Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Vaikeinta äitiydessä on olla katsomossa, kun elämä koettelee lasta

Hätä ja onni kulkevat äitiydessä aina käsi kädessä. Suurin opetus on, että en voi suojella lapsiani kaikelta, vaikka kuinka haluaisin, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Teksti: Marianna Stolbow

Minulla on ollut etuoikeus tulla äidiksi peräti kolme kertaa.

Ensimmäinen tuntumani äitiyteen oli, kun avasin jääkaapin oven ja huusin puolisolleni: ”Mikä hitto täällä haisee? Savukala on pilaantunut!” Haiseva kala oli minun arkkienkeli Gabrielini­­, ensiviesti raskaudesta.

Kun kuulin ensimmäisen kerran tyttäreni sydänäänet, junanjyskettä muistuttava nopea rytmi toi elämääni rajattoman rakkauden ja sen kanssa käsikynkkää käyvän huolen.

Äitiys on ollut raskauspahoinvointia, raivoa siitä, ettei epiduraalia enää ehditä antaa ja riemua rintaruokinnan mutkattomuudesta. Äitiys on ollut iloa ensiaskelista, ihastelua kun pienen ihmisen puhe kasvaa tavuista tarinoiksi. Se on kiukkua, joka pitää peittää, kun lapsi ei anna nukkua. Se on häpeää, johon kompastuu, kun lapsi painaa raivonappulaasi etkä jälkeenpäin käsitä, mikä sinuun meni. Äitiys on illuusiota siitä, että jonakin päivänä lapset kasvavat niin, ettei heistä tarvitse olla huolissaan.

”Äidin tehtävänä on kannustaa silloinkin, kun itse hädin tuskin pysyy pelkoineen pystyssä.”

Äitiys on ylpeyttä omastaan ja alituista pelkoa tielle osuvista ohdakkeista; päiväkotipaikka ilman leikkikaveria tai tukahduttava parisuhde aikuisena. Hätä ja onni kulkevat äitiydessä aina käsi kädessä. Koulukiusaaminen, oppimisvaikeudet, sairaus, työttömyys tai katala kumppani. Murheet sattuvat myös äitiin, jonka tehtävänä on kannustaa silloinkin, kun itse hädin tuskin pysyy pelkoineen pystyssä.

Ennen kaikkea äitiys onkin opettanut, ettei kaikki ole käsissäni, vaikka saisin vain toivottuja lapsia toivottuun aikaan. Vaikka vauvalleni lätkäistäisiin kymmenen pistettä synnytysosastolla. Vaikka lukisin rivin kasvatusoppaita, on asioita, joihin en koskaan ole varautunut.

Olen joutunut antamaan lapseni taitavalle sydänkirurgille, jolle juuri sinä päivänä sattui karmea virhe. Olen joutunut antamaan lapseni opettajalle, joka ei saanut kiusaamista luokassaan loppumaan. Olen joutunut antamaan lapseni kokemuksille, joilta kuka tahansa äiti olisi halunnut omaansa varjella.

”Minä suojelen sinua kaikelta -ajatus ei aluksi tunne rajoja. Lopulta rajat näytetään sinulle.”

Painajaisessani lentokone uhkaa pudota, lapset katsovat minuun, mutta minä en voi auttaa heitä. Voimattomuus onkin äitiyden kääntöpuoli. Minä suojelen sinua kaikelta -ajatus ei aluksi tunne rajoja. Lopulta rajat näytetään sinulle. En voi. Eikä siinä auta edes kolmikätinen Neitsyt Maria -ikoni huoneen nurkassa.

Voin kannustaa ja auttaa asenteessa, näyttää mallia ja tuoda siten valoa, mutten voi raivata elämän esteitä lasteni tieltä. Vaikeinta onkin päättää, kuinka kauan pysyy katsomossa, kun elämä koettelee ja miten rientää apuun. Valinta on helppo hiekkalaatikolla, mutta myöhemmin miltei mahdoton.

Kun autan lastani – oli hän pieni tai aikuinen – autan aina myös itseäni. Hoivaan lasta minussa, joka olisi aikoinaan halunnut juuri samanlaista tukea, hoivaa ja hyväksyntää, kun lapselleni annan.

Tärkein oppini sisältyy Kahlil Gibranin säkeisiin Sinun lapsesi eivät ole sinun, vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. Olen kannustanut heitä väittämään vastaan ja olemaan eri mieltä kanssani, siksi lapset ovat väsyttäneet mutta opettaneet minua.

He ovat näyttäneet moukkamaisuuteni, kun oman lapsen intressit ovat olleet uhattuina, kun olen kommentoinut kiusaajia, muiden lapsia, huonotapaisia seurustelukumppaneita. Lapset ovat paljastaneet kasvoni, haastaneet aiemmin opitun ja totuudeksi luulemani.

”Tuskin mikään satuttaa niin kuin äidistään irti pyristelevä lapsi.”

Silti tuskin mikään satuttaa niin kuin äidistään irti pyristelevä lapsi, silloin kun on kuvitellut tarjonneensa kaikenlaista hyvää ja luullut sitä kautta heidän alati pysyvän puolellasi.

Äitiys on väsymystä ja huolta potenssiin sata, rakkautta potenssiin miljoona ja riittämättömyyttä äärimmäisyyden verran.

Mutta kun minulle nyt ilmaantuu niin vaikea pähkinä purtavaksi, etten itse eikä kukaan tuntemistani aikuisista pysty antamaan uusia näkökulmia, otan yhteyttä johonkuhun kolmesta tai kokoan heidät yhteen. En näe kenessäkään niin paljon viisautta kuin aikuisiksi kasvaneissa lapsissani, odottamatonta tulokulmaa ja syvyyttä. Jo siksi kannatti ponnistaa.

X