Working Girl oli olkatoppausten aikainen elokuva.
Yleinen

Toimisto pakotti naisen hameeseen 1980-luvulla – konttoripukeutumisen pitkä matka hikilapuista päätösverkkareihin

Toimistotyöläisen tyyli on muuttunut vuosikymmenten varrella radikaalisti. Ensin kainosta konttoristista kuoriutui voimaa uhkuva uratykki, nykyään suuria päätöksiä tehdään verkkareissa ja nahkatakissa.
Teksti: Mirva Saukkola  Kuvat: AOP, Getty Images ja MVPhotos

Pandemia-aika mullisti työpukeutumisen. Kun ennen työpaikalle sonnustauduttiin siistiin jakkuun ja housuihin tai hameeseen, etätöissä asu vaihtui rentoihin joogahousuihin ja huppareihin. Ja vaikka ainakin osa meistä on rientänyt jo takaisin konttorille, pukeutumisessa paluuta vanhaan ei tunnu tapahtuvan.

Sporttimuoti on kiilannut osaksi työpukeutumista. Naisellisemman vaihtoehdon sille tarjoavat hulmuavat – ja ah, niin mukavat mekot.

Toimistopukeutumisen etiketti on alkanut murentua ja sääntöjä on yhä vähemmän. Mutta millaiset säännöt sanelivat naisten toimistopukeutumista entisaikaan?

Pääministeri Sanna Marinin nahkatakki päätyi otsikoihin huhtikuussa.

Pääministeri Sanna Marinin nahkatakki päätyi otsikoihin huhtikuussa.

Hikilappuja ja riisipuuteria

1900-luvun alussa vielä melko harvat naiset kiiruhtivat kodin ulkopuolelle töihin.

Poikkeuksia toki oli, kuten myyjättäret ja jokuset sihteerit. Ensin mainitut kantoivat etenkin tavarataloissa yhtenäistä virkapukua, jonka tarkoituksena oli henkiä hillittyä tyylikkyyttä. Jälkimmäiset valitsivat asunsa itse, mutta sekin oli useimmiten huomiota herättämätön, tummasävyinen ja monikäyttöinen. Pitkä hame, korkeakauluksinen paitapusero ja istuva jakku palvelivat konttoristia kesät talvet.

1900-luvun alkupuolella varakkaatkin omistivat vaatteita todella vähän, saati sitten työssäkäyvä kansa. Kaikki tehtiin mittatilaustyönä, joten vaatteet maksoivat maltaita. Tosin Atlantin takaa alkoi kantautua huhuja New Yorkin ja Chicagon suurissa tavarataloissa myytävistä, kohtuuhintaisista valmisvaatteista, joita asiakkaat sovittelivat itse pienissä kopperoissa ilman myyjättären apua. Moisen ei uskottu milloinkaan yleistyvän Euroopassa.

Koruilla koreilua ei harrastettu – korkeintaan kaulusta somistava siro rintaneula riitti. Värikosmetiikan, kuten huuli- tai poskipunan käyttämistä, pidettiin kevytkenkäisten naisten puuhana, johon siveä sihteeri ei sortuisi. Sipaus riisipuuteria riitti ja ehkä pisara hillittyä hajuvettä.

Tuoksua käytettiin myös raikastamaan hikiset kainalot, sillä työtä tekevän kaupunkilaisväestön päivittäiset peseytymismahdollisuudet olivat rajatut. Siihen sopi hyvin saksalaisen Wilhelm Mülhensin vuonna 1799 kehittämä sitruunainen 4711 eli kölninvesi.

Suomessa riihimäkeläinen Helios-tehdas, joka tunnettiin myöhemmin Tekana ja sittemmin osana Havia, valmisti omaa versiotaan kölninvedestä jo 1910-luvulla. Puolen litran pulloon pakatulla eau de Colognella pyyhittiin hellepäivinä iholta hiki pois esimerkiksi rouvain- tai herrainpukimojen sovitushuoneissa. Paitapuseroiden kainaloissa oli usein irrotettavat hikilaput, joiden jynssääminen emaloidussa pesuvadissa oli koko paidan pesemistä pienempi operaatio.

Hieno nainen ei lähtenyt kaupungille ilman hattua. Tapa rapautui vasta 1960-luvulla, jolloin ampiaispesänutturan suosio ja rento hippimuoti suistivat hatun jalustaltaan.

Hieno nainen ei lähtenyt kaupungille ilman hattua. Tapa rapautui vasta 1960-luvulla, jolloin ampiaispesänutturan suosio ja rento hippimuoti suistivat hatun jalustaltaan.

Kielletyt housut

1910-luvulla pukeutuminen alkoi helpottua, kun sekä Saksassa että Yhdysvalloissa patentoitiin rintaliivit vuonna 1914. Helsingin Korkeavuorenkadullakin Julia Albertina Sjöblom alkoi valmistaa niitä suomalaisnaisille vuonna 1921. Korsetin kohtalo oli näin sinetöity, ja arkiasu muuttui mukavammaksi.

Ensimmäinen maailmansota merkitsi vallankumousta naisille. Nyt heitä tarvittiin työelämään.

Toisen maailmansodan jälkeen naisellinen muoti toi poven ja uuman taas esiin. Kuvassa oopperalaulaja Denise Duval Christian Diorin suunnittelemassa asussa vuonna 1947.

Toisen maailmansodan jälkeen naisellinen muoti toi poven ja uuman taas esiin. Kuvassa oopperalaulaja Denise Duval Christian Diorin suunnittelemassa asussa vuonna 1947.

Sodan päätyttyä moni nuori, naimaton nainen päättikin pitäytyä työelämässä sen sijaan, että olisi vain odottanut onneaan avioliittomarkkinoilla. Vanhoillisempi väki tulkitsi tämän kapinana totuttua maailmanjärjestystä vastaan, mutta ilmassa kipinöivät uudet vaikutteet. Konttorityttöjen hameet lyhenivät ja jättivät pitkän pätkän säärtä esiin. Kiiltäväpintaisista silkkisukista tuli tämän vuoksi uusi ykkösasuste, ja ne sujautettiin jalkaan kesät talvet.

Paljaita sääriä ei sopinut konttorissa esitellä. Sellaiset sai olla korkeintaan maaseudun maitotytöillä.

Helmojen lyhenemisen lisäksi muu muoti muuttui. Suuren maailman tunnetut tyylitaiturit, kuten Gabrielle ”Coco” Chanel, nappasivat naisten pukeutumiseen ideoita herrojen garderobista. Yksi näistä oli puvuntakkia muistuttava bleiseri, toinen rento merimiesneule. Koko ajan suositummiksi muuttuvien muotilehtien myötä ideat siirtyivät myös kotiompelijoiden luomuksiin.

Näin edellisten vuosikymmenten hulmuavahelmaiset leningit korvautuivat suoralinjaisen moderneilla asuilla.

Johonkin raja piti kuitenkin vetää: housuihin. Niitä naisen ei sopinut käyttää kuin korkeintaan hiihtolenkillä tai ratsastusretkellä. Konttorissa ne olivat kielletyt vuosikymmenten ajan. Vielä 1980-luvulla moni suomalaispankki edellytti naispuolisilta työntekijöiltään hameen käyttämistä.

Gabrielle Chanelin luomukset tunnettiin selkeälinjaisuudestaan.

Gabrielle Chanelin luomukset tunnettiin selkeälinjaisuudestaan.

Tosin Coco Chanel ikuistettiin jo 1920-luvulla housupukuun sonnustautuneena. Hän oli kuitenkin itse luonut imperiuminsa ja sen säännöt eikä toiminut miesten odotusten mukaan, joskin liiketoiminnan alkuun sysäämiseen oli tarvittu rakastajien rahoja.

Silkkisukkien ohella toinen muotiasuste oli tilava, arkinen käsilaukku. Kun naiset eivät olleet käyneet kodin ulkopuolella töissä, heidän ei ollut tarvinnut kantaa mukanaan rahaa, kotiavainta ja silitettyä nenäliinaa. Nyt laukkuun saattoi sujahtaa myös huulipunapuikko tai kulmakynä, sillä suhtautuminen kosmetiikkaan oli mullistunut. Jos sitä ennen pidettiin huonon hupakon merkkinä, nyt se viestitti varsinkin maailman metropoleissa modernisti ajattelevasta nykynaisesta. Kotimaamme pikkukylissä ja kauppaloissa maalatuksi kutsuttua naista kuitenkin katsottiin vielä karsaasti.

Paluu tiimalasimuottiin

1940-luku ja sota muuttivat naisten työpukeutumista radikaalisti.

Koska tehtaat pyörivät naistyöntekijöiden voimin, he saivat vihdoin sonnustautua housuihin ja haalareihin. Toimistoissa pukeuduttiin edelleen hameisiin, jotka kapenivat materiaalipulan myötä jatkuvasti – joskin aiemmin niin välttämättöminä pidettyjä sukkia ei ollut saatavilla. Kauppoihin ilmestyi kuitenkin säärimeikkejä, joilla sai fuskattua iholleen sukkamaisen pinnan. Jollei moiseen ollut varaa, ei auttanut kuin piirtää hiilellä valesauma säärtensä takaosaan.

Sodan sammuttua naisten asema pakitti kohti menneisyyttä. Lähes kaikkialla länsimaissa naiset haluttiin siivota pois työpaikoilta rintamalta palaavien miesten tieltä.

1950-luvun virkanainen pukeutui asialliseen jakkupukuun. Huomaa kapea vyötärö.

1950-luvun virkanainen pukeutui asialliseen jakkupukuun. Huomaa kapea vyötärö.

Naisihanteeksi nousi aviomiestään pyyteettömästi palveleva kotirouva. Ajan muoti oli ylistyslaulu tälle kodinhengettärelle. Sen esikuvana toimi ennen kaikkea Christian Diorin vuonna 1946 suunnittelema mallisto, La Corolle eli kukan kukoistus, joka sai tosin Harper’s Bazaarin päätoimittajan Carmel Snow’n suussa nimen New Look, uusi tyyli. Todellisuudessa se oli hyppäys entiseen. Tiimalasivartalo, leveähelmainen hame ja vartaloa myötäilevä yläosa toivat mieleen korsetin vangitseman kehon.

Osa naisista pysyi toki työmarkkinoilla. Kyseessä oli miesten hallitsema maailma, joten siellä pelattiin heidän säännöillään.

Tiimalasisiluet­ti oli muodikas 1950-luvulla. Se saatiin aikaan muun muassa puristavilla housuliiveillä.

Tiimalasisiluet­ti oli muodikas 1950-luvulla. Se saatiin aikaan muun muassa puristavilla housuliiveillä.

Naisille tämä merkitsi ylikorostetun feminiinistä tyyliä, johon kuului tiukka jumpperi ja kellohame. Ajan insinööritaidon huipentuma, metallista muotoiltu stilettikorko täydensi tyylin.

Valmisvaatteet alkoivat ilmaantua myös Euroopan markkinoille, mutta vielä tässä vaiheessa ne olivat kalliita eikä valikoima ollut kummoinen. Toden teolla ne yleistyivät vasta 1960-luvulla. Helpompaa oli vielä hankkia kangaspakka ja laittaa Singer soimaan. Vuonna 1950 kekseliäs saksalainen liikenainen Aenne Burda alkoi kustantaa lehteä nimeltä Burda Moden. Ajanmukaisten asujen kaavoja sisältävä lehti oli menestys, sillä sen avulla innokkaat käsityöharrastajat saivat toteutettua tyylikkään työvaatevaraston. Lehteä julkaistiin lopulta 17 eri kielellä, ja se oli suosittu myös Suomessa.

Saksalaisen Aenne Burdan julkaisemat kaavalehdet inspiroivat kotiompelijoita.

Saksalaisen Aenne Burdan julkaisemat kaavalehdet inspiroivat kotiompelijoita.

Olkatoppaukset ja lenkkitossut

Kaikki muodin oikut eivät ole näkyneet toimistopukeutumisessa. 1960-luvun minimuoti toki lyhensi helmaa, mutta asiallinen konttoristi ei silti suunnannut työpaikalleen roiskeläppähameessa.

Sama koski 1970-luvun hippimuotia. Toimistoon suuntaava nainen pukeutui hyvin asiallisesti, mutta myös naisellisesti. Esimerkkinä tästä tyylistä ovat Ison-Britannian konservatiivipuolueen johtoon vuonna 1975 nousseen ja neljä vuotta myöhemmin maan pääministeriksi nimitetyn Margaret Thatcherin huivikaulukset, laskoshameet ja helminauhat. Hänen lempikengikseen tiedettiin italialaisen Salvatore Ferragamon maltillisen korkuiset, rusettisomisteiset avokkaat. Rautarouvan suosima tyyli kukoisti myös muualla.

Toimistopukeutumisen mullistus tapahtuikin vasta 1980-luvun nousukauden synnyttämällä juppiajalla. Silloin luotiin lasikattoja kolkuttelevan uranaisen ihanne. Tiukka bisnespantteri ei luonnollisesti sonnustautunut sävyisten sihteerikköjen tyyliin, vaan varasti pukeutumisesikuvansa miehiltä. Tämän myötä esimerkiksi bleiserien hartialinja laajeni ladonoven levyiseksi. Vaikka monet yritykset jopa Suomessa suhtautuivat yhä nihkeästi housujen käyttöön, housupuku alkoi nousta perinteisen jakkupuvun rinnalle.

Kirkuvat neonvärit kuuluivat 1980-lukuun. Niitä suosi esimerkiksi Escadan pääsuunnittelija Margaretha Ley.

Kirkuvat neonvärit kuuluivat 1980-lukuun. Niitä suosi esimerkiksi Escadan pääsuunnittelija Margaretha Ley.

Kasarivuosina Suomeen kantautui kummia muotiuutisia Amerikasta: New Yorkin eteenpäin pyrkivät uranaiset eivät enää jaksaneet kiduttaa jalkojaan korkkareissa koko päivää. Sen sijaan he sujauttivat jalkaansa lenkkitossut jakkupuvun kaveriksi ja tallustivat niillä mukavasti metroasemalle. Korkokengät kulkivat mukana olkalaukussa ja päätyivät jalkaan vasta konttorilla.

Moni eurooppalainen kummeksui näitä käytännöllisten amerikkalaisten kotkotuksia. Nykyään naiset kaikkialla maailmassa kulkevat koko työpäivän ajan lenkkareissaan ja jättävät muodollisemmat kengät kotiin.

Nyt oli lupa tulla farkuissa.

Vuosituhannen vaihteessa bisnespukeutuminen alkoi vapautua yhä enemmän. Nyt oli lupa tulla jo useimpiin työpaikkoihin vaikkapa farkuissa ja bleiserissä.

Tiukoista pukeutumissäännöistä pitivät enää kiinni tietyt työpaikat, kuten rahoitus- ja lakialan yritykset. Usein niissäkin oli lupa viettää amerikkalaiseen malliin casual Fridaytä eli rentoa perjantaita ja pukeutua vaikkapa mekkoon tai housuihin ja neuleeseen.

Kukaan ei vielä tuolloin osannut kuvitella pääministerin saapuvan merkittävään tapaamiseen housuissa ja nahkarotsissa, kuten Sanna Marin teki tämän vuoden huhtikuussa.

Viime aikojen kehitys on vienyt pukeutumista yhä epämuodollisempaan suuntaan. Enää ei voida luoda jäykkiä sääntöjä naisten tai miesten pukeutumiselle, sillä ihmisen identiteetin on ymmärretty olevan monitahoisempi kysymys.

Muutoksista huolimatta yksi asia on säilynyt läpi vuosikymmenten: liki jokainen meistä haluaa vaikuttaa toimistossa asialliselta ja edustavalta.

X