Aikuinen orpo

Miksi aikuinen voi kokea niin syvää orpoutta menettäessään iäkkään vanhempansa?

Barbara Dobrick haastatteli kirjaansa Aikuinen orpo (Kirjaneliö 1996) joko molempien tai toisen vanhempansa kuoleman kokeneita aikuisia. Kertojina olivat  muiden muassa pappi ja lääkäri, ja he olivat oman menetyksensä edessä yhtä avuttomia kuin muutkin. On eri asia kohdata kuolemaa ammatissaan ja eri asia luovuttaa kuolemalle läheisensä.

Dobric viittaa tutkimuksiin, joitten mukaan vanhempien menetys on keski-ikäisellekin yllättävä tunnemyrsky. Se nostaa pintaan odottamattoman voimakasta surua, mutta toisaalta lähes häpeälliseksi koettuja ristiriitaisia ajatuksia ja myös syvällisiä, surevan omaa elämää koskevia pohdintoja.

Kirjoittajan mielestä surevilla on nyky-yhteiskunnassa vaikeaa.

”Yleinen surun tukahduttaminen johtaa epärealistisiin vahvuuden ja kestokyvyn odotuksiin. Erityisen näkyvää tämä on vanhempien kuoleman kohdalla.”

Kouluttaja Matti-Pekka Virtaniemi Kirkon koulutuskeskuksesta pitää tärkeänä, että surevalla olisi mahdollisuus puhua siitä, miten pahalta kaikki tuntuu. Puhumiseen saatetaan tarvita paljon aikaa.

”Surun varsinainen työstäminen alkaa tavallisesti vasta hautajaisten jälkeen. On myös muita ahdistuksen ja yksinäisyyden aallonpohjia: neljä viikkoa ja kolme kuukautta hautajaisten jälkeen. Ei ole kuitenkaan vastausta siihen, milloin suru on surtu.”

Suru on ihmisen ikiaikainen – ja usein väärin ymmärretty – kumppani. Virtaniemi kertoo, että 1900-luvulla sai eniten hyväksyntää näkemys, jonka mukaan suru on surtu, kun tunnesiteet vainajaan on voitu katkaista. Ajateltiin, että näin irrottautumalla tunnesiteet voitaisiin kiinnittää uusiin ihmisiin, uuteen toimintaan tai uuteen elämään. Mennyt olisi siis opittava unohtamaan. Tämän takia suruhoidossa kehiteltiin jopa erilaisia tunnesiteiden katkaisurituaaleja.

”Surututkijoiden haastateltavat puhuivat kuitenkin aivan päinvastaista. Lapset kertoivat, että ensimmäisenä suruvuonna he kokosivat yhteen muistoja, tunteita ja toimintoja, joiden avulla he säilyttivät yhteyden kuolleeseen vanhempaansa.”

”He näkivät unia vainajasta, puhuivat hänelle, säilyttivät vainajalle kuuluneita esineitä, kävivät haudalla ja usein ajattelivat kuollutta vanhempaansa. He uskoivat, että kuollut vanhempi oli jollakin tavalla läsnä ja katseli heitä.”

Virtaniemen surututkimuksen valossa esittämä näkemys on tietyllä tavalla epämuodikas. Siinähän hyväksytään ihmisen tarve säilyttää mielessään yhteys vainajaan ja myös omilla tavoillaan pitää häneen yhteyttä. Se voi viedä aikaa.

Nykyihmisen kuitenkin odotetaan hoitavan asia kuin asia konemaisen tehokkaasti ja mahdollisimman nopeasti tuosta poikki ja pinoon.

”Surukin on elettävä. Tiedetään myös, että surijaa huojentaa toisten osallistuminen hänen suruunsa olemalla läsnä ja olemalla valmis puhumaan kaikesta suruun liittyvästä”, Virtaniemi sanoo.

Hän muistuttaa, että ajatus siitä, että suru on surtu, kun tunnesiteet vainajaan ovat katkenneet, on vasta sata vuotta vanha. ”Sitä ennen monissa kulttuureissa oli itsestään selvää, että suru kesti vuosia. Surevat ovat aina tienneet, että tunnesiteet ovat pysyviä.”

Jo vanhemman vakava sairastuminen aiheuttaa suuren ristiriidan.

Kuolemansairaasta vanhemmasta huolehtiminen vie helposti takaisin lapsuuden tunnemaailmaan. Lapsuus ei ole ollut likikään kaikille sellainen idylli kuin itselleen on aikuisena uskotellut. Muistot saattavat nostaa esiin inhottavamman todellisuuden. Se ehkä herättää nyt aikuisessa lapsessa silmitöntä, itseäkin järkyttävää vihaa. Kuitenkin pitäisi kyetä myötätuntoon, kun oma vanhempi tarvitsee lapsen tavoin hoitoa.

Dobrick väittää, että yleensä ongelmallisinta on suhde samaa sukupuolta olevaan vanhempaan.

”Hänessä kohtaamme sen henkilön, johon olemme lapsuudessa samaistuneet. Meissä herää vanha kilpailuasenne: haluaisimme kasvaa hänen ohitseen.”

Teoriat voivat olla hienoja. Yksi Dobrickin haastatelluista valottaa todellisuutta.

”Olin lukenut kirjoista, kuinka ihanasti voimme keskustella kuolemansairaan äitini kanssa. Minäkin yritin puhua hänen kanssaan avoimesti kuolemasta ja kivusta, mutten päässyt häntä lähelle. Välillämme oli korkea muuri ja minun oma pelkoni.”

Voi käydä myös näin:

”Välit äitini kanssa olivat pitkään huonot, olimme eronneet riidoissa. Hän sairastui äkillisesti eikä kyennyt enää puhumaan tai kirjoittamaan. Kysyin äidiltä, tahtoisiko hän tehdä kanssani sovinnon. Hän ei nyökännyt tai pudistanut päätään. Hän vain kohautti harteitaan.”

Dobrick pohtii, että aikaiseen lapsuuteemme kuuluu oivallus, että tarvitsemme vanhempiamme pysyäksemme elossa.

Siksi myöhäänkin tapahtuva vanhempien menetys voi aiheuttaa täydellisen turvattomuuden, tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen. Alitajuisesti pelkää, että vanhempien mukana menettää sisäisen tasapainon ja turvallisuuden.

”Vain harvat onnistuvat irrottautumaan vanhemmistaan sisäisesti riittävän aikaisin. Monille vanhemmissa on ollut ainut ja aina lojaali tuki. Nyt olen menettänyt ihmisen, joka on ollut minulla aivan alusta saakka.”

Miksi voi jäädä kroonisen surun valtaan, vaikka lapsuus ja suhde vanhempaan olisi ollut vaikea?

Dobrick selittää tätä suruun sekoittuvalla häpeällä ja vihalla. Jos nämä kielteiset tunteet torjutaan, ja pintaan päästetään vain ”hyvät”, voi seurauksena olla fyysisiä oireita. Ristiriidat myös estävät aidon surun, ja joskus solmujen aukaisuun tarvitaan ammattilaisen apua.

Tällöin vanhempaa surressaan suree itse asiassa itseään: hukattuja mahdollisuuksia hyvästä lapsuudesta ja hyvästä perheyhteydestä, jota ei koskaan syntynyt. Vanhemman haudalla ymmärtää, että nyt on liian myöhäistä. Enää ei voi muuttaa lapsuudessa vikaan menneitä asioita.

Aikuiselta orvolta lapsuus on lopussa. Se antaa mahdollisuuden henkiseen kasvuun. Ehkä oppii myötäelämistä suhteessa vanhempaansa. Hahmottaa hänen elämänsä, surut ja menetyksetkin. Silloin on ainakin osittain päässyt hänestä irti, myönteisellä tavalla. Hänet näkee omana itsenään, erillisenä henkilönä.

Seura 11.2.2005

Yhtyneet Kuvalehdet Oy / Teksti: Heljä Tuoriniemi