Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Lapsuuskuvan katse ravistelee – se kertoo, keitä me alun perin olimme

Digiaikana olemme voineet siivota pois koneelta kaikki ne kuvat, jotka eivät ole esittelykelpoisia, ja se on harmi, kirjoittaa Marianna Stolbow.
12.9.2019 Teksti: Marianna Stolbow

Olen kehystänyt itselleni rakkaan lapsuusvalokuvan työpöydälleni. Siinä pieni tyttö istuu punanuttuisen pitkäpartaisen joulupukin sylissä. Vihreään villakangastakkiin puettu tyttö ei hymyile alkuunkaan vaan katsoo tummilla silmillään tuimasti toisaalle ja pyörittelee sormiaan jännittyneenä. Silmälasipäinen joulupukki yrittää ilmiselvästi jututtaa tyttöä.

Olen kehystänyt tämän epäonnistuneen otoksen muistuttaakseni itseäni siitä, että ensisijaisesti minun tulee pitää huoli tuosta kuvan tytöstä. Saan näet itseni yhä kiinni siitä, että yritän olla reipas vaikken sitä läheskään aina ole.

Kuvan tyttö on pelokas ja hänen olonsa niin epämukava, että hän näyttää miltei vihamieliseltä. Usein luultiinkin, että olin kiukkuinen. Vaikka tosiasiassa minua pelotti vietävästi ja ihan koko ajan.

Jokaisen tulisi kehystää lapsuudenkuvansa raameihin jo pelkästään siitä syystä, ettei unohtaisi olevansa arvokas, mutta myös muistaakseen, kuka alkujaan oli. Samalla muistaisi kaiken reippautensa keskellä, kuinka tärkeää on pitää huolta siitä pienestä ihmisestä, joka kuvasta sinuun katsoo. Pitkin elämän matkaa, keskellä kiirettä on oltava herkkänä kaikelle sille, mistä jo lapsena ilahtui, minkälaiset asiat koki tärkeiksi, minkälaiset ihmiset turvallisiksi ja keiden kanssa ei ollut alkuunkaan kiva olla. Aikuisena voi valita. Kunhan ensin havahtuu, mikä seura tekee itselle hyvää, mikä vie viimeisetkin voimanrippeet tai minkälaiselta vierailulta palattua paha mieli jää päälle moneksi tunniksi, joskus päiviksi.

Itse istun kuvassa Sokoksen joulupukin sylissä, sillä sellaista kuvaa aikuiset minusta toivoivat. Tarkoitus oli varmaan ollut hymyillä nätisti, mutta siitä ei kuvassa ole tietoakaan. Olin lapsena suunnaton pelkuri. Pelkäsin puissa kiipeämistä ja varsinkin ylös kiivettyäni sieltä laskeutumista. Pelkäsin yksin jäämistä, vaikka tosiasiassa leikin paljon yksin ja viihdyinkin. Pelkäsin mielikuvitusolentoja, vaikka leikin paljon keksittyjen hahmojen kanssa, niin kuin kaikki muutkin lapset.

Pelkäsin usein aikuisia, jotka minua puhuttelivat enkä saanut useinkaan sanaa suustani – mistä ei aina tullut kehuja. Kuvasta näkee ilmiselvästi, kuinka pelkäsin vierasta ihmistä kuin vietävää. Vielä vastenmielisemmältä tuntui mennä tuntematonta pelottavaa niin lähelle, että tämä tarttui kainaloista ja nosti nelivuotiaan syliinsä. Epämukavuus huutaa kuvasta päin kasvoja, eikä otos kuulu ns. onnistuneisiin.

”Itse asiassa laatikoiden pohjalle jääneet, albumin ja kuvakirjojen ulkopuolelle skipatut kuvat kuuluvat perhekuvien parhaimmistoon.”

Itse asiassa laatikoiden pohjalle jääneet, albumin ja kuvakirjojen ulkopuolelle skipatut kuvat kuuluvat perhekuvien parhaimmistoon. Niistä välittyvät todellinen ilmapiiri, aidot tunteet, merkitykselliset katseet, eleet ja ominaisuudet.

Kannattaisikin katsoa niitä kuvia, joissa emme poseeraa. Syntymäpäiväjuhlissa rivissä hymyilevien hahmojen kuvat näyttävät samoilta kaikissa albumeissa. Samoin hyllylle kehystetyt ”parhaat” otokset. Sen sijaan eliminoidut tai sivuun siirretyt kuvat kertovat perheen tarinasta jotain oikeampaa, aidompaa ja siksi mielenkiintoista. Myös se on tärkeää pohdittavaa, miksi tietyt kuvat pääsivät esille, toiset ei. Digiaikana olemme voineet siivota pois koneelta kaikki ne kuvat, jotka eivät ole esittelykelpoisia, ja se on harmi. Siivoustyössä näkyy, minkälaiset perheenjäsenet, minkälainen käytös, ilme tai asento, vaatetus tai asenne on haluttu seuloa näkyville, mikä siirtää sivuun. Minkälaista tarinaa perheestä on haluttu kertoa.

Pienestä pelkurista on kasvanut aikuinen, joka muistaa sanoa itselleen melko usein, ettei ole mitään pelättävää, ettei ole mitään hätää. Ja vaikka minä teen töitä kotitalossani ja kuva on siksi sijoitettu kotini työpöydälle, lapsuuskuvamme toimisi tehokkaasti myös toimistossa tai missä itse kukin työskenteleekin. (Siinä sitä uupuneena tai kiireisenä voisi vilkuilla kuvasta, että tätäkö minä suunnittelin, tästäkö haaveilin.) Lapsen katse voisi ravistella meitä muistamaan hieman useammin, mikä oli elämässä oleellista ja mikä on sitä nyt. Ehkä se muistuttaisi meitä prioriteeteista. Ehkä saisimme paremmin kiinni siitä, mikä todella on merkityksellistä.

Ehkä löytäisimme sen hulluttelevan, rajoja rikkovan, pelkäämättömän, suuria unelmoivan tai omia ajatuksiaan kuulevan otuksen, ja siltä voisi tulla mainioita neuvoja kesken kokouksen. Tai rajattomuudellaan se löytäisi ratkaisun aikuiselämän rankimpiinkin pulmiin. Lapset kun osaavat ajatella toisin ja kuvitella ”mahdottomia”. Mutta ennen kaikkea lapsuudenkuva kertoisi, keitä me alun perin olimme, mikä meissä on rakastettavinta, ominta ja siksi arvokkainta. Mitä meidän tulee itsessämme suojella ja miksi.

Lue myös

Suosittelemme