Mars, Venus ja Iines Ankka

Iines Ankka. Mikä sitä vaivaa? Jotain sillä on päässä vialla. Käyköhän se terapiassa? Syytä olisi.

Me aikuiset luemme Aku Ankkaa, kun tarvitsemme viiden minuutin turvapaikan maailmasta populaarikulttuuriin, jossa ei joudu kohtaamaan syöpää sairastavia metamfetamiinin keittäjiä tai post-ironisia ruumiskasoja.

Siellä se Aku Ankka taas yrittää, kaikkien startup-sarjayrittäjien isä. Saa huonon idean, joka ei toimi, silti se jaksaa uskoa. Joskus se saa hyvän idean, erinomaisen idean, mutta sen se ryssii, kun se luulee liikaa omista kyvyistään.

Ja ai että. Mummo Ankka. Ei tuoksu ainoastaan pullalle vaan kakulle, sämpylälle, kiisselille ja takkatulelle; kaikelle mikä on hyvää ja viatonta. Ja Pelle Peloton, olisipa omassa elämässäkin Pelle Peloton, ei olisi huolia, soittaisi vain Pellelle ja se rakentaisi jotain, joka hämmennystä helpottaisi.

Sitten on tämä nainen, Iines Ankka. Raivotautinen, pseudoseksuaalista valtaansa käyttävä, rationaalisuuden tuolla puolen räyhäävä housuton hullu.

Eikö sille mikään kelpaa? Eikö se voisi lopettaa sitä kaikkia hävettävää flirttailua Hannu Hanhen kanssa? Se menee aina kalleimman auton kyytiin, eikö sille löydy pohjaa, ainako sen pitää vajota syvemmälle?

Aristoteleen mukaan nainen ei kykene täyttämään ihmisen tehtävään kuuluvaa tarkoitusta. Schopenhauer päätteli pelkästä naisen profiilista, ettei tuollainen olento kovin haastaviin älyllisiin tehtäviin kykene.

Hegelin mukaan naisten käyttäytymistä määräävät umpimähkäiset mielipiteet ja mielihalut. Iines Ankka on kuin yksinäisten, pelokkaiden filosofimiesten naispainajainen: vitsi, joka ei suostu kuolemaan.

Tässä ei ole nyt tarkoitus lähteä pohtimaan, millaisia haavoja Iines Ankan naiskuva voi jättää lapsiimme. Sen voivat kertoa ne, jotka saivat apurahan siihen, että etsivät naiskuvaa sieltä, missä ei ole naista, on vain ankka.

Mutta miksi me edelleen käyttäydymme niin kuin Iines Ankka eläisi keskuudessamme? Miksi me käytämme niin paljon henkisiä voimavarojamme siihen, että me täällä julkisen keskustelun puolella kerromme, millainen on mies, millainen nainen? Niin kuin me kaikki olisimme noloja, Kia Cee’dillä körötteleviä versiota yksinäisistä filosofimiehistä, ja vielä ylpeitä siitä.

Kenenkään ystäväni en ole kuullut koskaan esittävän väitelausetta, joka alkaa väitteellä ”Naiset ovat”, koska eivät naiset ole. Pirjo on jotain, Hannaleena on jotain, Juliana on jotain ja naapurin hullu nainen, sekin on jotain. Eivät naiset ole mitään, eivätkä miehet.

Silti me elämme tällaisessa Marsin ja Venuksen mielikuvitusavaruudessa, jossa iloitsemme kyvystämme tuottaa koomisia stereotyypityksiä siitä, millainen nainen on, millainen mies on, ja vielä niin, että hei, näissä on huumorin lisäksi syvempikin totuus.

Nainen on sellainen, että kun se peruuttaa, niin tosi hitaastihan se peruuttaa. Mitäs tästä sanotte?

Mies on sellainen, että se istuu yksin metsässä, syö kylmää lenkkimakkaraa, ei saa sanaa suustaan, halkeaa omaan mykkyyteensä. Aika hyvin sanottu, eikö ole?

Sitten menemme pidemmälle, asettelemme niitä etumääreitä.

Helsinkiläisnainen tuoksuu meikeiltä, aviorikokselta ja avomersulta, maalaisnainen pullalta ja 70-luvulta.

Keski-ikäinen nainen laulaa karaokessa Paula Koivuniemeä. Sen iloinen humala päättyy aina laskuhumalaan.

Keski-ikäisellä miehellä ei ole edes toivoa nousuhumalasta. Se istuu laskuhumalassa yksin, aina yksin, mykkänä ja tuijottaa kaukaisuuteen, tuijottaa, yksin, aina laskuhumalassa.

Lähtökohtaisesti me kai pyrimme ajattelemaan paremmin, löytämään uusia kysymyksiä ja uusia vastauksia.

Poliittinen korrektisuuskin on opettanut, että ei nyt tehdä yleistäviä olemuslausuntoja muista kansoista, yksilöitä täällä kuulkaa ollaan.

Miksi meillä sitten edelleenkin on tällainen puliseva teollisuudenala, joka tuottaa Marsia ja Venusta, maailman, jossa julistetaan, millaisia naiset ovat?

Naiset eivät ole mitään. Pirjo on, Hannaleena on, Juliana on.

Iines Ankka on. Mutta se ei ole nainen. Se on ankka, hirveä ankka.