Leeni Peltosen kolumni: Lehmät, mummot ja ruusut

Palvelutalon ovet aukeavat ulospäin ja toimivat sähköisesti. ”Meillä on norovirusta, pidäthän huolta hygieniasta”, oveen kiinnitetyssä lapussa neuvotaan huomaavaisesti. Lorautan käytävän telineestä reilusti käsidesiä ja painan ovenavauspainiketta kyynärpäälläni.

Ajelen äidin luota kotiin, kun kuulen radiosta uutisen: lehmien ulkoilunormit eivät täyty. Jo vuodesta 2006 asti voimassa ollut laki määrää, että parsinavetassa elävien lehmien on saatava ulkoilla 60 päivänä vuodessa. Pyhä jysäys – olen melkein ajaa ojaan. Kuutenakymmenenä! Lehmien!

Arvoisat lukijat, ymmärtäkää tämä nyt oikein. On tietenkin tärkeää, että lehmät ulkoilevat. Se on hyvä ja eläinten arvon mukainen normi. Ja lakia pitäisi noudattaa.

Mutta minkä arvojen mukaista on se, että vanhusten ulkoilusta ei ole normia olemassakaan? Saati että sitä valvottaisiin. Kuitenkin tiedetään, että moni vanhus ei pääse ulkoilemaan kertaakaan koko kesänä. Tai vuonna.

Syitä voi olla monia: Talossa ei ole hissiä. Jalat eivät kanna. Huimaa. Pelottaa. Masentaa. Kotona käyvät hoitajat eivät ehdi ulkoiluttaa. Sukulaiset asuvat kaukana. Ystävät ovat yhtä vanhoja ja huonojalkaisia. On helpompaa jäädä sänkyyn.

Viisas ystäväni ennusti kerran, että tulemme tuntemaan todella huonoa omaatuntoa siitä, miten kohtelemme eläimiä nyt. Uskon häntä, sillä koko ajan saadaan uutta tietoa siitä, miten paljon eläimet tuntevat ja ymmärtävät.

En silti voi olla vertaamatta: meillä ei pitäisi olla harhakuvitelmia siitä, miten paljon mummot tuntevat ja ymmärtävät. Mutta jos joku hankkisi yhden lehmän ja pitäisi sitä navetassa yksinään, kesät talvet, mitä siitä ajateltaisiin?

Tulee mieleen Heli Laaksosen mainio lehmäruno. Se saa tässä valossa uuden merkityksen. ”Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori. / Antakka mu olla lehm koivu al.” Ei sisällä, eikä yksin.

Ei tämä ole uusi huoli, ja onhan sen ratkaisemiseksi yritetty tehdä paljon. On SPR:n Ystäväpalvelu, on Vie vanhus ulos -kampanja ja lukemattomia muita hankkeita, joiden siivittäminä vapaaehtoiset osallistuvat vanhusten auttamiseen. Jokainen niistä on hyvä teko. Kysehän ei tietenkään ole vain ulkoilutuksesta, vaan yksinäisyyden torjunnasta, joka on vanhusten kohdalla kiireinen hätäaputyö.

Helsingin Vuosaaren kotihoitoyksikössä on hiljattain tehty merkittävä oivallus: kun hoitajien työvuorolista pantiin uusiksi, alkoi löytyä aikaa myös muun muassa vanhusten ulkoilutukselle. Pidentämällä hoitajien työvuoroa yhdeksään tuntiin saatiin vähennettyä kiirettä ja sairauspoissaoloja. Pidemmät työvuorot kompensoidaan pidemmällä vapaalla, joka taas on työntekijöiden mieleen. Malli maksaa hiukan enemmän kuin entinen, mutta säästöä syntyy sairauspoissaolojen vähenemisestä. Vapaaehtoinen kokeilu on ollut menestys, jota otettaneen käyttöön muuallakin Helsingissä.

Mutta miksi kaikesta tästä hyvästä yrityksestä huolimatta vielä niin monta mummoa katselee kesää vain pölyisen ikkunalasin läpi?

Selityksiä on todella helppo keksiä. Työvoima ja työpaikat eivät aina kohtaa. Vanhustenhoidossa pitää säästää, sen sijaan että keksittäisiin uusia menoeriä. Vanhustenhoito ei ole sellaista työtä, että se sopisi kaikille. Pitkäaikaistyöttömät tai syrjäytymäisillään olevan nuoret eivät välttämättä sovellu vanhuksia auttamaan. Ystäviä ei riitä kaikille, eivätkä kaikki vanhuksetkaan halua päästää vieraita ihmisiä kotiinsa.

Mutta silti. Me terveet ja työkykyiset murehdimme lomasäätämme. No tuleeko jo sitä hellettä, eikö vieläkään? Entä äkkilähdöt Eurooppaan, kaikkiko myyty? Säätiedotus varoittelee ukkospuuskista, rintamat liikkuvat koko maan yli. Menevätkö viikonlopun suunnitelmat taas kerran uusiksi?

Yksinäisen ihmisen ennusteessa on vain yksi säätila, ja se on tasaisen harmaa. Hänen kiireensä mahtuvat kalenterissa yhdelle riville. Jos jonkin päivän kohdalla lukee jotain, se on kirjoitettu isoilla kirjaimilla.

Hänen kesänsä kohokohta voi olla yksikin vierailu sukulaisen luokse. Yhdessä rupateltu kahvihetki. Valokuva kukkivasta ruususta. Kesä.

Leeni Peltosen kaikki kolumnit