minuun sattui.

Tunteet ovat tärkeitä indikaattoreita, toiminnan suuntaajia. Jos pelästyy, osaa varoa. Jos rakastuu, ymmärtää kiintyä. Jos vihastuu, pystyy pitämään puolensa ja suojaamaan reviiriään.

Kaikki me joskus silti tukahdutamme tunteita, olemme ikään kuin tahallamme kuulematta, mitä tunne yrittää kertoa. Jotkut vielä enemmän kuin toiset.

Psykologian oppikirjoissa selitetään, miksi ihminen oppii – tavallaan vastoin luontoaan – kuolettamaan tunteensa. ”Tunteiden kuolettaminen on ymmärrettävää, jos tilanne yrittää sietokyvyn rajan. Ihminen ikään kuin pakastaa tunteensa”, kirjoittaa psykologi, psykoterapeutti Juhani Laakso kirjassaan Mielen taito.

Hätätilassa tämä on järkevää. Vaikkapa onnettomuuden sattuessa pitää toimia ensin; tunnereaktioille on tilaa vasta myöhemmin.

Mutta entä miksi jotkut meistä näyttävät toimivan noin koko elämänsä – työntävät tunteensa, jos ei pakastimeen, niin ainakin jääkaappiin? Vastausta voi etsiä omasta elämänhistoriasta, etenkin varhaisista kokemuksista.

Jos täysin toisten ihmisten hoivasta riippuvaisen lapsen tunteita ei kuulla tai hyväksytä, eli jos lapsi tulee tunteita ilmaistessaan jatkuvasti sivuutetuksi, hän ei opi luottamaan omaan tunteeseensa. Hän oppii kohtelemaan itseäänkin samalla tavalla ei-kuunnellen.

Toimintamalliksi tulee jäädyttäminen: jos ei tunne mitään, ei tule nolatuksi tai satutetuksi. Kun pysyy hiljaa – itselleenkin – ei aiheuta hämminkiä.

Psykologi Paul Gilbert puhuu häpeäherkistä ihmisistä: he ovat lapsuudessa oppineet olemaan varuillaan, koska eivät ole saaneet tarpeeksi hellyyttä ja rauhoittelua silloin, kun olisivat sitä tarvinneet. Turvatankkausta tarvitsevat erityisesti lapset, mutta kyllä sellaisia hetkiä osuu myös aikuisen elämän varrelle. Onnellinen on se, jolla on vierellä turvaa – ja myötätuntoa – jakamaan kykenevä toinen ihminen. Myötätunto auttaa selviämään kriisitilanteista ja pitää yllä tervettä itsetuntoa.

Myötätunto on mielen taito. Ja vaikka tuon taidon siemenen ovat kylväneet muut ihmiset, sen kasvua voi itse vaalia. Siksi se, mitä itse kukin on varhaisina vuosinaan kokenut, ei onneksi ole lopullinen tuomio. Meillä on koko elämä aikaa oppia tunnistamaan tunteita ja hyväksymään ne – ja jokainen voi oppia uusia tapoja käsitellä niitä. Ihmisellä on paljon vapaata tahtoa ohjata elämänsä kulkua parempaan suuntaan.

Myötätunnon ”lihasta” oppii käyttämään harjoittelemalla sitä sekä toisia ihmisiä että itseä kohtaan. Joskus tunteiden nimeäminen auttaa tunnistamisessa. Ehkä siksi minullekin riitti, että myönsin ärsyyntyneeni työtehtävien siirrosta. Tai että tunnistin tunteneeni ulkopuolisuutta ystävien bileiden vuoksi – ja sitten saatoin päästää tunteen lipumaan ohi, ilman sen suurempaa haavaa.

Tunteidensa paremman tunnistamisen voi aloittaa jo tänään. Laita oikea käsi rinnallesi, sydämen päälle. Pysähdy myötätuntoisesti kuuntelemaan, miltä tuntuu.

Aina tunteet eivät ole äärimmäisiä ja suuria, päinvastoin. Tavallisena torstaina tunteiden asteikko voi olla kuudesta ja puolesta kasi miinukseen: vähän ärtymystä työkiireiden vuoksi, ohimenevä hellyyden puuska puolison tuttuja juttuja hajamielisenä kuunnellessa.

Käsi sydämelle: miltä tuntuu?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *