Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: On hyvä, etten ole kaunotar

Teksti:
Rosa Meriläinen

Kehopositiivisuudesta puhutaan aika ulkonäkökeskeisesti. Kehopositiivisuuteen kuuluu hyväksyvä suhde koko omaan kehollisuuteen, mukaan lukien seksuaalisuus ja kuukautiset. Toki on tärkeää, että ihminen ei koe olevansa ruma ja olisi jokseenkin tyytyväinen ulkonäköönsä. Bonustavoitteena voi olla se, että pitää itseään kauniina. En itse pidä itseäni kovin kauniina, mutta en rumanakaan. Miksi pitäisi ajatella kaikki ääripäiden kautta?

Minusta siinä, etten ole kaunotar, on paljon positiivista. Se vapauttaa monista ulkonäköpaineista: koska en ole koskaan menestynyt ulkonäköni ansiosta tai hurmannut armastani kauneudellani, voin luottaa siihen, että pärjään aivotuotteitteni avulla. Eikä tarvitse pelätä ikääntymistä siksi, että niin sanottu naisellinen viehätysvoimani katoaisi.

Se, etten ole kaunotar, on myös säästänyt minulta ihan hirveästi rahaa. Koska en usko ulkonäköön panostamalla pärjääväni, minun ei tarvitse käyttää kovinkaan paljon varoja kosmetiikkaan, kampaamokuluihin ja pukeutumiseen. Tämä on toki myös persoonallisuuskysymys. En ole luonteeltani erityisen huolellinen, joten huoliteltu olemus ei vain luonnistu. On luotettava muihin avuihin kuin tyylitajuun ja tilannepukeutumiseen.

Ulkonäöstä puhutaan usein samoin kuin seksikkyydestä: että on tärkeää, miten kantaa itseään ja huokuuko itsevarmuutta. Minusta mikään näistä asioista ei ole normi.

Hulluuden vuoteni toki minullakin on ollut. Silloin olen suhtautunut ulkonäkööni tavalla, jota ei voi kutsua kehopositiiviseksi. Teininä maalasin itseni meikillä näkymättömiin, koska en uskonut kelpaavani sellaisena kuin olen.

Eikä siitä ole montaa vuotta aikaa, kun rääkkäsin itseni rasvattomaan tikkiin. Treenasin päivässä saman verran kuin nykyään viikossa eli kolmesta neljään tuntiin. En ollut sen tyytyväisempi ulkonäkööni kuin nytkään, kun olen paremmassa lihassa ja huonommassa kunnossa. Päinvastoin. Olin tyytymättömämpi, koska kehoni oli minulle päivittäinen kehitysprojekti, jonka puutteet hallitsivat ajatuksiani.

Toki nämä puutteet liittyivät pitkälti kehon toiminnallisuuteen, eivät vain ulkonäköön. Olin tyytymätön mm. liikemateriaalin, jota kykenin tuottamaan. Olin tyytymätön palautumisvauhtiini. Olin tyytymätön sykemittarin lukemiin.

Jälkeenpäin ajateltuna ehkä huonoin seuraus pakonomaisesta ja liiallisesta treenauksesta oli jatkuva särky. Pari viikkoa sitten taekwondotreenit olivat nykykuntooni nähden liian raskaat ja lihakseni kipeytyivät. Olin vielä parin päivän päästäkin raskasliikkeinen. Muistelin, että tältä minusta tuntui ennen aina. Lihakseni olivat kipeät joka päivä.

Millainen voi olla olo ja mieli kehossa, joka tuottaa jatkuvaa kipua? Kyllä minä silloinkin ymmärsin, että on aivan päätöntä ottaa iltaisin särkylääkkeitä, koska on treenannut niin kovaa, ettei muuten pysty nukkumaan. Mutta olin niin treenaamiseni vanki, etten osannut toimia toisinkaan kuin jatkamalla itseni puskemista kivun kautta eteenpäin. Kuinka voi olla kehopositiivinen, jos aiheuttaa keholleen koko ajan tarpeetonta kipua, ja toisaalta, jos oma keho on vihollinen, joka minua alati satuttaa?

Onneksi pelastauduin lopulta omin voimin pois kehoni piinaamisesta ja tein uudenvuodenlupauksen olla enää rääkkäämättä itseäni. Lupasin syödä epäterveellisemmin ja liikkua vähemmän.

Päätin siirtyä normaaliin elämään yrittämättä olla kirjailija, jolla on ammattiurheilijan kunto. Ai että on muuten ihanaa kuunnella kehoaan! Levätä oman miehen kainalossa sen sijaan, että hakkaisi ryhmäjumpan hikistä ilmaa huonon musiikin tahdissa.

Suurimmat kehopositiivisuuttani lisäävät asiat ovat muisto lapsen syntymästä ja seksuaalinen nautinto. Konkreettiset rakkaudenteot omaa kehoa kohtaan tuottavat suunnatonta mielihyvää ja auttavat viihtymään itsessään: olemaan läsnä oman kehonsa ihanuudessa, vuorovaikutuksessa rakastamansa ihmisen kanssa!

Raskaus, synnytys ja imetys ovat kuitenkin yksittäisenä elämänvaiheena eniten kehopositiivisuutta lisännyt asia elämässäni. Olin yksinkertaisesti hämmästynyt ja moninkertaisesti kiitollinen kehoni viisaudesta. Se osasi noin vain tehdä tuon kaiken!

Imetyksen muisteleminen on hyvä tapa hoksata kehoa koskevan puheen voima. Kun puhui vauvasta, maito nousi heti. Kuinkakohan paljon kehomme reagoikaan sanomisiimme ja ajatuksiimme ilman, että sitä hoksaamme? Mitä kaikkia lukkoja ja jumeja saammekaan aikaiseksi sillä, että keskitymme ulkonäköömme kykyjemme sijaan?

Rosa Meriläinen

Rosa Meriläinen on kirjailija, ammattikehtaaja ja feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.

Anna Rosalle palautetta: rosa@lipstickmafia.fi

Rosan aiemmat kolumnit löydät täältä

X