Ellien kertomaa: Kolme raskautta

”Sillä sekunnilla, kun Esikoinen nostettiin vatsani päälle, unohtui kipu ja muu maailma. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla: siinä hetkessä kulminoitui kaikki.” Ellien kertomaa sarjassa Johanna kertoo kolmesta erilaisesta raskaudestaan.

Esikoinen

Ensimmäinen raskauteni oli kaikin puolin helppo. Olin 22-vuotias, elämäni kunnossa, enkä tiennyt mitään raskaushepatoosista, -myrkytyksestä, raskausajan diabeteksesta saati mistään muustakaan  huolestuttavasta raskauden ajan vaivasta. Olin raskaana, vauva syntyisi sitten kun laskettu aika olisi käsillä ja sitten minä hoitaisin lasta onnellisena kotona. Ja näinhän sen suurin piirtein menikin. En potenut edes närästystä, joka nyttemmin on minulle jo hyvinkin tuttu.

Opiskelin koko raskausaikani, valmistuin 3 viikkoa ennen Esikoisen syntymää. Vielä viikkoa ennen synnytystä poljin pyörällä kauppaan, koska se oli niin paljon nopeampaa kuin kävellä vaappua ees taas mummojen ohittaessa minut reippaasti.

Esikoisen synnytys käynnistyi limatulpan irtoamisella. Olin mökillä äitini ja sisarusteni kanssa ja kun ulkohuussissa vilkaisin paperiin, niin siinä se oli: limatulppa. Sen tunnisti kyllä, ei epäilystäkään. Veljeni kuljetti minut kotiin odottelemaan tulevia tapahtumia. Olin kotona illalla kahdeksan aikaan, enkä ollut vielä varma, että oliko synnytys nyt alkanut vai ei.

Puoliltaöin ymmärsin, että selkäkipuni olivat supistuksia ja ryhdyin merkitsemään niitä keltaisille post it-lappusille. Supistusten väli vaihteli 12-13 minuutista 20 minuuttiin. Olin valvonut jo edellisen yön selkäkipujeni (supistusten) kanssa, joten olin melkoisen uupunut jo tässä vaiheessa. Olo oli kuitenkin jotenkin helpottunut, sillä olin jo raskausviikon 41 puolessa välissä. Kahdelta yöllä kävin ensimmäisen kerran herättelemässä miestäni, hän kysyi, että olinko aivan varma, että halusin mennä jo sairaalaan, että ei vain lähetettäisi takaisin kotiin. Päätin kärvistellä vielä kotona, sillä en todellakaan halunnut mennä liian aikaisin.

Sairaalaan lähdettiin kolmen aikaan mintunvihreällä kuplalla, jonka iskunvaimennus oli surkea. Joka ikinen möykky ja kuoppa tehosti supistuksia ja vihlaisuja, mutta päätin kestää kuin nainen, koska matkaa oli vain muutama kilometri.

Sairaalassa käytiin perustiedot läpi, ja pääsin suolihuuhteluun. Se oli melko kammottava kokemus supistusten lyödessä päälle vähän väliä.. Synnytyssalissa minulle kerrottiin kivunlievitysvaihtoehdoista; en ollut ajatellut koko kivunlievitystä raskauteni aikana. Nyt se tuli äärimmäisen ajankohtaiseksi. Kokeilin petidiiniä, joka sai minut oksentamaan, makasin hetken kylpyammmeessa, vain huomatakseni, että vesi ei peittänyt puoliakaan vatsastani.

Aiemman selkäleikkaukseni vuoksi anestesialääkäri ei pystynytkään helpottamaan kipuani epiduraalilla, joten ainoaksi kivunlievityskeinokseni jäi ilokaasu. Loistavaa ainetta toki, pieni hetki taivaassa aina välillä; sääli, että sieltä piti palata aina kovin nopeasti. Loppuvaiheessa, kun luulin jo kuolevani, vauvan sydänäänet vaimenivat ja lääkäri päätti auttaa Esikoisen ulos imukupilla.

Sillä sekunnilla kun Esikoinen nostettiin vatsani päälle, unohtui kipu ja muu maailma. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla: siinä hetkessä kulminoitui kaikki. Isän pestessä vauvaa minä puhua pälpätin minua ompelevan kätilön pyörryksiin; adrenaliini virtasi ja voimat palautuivat.

Pikku Kakkonen

Pikku Kakkonen ilmoitti tulostaan aika tarkkaan 8 vuotta Esikoisen syntymän jälkeen. Olo oli rento ja jännittynyt samaan aikaan. Been there, done that, ja samaan aikaan ei ainuttakaan muistikuvaa edellisestä raskaudesta.  Huomasin olevani paljon raihnaisempi kuin Esikoista odottaessa, kaikki oireetkin tuplaantuivat.

Ensimmäiset kuukaudet olin turvonnut kuin ilmapallo, voin pahoin ja nukuin ympäri vuorokauden. Olin huolissani kaikenmaailman sairauksista, syndroomista ja vammoista. Varsinkin raskauden toinen kolmannes oli minulle henkisesti äärimmäisen raskasta aikaa. Olin surullinen ja masentunut, eikä oikeastaan mikään tuottanut minulle iloa.

Kävin sokerirasitustestissä, koska painoni nousi turhan nopeasti, sain kolme tulehdusta ja kärsin päänsäryistä. Viimeisinä kuukausina alakulo kuitenkin väistyi ja elämä alkoi jälleen hymyilemään. Viikolla 33 neuvolantäti merkitsi neuvolakorttiin, että vauva on raivotarjonnassa. Tunsin kuitenkin itse, että palleaani painoi vauvan pää ja alavatsani joutui usein potkujen kohteeksi.

Synnytystapa-arvio tehtiin viikolla 36+6, jolloin todettiin ”yllätysperätila”. Olin vihainen ja pettynyt, koska minua ei kuunneltu aikaisemmin. Uskokaa itseenne naiset, äiti tietää omat tuntemuksensa! Viikolla 37 Pikku Kakkosta sitten yritettiin kääntää. Kääntöyritys sattui, enkä pystynyt rentoutumaan ollenkaan. Sanomattakin selvää, että yritys jäi vain yritykseksi.

Tästä alkoi taisto minä vastaan kätilöt ja lääkäri. Papereihini tehtiin merkintä: potilas suostuvainen alatiesynnytykseen. Kukkua kanssa; kukaan ei koskaan kysynyt minulta, että haluanko tietää vaihtoehdoistani. Oletettiin, että kun tuo ei puhu mitään, niin synnyttää sitten alateitse.

Vauvan painoarvio oli viikolla 37 3500 g, mitä lapsi painaisi syntyessään, jos menisi yliaikaiseksi kuten siskonsa? Puhuin huolistani neuvolassa ja viimeinen synnytystapa-arvio, joka oli alun perin sovittu viikolle 40, siirrettiin viikolle 39. Vauvan painoarvio oli tuolloin 3800g, joten sektio päätettiin tehdä seuraavana päivänä. Seuraava päivä, kun oli perjantai, enkä halunnut riskeerata odottamalla yli viikonlopun.

Sektiopäivänä astelin sairaalaan reippaana: odotus olisi pian ohi. Kohtasin jälleen anestesialääkärin, joka uskoi pystyvänsä asentamaan minulle epiduraalin ja spinaalin. Puolen tunnin yrittämisen jälkeen hän luovutti ja minut nukutettiin. Seuraava muistikuva tästä synnytyksestä minulla on heräämöstä. Mieheni istui vieressäni kapaloidun Pikku Kakkosen kanssa. Tulokas oli huutanut puoli tuntia taukoamatta, mutta rauhoittui viimein kun pääsi viereeni.

En ole eläessäni ollut yhtä tokkurainen kuin olin tuon sektiopäivän, joten harmikseni en muista yhteisistä hetkistämme juuri mitään. Torkahtelin vähän väliä, eikä pää selvinnyt koko päivän aikana. Yöksi lapsi vietiin hoitoon, koska en pystynyt juuri liikkumaan, saati nostamaan vauvaa. Olin tavattoman onnellinen, mutta samalla kovin onneton, koska en pystynyt hoitamaan lastani itse. Epiduraalikatetri oli edelleen selkärangassani kiinni, vaikka en sitä kautta saanut kivunlievitystä. Olin siis tokkurainen kipulääkityksestä, jonka sain ensin piikkeinä ja sitten vahvoina tabletteina.

Seuraavana päivänä minulle tultiin kertomaan, että vauvani vietäisiin alhaisten sokeriarvojen vuoksi teho-osastolle. En osannut olla huolissani, kun minulle selitettiin, että vauva saisi glukoosia, kunnes arvot pysyisivät normaalina pelkän äidinmaidon avulla. Kävi kuitenkin ilmi, että Pikku Kakkosella oli heikkojen sokeriarvojen lisäksi laajasti avoin ductus (PDA), eivätkä hänen sydämensä suonet olleet aivan normaalit. Sydänlapsi Pikku Kakkosen alkutaival oli raskas ja pelottava, mutta en kuitenkaan kerro sitä tässä ja nyt, se on oma pitkä tarinansa. Lopputuloshan on kuitenkin tärkein: nyt vuoden ikäisenä hänet todettiin täysin terveeksi pieneksi tytöksi.

Uusi raskaus

Uusin tulokas nähtiin kahtena viivana raskaustestissä kun Pikku Kakkonen täytti vuoden. Tätä raskautta on nyt eletty 12 raskausviikon verran. Alku on ainakin sujunut tuttuun tapaan turvonneena, kuvotuksen ja väsymyksen tehdessä seuraa. Huomenna on edessä niskapoimu-ultra, olen jännittynyt ja innoissani.

Olen nyt jo rakastunut tähän uuteen lapseen ja hänelle on paikka valmiina. Joskus, kun ajatuksille antaa vallan, käy mielessä pelko uudesta sydänlapsesta, sairauksista ja vammoista. Ja siitä pelosta on lyhyt matka kokonaisvaltaiseen huoleen. Pyrin kuitenkin tällä kertaa huolehtimaan itsestäni paremmin, että en olisi enää surullinen silloin, kun syytä iloon on kaksin verroin. Ja entä sitten, jos kaikki ei menekään niin kuin pitäisi? Elämää eletään päivä kerrallaan, niin hyvät kuin huonotkin ajat. Joten pelko pois ja luottavaisin mielin kohti tulevaa kesää, joka voisi mielestäni olla vähän viileämpi kuin viime kesä. Ihan sen oman lehmän vuoksi.

Johanna