Leeni Peltonen: Lepo ja muut vaikeat sanat

Siskon kanssa yritimme sopia tapaamista. Yhdelle ei sopinut yksi, toiselle toinen päivä. ”No entäs lauantai?” ”Ei se käy, en ehdi muuten yhtään levätä.” ”???” En muista, miten tapaaminen sitten lopulta onnistui, sillä keskustelusta on kulunut ainakin kymmenen vuotta. Mutta sen muistan, mitä puhelun jälkeen ajattelin.

Olin siskolle kiukkuinen. Puhisin itsekseni: mikä ihmeen lepo? En muistanut, milloin olisin ajatellut lepoa jonkinlaisena kalenterimerkintänä, joka kuuluu asiaan siinä missä työt, harrastukset ja tapaamiset. Oikeastaan koko käsite ei kuulunut sanavarastooni.

Nyt voin hyvin myöntää, että sisko oli oikeassa. Olisi ollut ihan fiksua levätä välillä. Mutta mistä Suorittaja sen olisi tiennyt?

Suorittamista ei opita yhdessä yössä. Ehei, se on juurtunut sieluun äidinmaidossa ja hiekkalaatikolla. Olisikohan piirre näkynyt minussa jo lapsena, jos joku olisi hoksannut seurailla?

Muistan kyllä järjestelleeni meille kotiapua, ja sain siitä hyvästä tukkapöllyä (kyllä, se oli 1960-luvulla ihan tavallinen kasvatusmetodi).

Juttu meni niin, että meidän rakas kotiapulaisemme uhkaili lähteä pois. Hän kävi varmaan siinä henkilökohtaisia TES-neuvotteluja, mutta enhän minä, yhdeksänvuotias, sellaista ymmärtänyt. Minulle tuli hätä, että nyt rakas Leila lähtee, ja tein omat johtopäätökseni. Koska naapurissa oli myös kiva lastenhoitaja, muistaakseni Eila, kipaisin kysymään, haluaisiko hän ehkä vaihtaa työpaikkaa.

Saatoin aiheuttaa jonkinlaista sotkua. Mutta en silti ymmärtänyt rangaistusta. Minähän olin huolehtinut itsestäni ja pikkusiskoista. Niin tekee esikoinen, jonka vastuuntuntolihas on alkanut jo kasvaa vähän kuin ylimääräisellä proteiinilla ruokittuna.

Mistä Suorittajia syntyy? Vastuugeeneistä, sopivista olosuhteista ja muutamasta pisarasta ylimääräistä energiaa.

Sillä Suorittajahan on hyvä ja pystyvä ihminen. Sellainen, joka kykenee helposti ajattelemaan yhtä aikaa tuhatta asiaa ja tekemään ainakin sataa. Ja jos eivät muut työnnä hänen käsiinsä tekemistä, hän keksii sitä itse. Helposti innostuva ja mielikuvituksella siunattu ihminen ei ole koskaan toimeton.

Ja kun menee ja touhuaa, ei ehdi kauheasti pysähtyä pohtimaan, miksi menee ja touhuaa. Vasta viime aikoina olen alkanut (ehtiä) miettiä, mistä jatkuva suorittaminen oikein kertoo. Varmasti siinä on paljon aitoa innostusta ja tekemisen halua. Mutta lisäksi taustalla on myös hyväksytyksi tulemisen vankkaa tarvetta.

Teen kaiken mitä pitää, rakastakaa minua! Olen jo tehnyt tehtäväni. Saanhan punaisen kamelileiman? Otan vielä ylimääräisen työprojektin. Saanhan sitten varmasti kiitosta? (En saa, mutta toivon silti.)

Suorittajan pitää aina lunastaa rakkaus, hyväksytyksi tuleminen ja porukkaan kuuluminen. Suorittajan pitää aina olla enemmän, varsinkin itselleen.

Istuin toisen Suorittajan kanssa kahvilla. Kävimme läpi unettomuuskokemukset, työajatukset aamuyöstä kello neljä, kasautuvan huolitsunamin, joka kerää voimaa kuukausikaupalla ja lopulta iskee rantaan sellaisella voimalla, että jäljelle jää vain pirstaleita.

Tulimme siihen tulokseen, että Suorittajan keskeinen ominaisuus on liian hyvä stressinsietokyky.

Siinä missä moni muu jo havahtuu toppuuttelemaan työkuormaa ja suunnittelemaan rokulipäivää, Suorittaja suostuu, jälleen kerran, ottamaan vielä yhden työprojektin entisten päälle. Hän sietää painetta ja rakastaa haasteita. Siksi hän on ylioptimisti aikataulujen suhteen ja utopisti omien voimiensa arvioinnissa.

Kyllä minä ehdin. Joo, tietysti minä jaksan.

Omien tapojen muuttaminen on vaikeaa. Minulta se onnistuu nykyisin jo paremmin mutta vaatii usein yhden yön harkinta-ajan. Tänään peruin osallistumiseni seminaariin, johon eilen lupasin mennä. Tulin ajatelleeksi, että onkohan vähän pöhköä suorittaa koko tuleva viikko turboaikataulussa, jotta ehtisi mindfulness-retriittiin.

Elton John laulaa, että sorry seems to be the hardest word. Ei pidä paikkaansa, ei anteeksi ole vaikein. Vielä vaikeampi sana on ei.