8-vuotiaan lapsensa menettänyt Pauliina Flang: ”Jonain päivänä minun täytyy päästää tyttärestäni irti”

Pauliina Flangin kahdeksanvuotias tytär menehtyi hänen syliinsä. Vaikka suru on kova, Pauliina toivoo, että hän osaisi jonain päivänä päästää siitä irti.

Lapsen kuoleman jälkeen Pauliina Flang alkoi käydä uimassa. Ensin ystävät veivät hänet uimahalliin, mutta myöhemmin hän alkoi käydä siellä yksin. Pehmeä vesi kannatteli Pauliinaa, joka pelkäsi vajoavansa johonkin pimeään. Joskus altaassa iski paniikki. Ahdisti liikaa, ja oli vain päästävä pois.

Joskus Pauliina saattoi kauhoa allasta raivoissaan. Hän oli vihainen kuolemalle, joka oli vienyt hänen lapsensa. Vihainen siitä, että hänet pakotettiin kokemaan jotakin sellaista, mitä hän ei olisi halunnut kokea. Hän iski jokaisen vedon kuin lyönnin vettä vastaan. Hakkasi vettä, kauhoi edestakaisin. Joko nyt helpottaa, Pauliina kysyi itseltään jokaisella vedolla.

Joko nyt helpottaa?

”Alina oli hauras, mutta hän taisteli”

Alina oli kahdeksanvuotias, kun hän kuoli viime joulukuun 30. päivänä. Pauliina oli pelännyt tytön kuolemaa monta kertaa aikaisemmin. Alinan yhdestä kromosomista puuttui palanen, minkä takia hän oli vaikeasti vammainen. Hän ei osannut puhua eikä kävellä, hän istui vain tuettuna ja ruoka kulki nestemäisinä annoksina gastrostoomanapin kautta mahalaukkuun. Harvinaisen kromosomipoikkeavuuden syy ei selvinnyt koskaan.

Ensimmäisen elinvuotensa Alina taisteli hengestään. Kromosomipoikkeavuuden takia hän sairasti silmäsyövän kaksi kertaa, ja jokaista nukutusta seurasi keuhkokuume. Neljännen nukutuksen jälkeen lääkäri sanoi, että seuraavasta Alina ei enää selviäisi. Sitä ei onneksi enää tullut.

– Alina oli sitkeä. Vaikka hän oli hauras, hän taisteli, Pauliina sanoo.

Pikkuhiljaa tyttö alkoi vahvistua ja tilanne kotona normalisoitua. Alina alkoi käydä päiväkodissa, jossa hänellä oli oma hoitaja. Myöhemmin hän kävi erityislapsille suunnatussa koulussa ja toisessa perheessä omaishoidon vapaapäivinä. Näin yksityisyrittäjinä työskentelevät vanhemmat pystyivät tekemään töitä. Kain ja Pauliinan uusperheessä on viisi muuta lasta.

”Alina piti musiikista ja siitä, että sai olla sylissä, kun tanssittiin. Mitä hurjemmat vauhdit, sitä onnellisempi hän oli.”

Alinasta varttui aurinkoinen tyttö, joka ilmaisi välittämistään kujertelulla ja hymyllä.

– Hänellä oli hyvä huumorintaju. Kaikki, jotka tunsivat Alinan, tiesivät sen. Ja hän ymmärsi joitakin sanoja. Varmasti paljon enemmän kuin käsitimme.

Alina piti peileistä, joiden kautta hän katseli maailmaa. Hän piti musiikista ja siitä, että sai olla sylissä, kun tanssittiin. Mitä hurjemmat vauhdit, sitä onnellisempi hän oli.

Isiä Alina rakasti erityisesti. Kun hän oli isin sylissä, siihen oli turha muiden tulla.

Välillä Pauliina tunsi pientä ylpeyttä siitä, että he olivat onnistuneet suojelemaan Alinaa ja pitämään kuoleman loitolla.

”Tämä tyttö ei tule enää takaisin”

Joulukuun 29. päivä talo oli täynnä lapsia. Uusperhe oli koolla lukuun ottamatta vanhinta lasta, joka oli Amerikassa. Myös Pauliinan veljentyttö oli heidän luonaan, ja veli perheineen tulisi seuraavana päivänä. Pian juhlittaisiin yhteistä joulua, kun kaikki olivat kotona.

Alina oli oksennellut, mutta sellaista sattui usein, eivätkä vanhemmat olleet huolissaan. Pauliina ja Kai antoivat hänelle uuden ruoka-annoksen. Jos se ei pysyisi sisällä, he lähtisivät päivystykseen. Ruoka pysyi sisällä, mutta Alina ei saanut unta. Siinäkään ei ollut mitään erikoista, sillä Alinalla oli tapana nukkua epäsäännöllisesti.

Vielä kolmelta kaikki kolme olivat hereillä. Kai piti tyttöä sylissään, ja Alina seurasi katseellaan makuuhuoneessa liikkuvaa Pauliinaa. Pieni käsi puristi Kain kättä. ”Kylläpä sä puristat lujaa isin kättä”, Kai sanoi.

Kolmen jälkeen Pauliina ja Kai nukahtivat. Alina makasi heidän välissään.

– Minä ja Kai heräsimme puoli kahdeksalta. Kumpikaan meistä ei tiedä, mihin. Katsoin Alinaa, jonka hengitys oli raskasta. Alinan oli astman takia joskus vaikeaa hengittää, joten pyysin Kaita laittamaan lääkesumuttimen valmiiksi.

Pauliina otti Alinan syliin ja tajusi heti, että tämä ei ole kunnossa. Tyttö oli veltto. Samalla kun Kai soitti ambulanssin, Pauliina juoksi Alina sylissään alakertaan olohuoneen sohvalle. Sitten hän tunsi, kuinka tyttö kouristi ja meni elottomaksi.

Hätäkeskuksesta annettiin vielä elvytysohjeita. Pauliinan kurkkua kuristi. Hän yritti elvyttää lasta, vaikka tiesi, että tilanne oli toivoton.

– Sanoin, että teen kyllä kaiken, mutta tässä ei ole järkeä. Tämä tyttö ei tule enää takaisin.

”Olen päättänyt kohdata kaikki surun tunteet”

Hautajaiset olivat helmikuussa. Kun uurna laskettiin maahan, alkoi sataa kolikon kokoisia lumihiutaleita. Lunta kasautui Pauliinan otsalle, josta se valui hänen kasvoilleen.

Muistotilaisuus pidettiin kotona. Vieraat olivat pukeutuneet värikkäästi vanhempien toivomuksesta.

– Alina rakasti värejä. Musta ei merkinnyt hänelle mitään, ja valkoista hän inhosi, koska se ilmeisesti toi mieleen sairaalan.

Päivä oli piinaava. Yleensä seurallinen Pauliina vain toivoi, että vieraat lähtisivät ja hän saisi olla yksin.

Hautajaisten jälkeen päivät seurasivat toisiaan. Ruoka ei maistunut, itkukohtaukset olivat lohduttomia. Kuristava tunne, jonka Pauliina oli tuntenut kuoleman äärellä, palasi aina silloin tällöin. Niinä hetkinä hänestä tuntui, että keuhkot painuivat kasaan ja että henki ei kulkenut. Hän ei pystynyt pitämään kireitä vaatteita, jopa sormukset ja hiuslenksu ahdistivat.

– Suru on kova kipu, joka tuntuu kehossa ja mielessä. Samaan aikaan on paljon voimakkaita tunteita, ja se voi olla pelottavaa ja ahdistavaa. Ymmärrän, jos joku haluaa turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla. Itse en halua olla turta. Olen päättänyt kohdata kaikki nämä surun tunteet, vaikka se on välillä vaikeaa.

Pauliina on kerrannut miehensä kanssa yön tapahtumia monta kertaa.

– Olemme miettineet, oliko Alinalla kipuja, mutta jos olisi ollut, hän olisi varmasti itkenyt.

Sitäkin hän on miettinyt, olisiko heidän pitänyt toimia jossakin asiassa toisin.

– Mutta aika pian lopetin itseni syyllistämisen. Tein kaiken niin hyvin kuin osasin.

Kuolinsyy ei selvinnyt ruumiinavauksessa, ja he odottavat jatkotutkimuksia.

– Välttämättä emme saa koskaan tietää kuolinsyytä. Ehkä Alinan kuolema on samanlainen mysteeri kuin hänen syntymänsä oli.

Menneisyyden masennuksesta on nyt ollut apua

Eräänä talvipäivänä Pauliina katsoi olohuoneen ikkunasta ulos. Pakkashanki kimalsi auringossa, kuin joku olisi heittänyt siihen timantteja. Näky oli mykistävän kaunis.

Edes surussa Pauliinan maailma ei ole muuttunut mustaksi. Hän on kiitollinen ystävistä ja läheisistä, jotka ovat auttaneet. Yksi on tuonut ruokaa, toinen vienyt koiraa ulos, kolmas hiekoittanut heidän tietään.

Pauliina on määrätietoisesti hakenut apua. Hän työskentelee seksuaaliterapeuttina ja on saanut apua tutuilta työnohjaajiltaan. Lisäksi hän on käynyt akupunktiossa, hieronnassa ja vyöhyketerapiassa.

Menneisyyden masennuksestakin on ollut apua. Pauliina romahti henkisesti Alinan ollessa vuoden ikäinen.

– Silloin ajattelin, että hoidanko vammaista lasta koko ikäni ja tässäkö elämäni oli. Kaikki unelmani sortuivat.

Silloin hän söi mielialalääkkeitä ja aloitti pitkän psykoterapian.

– Sain terapiasta työkaluja vaikeiden tunteiden käsittelyyn, ja nyt siitä on ollut apua. Olen myös oppinut tarkkailemaan vointiani ja välttämään kuormittamasta itseäni liikaa.

Suurin tuki surussa on kuitenkin oma mies.

– Me pystymme olemaan avoimia toisillemme. Vaikka koemme surun eri tavalla, puhumme samaa kieltä. Olemme kokeneet yhdessä Alinan syntymän, elämän ja kuoleman.

Välillä muiden lasten murhe painaa Pauliinan mieltä.

– Se on kuin tuplasuru, kun en voi surra heidän puolestaan.

”En halua jäädä ikuisesti kiinni tähän tarinaan”

Pauliina on saanut vertaistukea parilta ystävältä, jotka ovat menettäneet lapsensa. On helppo puhua ihmisen kanssa, joka on kokenut saman.

Aina vertaistuki ei auta. Internetin keskusteluryhmissä lapsensa menettäneiden tarinat ovat olleet lohduttomia.

– Sanotaan, että oman lapsen menettäminen on pahinta, mitä ihminen voi kokea. Että sen jälkeen elämä ei ole enää koskaan hyvää. Sellaisen lukeminen on kuin isku päin kasvoja. En halua jäädä ikuisesti kiinni tähän tarinaan, että olen ”se lapsensa menettänyt äiti”. En voi kuolla pystyyn, minulla on muitakin lapsia. Ei Alinakaan haluaisi sitä.

”Minua on auttanut ajatus, että lapsen kuolema ei tee minusta jollakin tavalla poikkeavaa. Kaikille tapahtuu murheellisia asioita.”

Lapsen kuolema on tabu. Siitä on vaikea puhua, ja joitakin se pelottaa niin paljon, että he kaikkoavat ihmisen luota, joka on sen kokenut.

– Joillekin ystävilleni Alinan kuolema on ollut liikaa, mutta toisaalta ymmärrän heitä. Ennen Alinan menehtymistä kärsin kuolemanpelosta, enkä tiedä, olisinko itse pystynyt kohtaamaan ystävän, joka on menettänyt lapsensa.

– Minua on auttanut ajatus, että lapsen kuolema ei tee minusta jollakin tavalla poikkeavaa. Kaikille tapahtuu murheellisia asioita.

Enää kuolema ei pelota Pauliinaa. Hän on hyväksynyt sen luonnollisena osana elämää, kuten myös sen, ettei täältä aina lähdetä järjestyksessä.

Kun hän ja Kai ostivat Alinalle hautapaikan, he ostivat sen samalla myös itselleen. Sellainen on pakottanut ajattelemaan myös oman elämän rajallisuutta. Alinan kuolema vahvisti Pauliinan uskoa siihen, että sielu jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen. Ajatus on lohdullinen.

– Alinan kuolema oli kauheudessaan kaunis hetki. Me saimme molemmat hyvästellä Alinan, ja hän sai kuolla kotona. Sain pitää lastani sylissä kuoleman hetkellä ja käsittää sen, miten sielu irtautuu ruumiista.

Surun sävyttämä elämä jatkaa kulkuaan

Olohuoneessa on pieni pöytä. Siinä on Alinan kuva kehyksissä, kynttilöitä ja leluja.

Pienikokoista Alinaa kuljetettiin vaunuissa, jotka ovat edelleen olohuoneen nurkassa. Kodinhoitohuoneessa on Alinan vaatteita ja harja, jossa on hänen hiuksiaan. Jonain päivänä, sitten kun kaikki perheessä ovat siihen valmiita, tavaroista luovutaan.

– Haluan säästää jotakin, mutta lapsi ei jätä taakseen tavaraa niin kuin aikuiset. Tämäkin sohvapöytä on isoäitini peruja, mutta tällaisia muistoja Alinasta ei jää.

Surun sävyttämä elämä jatkaa kulkuaan. Alinan hautajaisten jälkeen perheessä on ollut syntymäpäiväjuhlia, ylioppilasjuhlat ja kesällä on kahdet rippijuhlat.

Pauliina itse elää vielä tyhjiössä. Hän ei ole vielä valmis päästämään irti menneisyydestä eikä osaa suunnitella tulevaisuutta. Vaikka hänellä ja Kailla on ensimmäistä kertaa vuosikausiin omaa aikaa, he eivät osaa vielä iloita siitä.

Pauliinan suru on kiinni Alinassa seitinohuin säikein.

– Jonain päivänä minun täytyy osata päästää irti, jotta Alinan sielu saa jatkaa matkaansa.

Lue lisää koskettavia Yksi meistä -tarinoita tästä.