”Elämäni meni hänen takiaan hukkaan” – mitä tehdä, jos huonosti päättynyt suhde kaduttaa?
Helsinkiläisnainen sai kuulla, että aviomies oli pettänyt häntä vuosia. Nyt hän katuu pohjattomasti suhteeseen lähtemistä. Psykologi neuvoo, mitä tehdä, kun katumus ja itsesyytökset eivät jätä rauhaan.
Katumus on usein yksi vaihe eron jälkeisessä suruprosessissa.
Helsinkiläisnainen sai kuulla, että aviomies oli pettänyt häntä vuosia. Nyt hän katuu pohjattomasti suhteeseen lähtemistä. Psykologi neuvoo, mitä tehdä, kun katumus ja itsesyytökset eivät jätä rauhaan.
Nainen, 49, Helsinki: Elämäni pohja romahti viisi vuotta sitten. Eräänä tammikuun päivänä sain kuulla täysin yllättäen puolisoltani, että hänellä oli ollut jo monta vuotta suhde toisen naisen kanssa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Kuka minulle oikein puhui? En voinut uskoa, että ihminen, jonka olin luullut tuntevani läpikotaisin – olimme olleet yhdessä jo 13 vuotta – olikin jotain ihan muuta kuin mitä olin kuvitellut.
Olimme eläneet mieheni kanssa monta vuotta tiivistä perhearkea. Elämämme oli sitä, että kävimme töissä ja hoidimme lapsia. Minä kannoin isompaa vastuuta kotona, koska miehellä oli vaativampi työ. Hän treenasi myös paljon iltaisin ja viikonloppuisin. Tosin nyt tajusin, että se puoli olikin ollut ehkä valhetta: hän olikin viettänyt aikaa toisen naisen kanssa.
Mieheni lähdön jälkeen elämäni muuttui selviytymiseksi. Vointini oli paikoin tosi huono: minulla oli ahdistuneisuutta ja masennusta. Oli hetkiä, kun ajattelin: ”Tämä kaikki on aivan liikaa. En jaksa.” Mutta minun oli pakko jaksaa, koska lapset tarvitsivat minua – mieheni oli jättänyt eron jälkeen kaiken vastuun heistä minulle.
Lue myös Kotiliesi.fi: Tommy Hellsten kasvoi rakkaudettomassa kodissa, jossa oli alkoholismia – miten hän oppi päästämään irti katkeruudesta ja antamaan anteeksi?
”Mikseivät hälytyskelloni soineet?”
Pian eksäni poismuuton jälkeen tunnistin ensimmäisen kerran itsessäni voimakkaan katumisen. Tunne tuli käsi kädessä surullisen, jaksamattoman olon kanssa. Kaduin sitä, että olin koskaan ihastunut eksääni. Miksi olin valinnut hänet miehekseni, tivasin itseltäni. Tunsin epäonnistumisen tunnetta.
Katumisen aalto löi lävitseni aina varsinkin silloin, kun lasten ja minun elämään tuli uusi vaikeus kampitettavaksi – jos koulussa oli pulmia tai pesukone meni rikki tai jompikumpi lapsista purki pahaa oloaan. Ne hetket saivat minut aina erityisesti kysymään itseltäni: Miksi lähdin eksäni kelkkaan! Kunpa rinnallani olisi nyt kumppani, jolta saisin tukea tässä tilanteessa!
Aloin miettiä parisuhteen alkuaikoja eri näkökulmasta. Valvoin usein öisin ja menin ajatuksissani 15 vuoden taa. Kävin uudestaan ja uudestaan läpi eksäni ja minun ensikohtaamisen. Mietin hänen sanomisiaan ja etsin kohtia, jotka olin ehkä ymmärtänyt väärin. Minkä viestin olin kenties jättänyt huomaamatta hänen vuorovaikutuksessaan? Kaduin sitä, että olin ollut niin sokea hänen suhteensa. Mikseivät hälytyskelloni soineet? Miksi olin ollut niin huoleton noin isossa elämänvalinnassa? Kaduin myös sitä, että olin jättänyt luotettavan nuoruudenrakkauteni eksäni takia.
Välillä kävin läpi avioliittoaikaamme. Kaduin sitä, että rakensin elämäni vain perheeni ja aviomieheni varaan. En esimerkiksi pitänyt huolta kaverisuhteistani. Kaduin myös sitä, etten ollut avioliiton aikana koskaan varautunut eroon. Tiedän, että monet varautuvat huonoihin päiviin esimerkiksi taloudellisesti.
”Olisin voinut elää ihmisen kanssa, joka olisi välittänyt minusta”
Vielä tänäkin päivänä kadun sitä, että aloitin parisuhteen eksäni kanssa. En voi lakata miettimästä, miten erilaista elämäni olisi nyt, jos olisin valinnut toisen puolison. Koen, että hänen takiaan elämäni meni jollain tavalla hukkaan. Menetin hänelle parhaat vuoteni. Olisin voinut viettää ne jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi välittänyt minusta ja halunnut olla kanssani loppuelämäni.
Viime aikoina olen kuitenkin pannut merkille, että tunne on alkanut vähän hellittää. Huomaan sen siitä, että saan välillä voimaantumisen kokemuksia: ”Minähän selviän hienosti ihan vain omineni”, juttelen itselleni. ”Osaan tehdä asioita ihan yksin, enkä kaipaa ketään avukseni.” Pystyn noissa hetkissä ajattelemaan ihan rauhallisesti tulevaisuudesta: ”Asiat menivät miten menivät, enkä voi sille mitään. ”
Parhaimmillaan näen sen, että olen päässyt eteenpäin elämässäni. Tärkeintä, mitä voin tehdä nyt, on keskittyä tähän hetkeen. Psyykkaan itseäni: ”Keskity siihen, mitä voit tehdä juuri nyt itsesi ja lastesi hyväksi.” Itseni pitämiseen tässä hetkessä minua auttaa se, että tunnistan päivittäin pieniä asioita, jotka antavat minulle mielihyvää: kahvikupponen, aurinkoinen sää, sauna…
Silti välillä edelleen itsesyytökset täyttävät mieleni. Ne iskevät varsinkin silloin, kun mietin lapsiani. Miksen saanut tarjottua heille elämää, jossa heillä on isä! Haluaisin kysyä neuvoa psykologilta: Miten voisin antaa anteeksi itselleni? En halua kantaa tällaista taakkaa mukanani. Miten saisin kevennettyä omaa oloani?
Psykologi: Minkälainen on puhetapa itselle?
Psykologi, psykoterapeutti Marianne Back kommentoi: Katumus on yleensä yksi vaihe eron jälkeisessä suruprosessissa. Moni eroaja varmaan jakaa naisen tuntemuksen siitä, että häneltä on mennyt monta vuotta hukkaan väärän ihmisen kanssa. Kun katumuksen tunteita tulee, ne kannattaa vain ottaa vastaan – niitä ei kannata pitää väärinä tai pelätä, että ne jatkuisivat loputtomasti. Itseään voi lohduttaa sillä, että kukaan ei voi tietää parisuhteen alussa tai sen aikana, miten suhde tulee päättymään.
Nainen kertoo, että hän on alkanut puhua itselleen positiivisemmin kuin ennen. Tämä kuulostaa hyvältä. Nainen kertoo myös siitä, että hän pyrkii keskittymään tähän päivään. On viisautta keskittyä nykyhetkeen, koska menneisyyteen ei voi enää vaikuttaa. Jos käyttää aikansa vain menneen murehtimiseen, elämä menee ohi itseltä. Nainen voisi hyötyä myös mindfulness-harjoituksista. Ne auttavat meitä poistumaan menneisyydestä ja opettavat nauttimaan käsillä olevasta hetkestä. Tietoisen läsnäolon avulla pääsee kiinni myös myönteisemmistä ajatuskeloista.
Nainen kysyy, miten hän voisi antaa itsellensä anteeksi. Hän on alkanut ymmärtää, miten isoa taakkaa hän kantaa. Itselleen anteeksi antaminen ei ole mikään helppo juttu, mutta sitä voi harjoitella. Ensimmäinen askel on tunnistaa, miten ajattelee itsestään: Onko itselleen armollinen? Minkälainen on oma sisäinen puhetapa itselle? Kun osaa puhua itselleen ystävällisesti, on matkalla sitä kohti, että pystyy antamaan itselleen anteeksi.
Toinen puoli anteeksiantoa on, että pystyy olemaan toisille armollinen. Onko nainen pystynyt antamaan anteeksi eksälleen? Eroprosessissa on tarpeellista, että päättää antaa anteeksi toiselle osapuolelle, vaikka olisi joutunut kokemaan vääryyttä. Kun pystyy olemaan armollinen muille, sitä kautta mahdollistuu myös anteeksianto itselle.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 11/2024.
Kommentit
Jännä juttu kuinka suhteen aikana naiselle oli ihan ok että hän ottaa enemmän vastuuta kotona puolison vaativamman työn vuoksi mutta yhtäkkiä eron jälkeen se ei olekaan ok. Eihän se ex-puolison työnkuva varmastikaan ole mihinkään muuttunut eron myötä ja on aika lailla selvää ettei kyseisen suhteen perhe-elämä myöskään jatku samanlaisena eron jälkeen eli se vaatii sopeutumista muuttuviin tilanteisiin. Kun asutaan kahta kotia ja etenkin jos toisen vanhemman työtilanne on hankala pitäisi ymmärtää että tilanne ei ole helppo etävanhemmankaan osalta. Harvassa myös ovat ne tilanteet missä eroperheet voivat jakaa vastuun 50-50. Mutta valitettavasti toisille se oman egon esille tuominen siinä kuinka on parempi vanhempi tuo sisältöä elämään.
Kommentit
Pettäminen on väärin, sitä ei mikään muuta. Kyllähän se kuitenkin valitettavasti on niin, että vastuullisen aikuisen ihmisen tulisi ymmärtää ettei toisen varaan voi elämäänsä laskea. On myöskin melko naiivia luulla tuntevansa ketään läpikotaisin, varsinkaan noin lyhyessä ajassa. Harvemmin kukaan tuntee edes itseään läpikotaisin. Elämä on jatkuvaa oppimista, myös omasta itsestään. Tässäkin kirjoittajalla ikää on jo enemmän kuin ihan nuorella vasta elämää opettelevalla aikuisella. Kuulostaakin vähän siltä että suhdetta ja toista ihmistä on pidetty itsestäänselvyytenä? Onhan tekstissä selvästi ilmaistu, että elämä on vain pyörinyt työn ja lasten ympärillä. Ehkäpä tämän vuoksi merkkejä toisen tyytymättömyydestä suhteeseen ei ole huomioitu tai niihin ei ole reagoitu. Pettäjä on aina vastuussa pettämisestään, suhteessa on silti kaksi osapuolta eikä se itsestään toimi ilman aidosti toimivia kommunikointitaitoja ja tervettä tunneyhteyttä.
Mielenkiintoista tekstissä oli myös maininta nuoruudenrakkaudesta, jonka kirjoittaja on jättänyt exän vuoksi. Nyt sitten hänet on jätetty toisen ihmisen vuoksi. Mikä tekee siitä aiemmasta omasta valinnasta jättää joku toisen vuoksi hyväksyttävämmän hänen silmissään? Kenties siksi, että tällä kertaa kirjoittaja ei ollutkaan jättäjä vaan jätetty.
Jokainen on vastuussa omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Jos valitsee asua parisuhdekuplassa ja unohtaa kavereitaan niin tulisi myös katsoa peiliin. Mitä jos ex olisi kuollut yllättäen auto-onnettomuudessa? Tai menehtynyt äkilliseen sairaskohtaukseen? Kaikki parisuhteet päättyvät lopulta, joko kuolemaan tai eroon. Siihen tulee kaikkien myös ymmärtää jollain tapaa varautua.
Elämässä tapahtuu asioita, hyviä ja huonoja mutta kuten psykologikin jutussa kirjoittaa, menneisyyteen on turha jäädä roikkumaan koska siinä hukkaa vain omaa aikaansa. Negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Jos märehtii loputtomasti vuosikaudet vain vanhaa ei koskaan tule löytämään uutta. Sen sijaan että uhriutuu voisi vaikka ajatella että ”onneksi en enää elä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ollut minulle hyvä”.
Pisti myös hieman silmään tuo ettei lapsilla ole nyt isää. Kyllähän lapsilla on isä, kaikesta huolimatta, ei vanhempien eroaminen sitä mihinkään muuta. Lapsille täytyy osata myös antaa lupa rakastaa molempia vanhempiaan koska liian usein käy niin että petetty/jätetty osapuoli kostaa lasten kautta ja käyttää heitä vallan välikappaleena, mustamaalaa toista vanhempaa ja pahimmillaan vieraannuttaa lapset etävanhemmasta. Sellainen tekee peruuttamatonta vahinkoa lapsille. Toivottavasti tässä ei ole toimittu niin vaan on osattu olla aikuinen ja tukea lapsia oikealla tavalla jättäen omat parisuhdetraumat taka-alalle.
Itselleni ei siunaantunut pettäjää eli valehtelijaa milloinkaan puolisoksi. Olin läheisriippuvainen, minkä olin perinyt ja osittain vahvistanut lapsuudessa tapahtuneen trauman ansiosta. Ex-puolisoni ja minun lyhyeksi jäänyt liitto oli läheisriippuvainen. Myös eron jälkeen läheisriippuvuus jatkui ex-puolisossani. Olen saanut elää yksin, ja parannella läheisriippuvuuttani. En kyllä haikaile enää parisuhde-elämään. Yksin on niin hyvä elää. Lapset ovat jo maailmalla.
Kirjoittaja kertoo rakentaneensa elämänsä täysin toisen ihmisen varaan. Sellainen on kohtuuton kuormitus suhteen toiselle osapuolelle. Kun joutuu jatkuvasti kannattelemaan toista ei ole ollenkaan ihme että oma psyyke kärsii siinä ja mukaan astuu onneton olo ja tyytymättömyys parisuhteeseen. Vaikka pettämistä sekään ei oikeuta, on inhimillistä kokea näitä tunteita. Jos vielä suhteessa on tapana ettei kannateltavalle voi puhua omista tarpeistaan ja tunteistaan ettei toinen vain romahtaisi, tulee helposti etsittyä suhteen ulkopuolelta tasapainoa elämään ja omaan pahaan oloon. Valitettavan usein se suhteen osapuoli jolle kaikki tämä kuormitus kasaantuu yrittää kuitenkin elää normaalia arkea puolisonsa kanssa, etenkin jos on yhteistä omaisuutta ja lapsia. Voi myös kokea vaikeaksi lähteä suhteesta vaikka on siinä onneton, koska tietää ettei toinen pärjää ilman kannattelua. Kunnes sitten jonain päivänä taakka kasvaa liian suureksi kantaa.
Jännä juttu kuinka suhteen aikana naiselle oli ihan ok että hän ottaa enemmän vastuuta kotona puolison vaativamman työn vuoksi mutta yhtäkkiä eron jälkeen se ei olekaan ok. Eihän se ex-puolison työnkuva varmastikaan ole mihinkään muuttunut eron myötä ja on aika lailla selvää ettei kyseisen suhteen perhe-elämä myöskään jatku samanlaisena eron jälkeen eli se vaatii sopeutumista muuttuviin tilanteisiin. Kun asutaan kahta kotia ja etenkin jos toisen vanhemman työtilanne on hankala pitäisi ymmärtää että tilanne ei ole helppo etävanhemmankaan osalta. Harvassa myös ovat ne tilanteet missä eroperheet voivat jakaa vastuun 50-50. Mutta valitettavasti toisille se oman egon esille tuominen siinä kuinka on parempi vanhempi tuo sisältöä elämään.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous