Ihmiset ja suhteet

Ellien kertomaa: Me saadaan kaksoset!

Teksti:
Anna.fi
Raskaustesti

Tämä on kertomus ilosta, surusta, itkusta, naurusta, pelosta ja ennen kaikkea siitä, mikä on rakkauden voima. Jos joku olisi sanonut minulle 3 vuotta sitten, että menen naimisiin ja saan vielä lapsia, olisin nauraen sanonut, että ei ikinä. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Elettiin vuotta 2004, olin pikku hiljaa toipunut avioerosta ja totutellut elämään kahden lapsen yksinhuoltajana. Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta iski minuun sinisten silmien katse. Olin parhaan ystäväni kanssa viettämässä pikkujouluja ja siellä siis tapasin suuren rakkauteni, Jarin. Olin onnellisempi kuin koskaan. Ei tarvittu montaa viikkoa, kun olimme vakuuttuneita, että meidät on tarkoitettu toisillemme. Jo seuraavana kesänä tanssittiin häitä. Ajattelin, että 16.heinäkuuta 2005 on elämäni onnellisin päivä. Mutta eihän se niin ollut, se oli vielä tulossa.

Minusta oli tullut osa-aikainen suurperheen äiti. Jarilla on nimittäin 3 poikaa edellisestä liitosta ja niin luonamme olikin joka toinen viikonloppu 5 lasta. Vaatihan se totuttelua meiltä kaikilta, mutta olimme onnellisia.

Sitten se iski, nimittäin vauvakuume. Aloin puhella Jarille, että mitäs jos vielä tehtäisi yhteinenkin lapsi. Haaveilin pienestä “mimmi makkosesta”.. Aluksi Jari oli ajatusta vastaan, olimmehan jo sopineet, että lapsimäärä on riittävä. Mutta ajatus hautui, ja eräänä iltana hän sitten kysyi, että vieläkös sinä haluaisit vauvan? Tottakai halusin, ja niin päätettiin yrittää.

Minulle tuli pian kovia vatsakipuja, joiden takia jouduin lääkäriin, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Lääkäri teki kahteen kertaan raskaustestinkin, mutta negatiivista näytti. Olin kovin pettynyt, sillä olin ihan varma, että olin raskaana. Mutta viikon kuluttua tein vielä itse testin, eräänä perjantai-iltana töissä. Ja voi sitä onnea, se oli kuin olikin positiivinen. Soitin tietysti heti Jarille kertoakseni iloisen uutisen. Arvaapas missä hän oli ? No apteekissa ostamassa raskaustestiä. Minua nauratti, ja teimme siis vielä illalla uudelleen yhdessä testin. Mieli teki huutaa koko maailmalle, että meille tulee vauva. Maltoimme kuitenkin ja kerroimme vain muutamille läheisille.

Sanotaan, että ihminen on kauneimmillaan ja hehkuu raskauden aikana. Siltä ei minusta kyllä tuntunut, kun alussa ensimmäisen kuukauden oksensin pitkin päivää ja sain nieltyä vain sitruunateetä ja ananasta. Lapsille sepitin saman tarinan joka aamu: äiti tökkäsi hammasharjalla kurkkuun, niin oksetti. Vatsa alkoi jo pyöristymään ja vitsailimmekin, että montakohan vauvaa siellä oikein on. Olimme ajatelleet kertovamme vauvauutisen lapsille jouluna. Huomasin poikani kuitenkin olevan hieman huolestuneen oloinen, kun olin itse niin huonovointinen, että aikaistimme suunnitelmaa. Lapset totesivat jo epäilleenkin minun olevan raskaana. Näin saatoimme kaikki iloita ja jännittää raskautta.

Sydänäänet kuuluivat jo kun raskausviikkoja tuli täyteen 10. Lääkäri vain tuumasi, että yhdet sieltä tuntuu kuuluvan. Nyt se tuntui todelta, minulla siis todella kasvaa uusi pieni ihmisen alku vatsassani. Pahoinvointi helpotti 12.viikon jälkeen. Ihanaa, nyt pääsisin nauttimaan raskaudestani.

Ultrassa

Sitten olikin jo ultran aika. Se päivä jäi mieleen, oli joulukuun 14., Jarin syntymäpäivä. Siinä me sitten tuijotimme monitoria kun kätilö kysyi, että hoksaatko itse mitä siellä näkyy. No, toki huomaan, siinähän on vauvamme ja tuo toinen möhkäle on kai istukka ?? Ei se istukka ollut vaan toinen vauva! Siis mitä ??? Minä olen kovin puhelias, mutta silloin en kyllä saanut sanaa suustani. Kohta nauratti, jopa ihan hysteriaan asti. Tämähän oli ihana uutinen, mutta vaatisi kyllä hieman sulattelua. Sitten tuli lääkäri paikalle ja huomasivat, että vauvoilla on yhteinen istukka ja vesikalvorajaa ei löytynyt. Mitä se tarkoittaa, onko jokin huonosti? Ei suinkaan, tämä on vain hieman harvinaisempaa. Se kertoi siis vauvojen olevan identtiset.

Yhdessä pienessä hetkessä olikin kaikki muuttunut. Raskaus sai uuden leiman, riskiraskaus. Mitään en osannut kysyä, olimme molemmat aivan puulla päähän lyötyjä.

Sulattelimme asiaa ja totesimme, että kyllä meitä on onni potkaissut.

Nyt pystyin siis nauttimaan olotilastani. Pahoinvointi ja muut oireet helpottivat ja kaikki iloitsivat tästä suuresta ihmeestä, joka oli kohdallemme tullut. Mutta ilo oli lyhytaikainen. Ensimmäisen kerran tunsin nipistelyä jo 16.viikolla. Soitin Naistenklinikan päivystykseen, kun noita nipistyksiä alkoi tulla vähän väliä. Ne olivat supistuksia. Jari ajoi paniikissa ensin Kätilöopistolle ja etsi minua sieltä.

Sairaslomallehan minä sitten jouduin ja käskettiin olemaan varovainen.

Raskaus

Se oli kuitenkin vasta alkua. Jouduin käymään Kättärillä kahden viikon välein, koska toinen vauvoista oli selvästi pienempi toista. Molemmat onneksi kuitenkin kasvoivat tasaisesti. Tulihan niitä hyviäkin uutisia, vesikalvoja lopulta löytyikin kaksi, eli molemmat olivat omissa vesipusseissaan, mutta sitten oli kuitenkin yhteinen toinen sikiökalvo. Puhuivat minulla olevan monokoriaalinen-diamnaalinen-raskaus. Tämä vähensi onneksi hieman riskejä.

Meitä valmisteltiin jo sellaiseen todella pelottavan kuuloiseen ajatukseen leikkauksesta. Vauvoilla epäiltiin feto-fataalitransfuusiota, jossa yksinkertaistettuna toinen vauva syö toisenkin ravinnon. Mutta onneksi pienempikin piti puolensa ja tätä ei katsottu tarpeelliseksi.

Olimme päättäneet kysyä sukupuolesta. Ja voi sitä hymyä isin kasvoilla, kun varmistui, että kaksi prinsessaa sieltä on tulossa.

Niin minä sitten sain sairaslomaa äitiyslomaan asti, ettei vaan pienokaiset syntyisi liian aikaisin. Oli raskasta aikaa olla vain kotosalla ja tekemättä mitään. Kävin kyllä päivittäin pienen rauhallisen kävelylenkin metsässä koirien kanssa. Mutta niin ihanaa kuin odotus olikin, koko ajan taustalla vaani pelko. Mitä jos kaikki ei menekään hyvin..

Oltiin jo maaliskuussa ja raskausviikkojakin oli kertynyt 26. Tunsin itseni niin hyvinvoivaksi, että päätin muiden vastusteluista huolimatta lähteä Tampereelle koiranäyttelyyn. Se on rakkain harrastukseni ja kaipasin piristystä. Matka sujui hienosti ja kotiin tulimmekin pokaalien ja ruusukkeiden kanssa. Mikä parasta, sain tavata minulle rakkaita ystäviä. Illalla kyllä tuntui vatsassa, että olikohan reissu sittenkään ollut ihan viisas päätös. Seuraavana päivänä oli taas kontrolliultra ja siinä todettiin kohdunkaulan lyhentyneen aivan liikaa. Sain passituksen sairaalaan. Tunne oli kamala. Mitä on tapahtunut, mitä tästä seuraa ?? Olinko todella itse oman piristykseni takia johtanut vauvat vaaraan. Lisäksi toisen vauvan napanuorassa huomattiin blokki. Se oli jonkinlainen verenvirtaushäiriö, joka kuitenkin onneksi korjaantui. Minulle kerrottiin, että nyt vauvojen riski syntyä ennenaikaisena on suuri. Sain kortisonipiikkejä, joiden tarkoitus oli kehittää vauvojen keuhkoja. Lisäksi sain supistustenestolääkkeitä, koska niitä tuli jälleen usein päivän aikana. Olin aivan lohduton. Mielessäni pyöri miten kotona olevat lapset pärjäävät. Ymmärsin kuitenkin, että nyt oli tosi kyseessä ja pienokaisten takia oli pakko pysähtyä totaaliseen lepoon. Ja sitä se olikin, en saanut kuin wc:ssä ja suihkussa käydä. Ruoatkin tuotiin sänkyyn.

Kun varovasti kahden viikon jälkeen kyselin, että jokohan sitä voisi välillä päästä kotiinkin, todettiin vain, että voi ei nyt kyllä uskalla. Tarvitaan lisää viikkoja vauvoille. Viikkoja !!! Olin ihan alamaissa, itkeskelin vähän väliä. Huoli lapsista, vauvoista, Jarista.. Pääsiäisenä sitten lääkäri kai huomasi surullisen katseeni. Tilanne kohdunsuulla oli hieman parempi ja sain luvan mennä kotiin lepäämään. Ja lääkäri kyllä vannotti minua pysymään petissä. Tottakai lupasin, kunhan vain saan mennä kotiin. Pääsiäisenä sitten laitoimme vauvoille sängyt  ja hoitopöydät ym. valmiiksi. Alkoi olla ilmassa jo jännitystä, pian meitä olisi kaksi pienokaista suurempi perhe.

Raskausaika

Kävin kontrollissa jo seuraavalla viikolla ja samalla sitten otettiin taas verikokeita. Soittaessani tuloksia sain komennon takaisin sairaalaan. Tällä kertaa oli sitten maksa-arvot koholla. Kysyin , mitä haittaa siitä on vauvoille ja minulle sanottiin sen saattavan aiheuttaa, tosin todella harvoin, vauvojen kuoleman. Olin jälleen niin järkyttynyt, etten oikein tiennyt mitä teen. Sain lääkityksen ja arvot hieman laskivatkin. Kotiin en kyllä heti päässyt, jouduin olemaan vauvojen sydänkäyrissä 2-3 krt päivässä. Kerran kävin jo synnytyssalissa seurannassa, kun sydänkäyrissä oli poikkeamia. No siitäkin onneksi selvittiin säikähdyksellä. Sain taas puhuttua itselleni kotiloman, mutta jouduin käymään päivittäin tai ainakin joka toinen päivä osastolla käyrissä. Senkin kesti, kun sai kuitenkin yöt nukkua omassa sängyssä.

Olihan siinä sitten varjopuoletkin, siinä jatkuvassa autossa istumisessa. Supistukset alkoivat taas, tällä kertaa rajuina ja tiheään. Yön kävelin ja puuskutin, aamulla olisi kuitenkin taas kontrolliin meno. Ja taas jouduin osastolle ja sain niitä kamalia supistuksenestopiikkejä, jotka laittoivat koko kropan tärisemään. Raskausviikkoja oli 33. Tuomio oli, että nyt et sitten kyllä pääse kotiin ennen kuin vauvojen kanssa.

Taas ultratessa havaittiin uusi ongelma. Lapsivettä on kertynyt pienemmälle vauvalle liikaa. Vatsa oli niin kova ja pinkeä. Ja kohtu jo nyt niin kovilla, että lääkärit sitten päättivät poistaa lapsivettä. Samalla lapsivedestä tutkittaisiin vauvojen keuhkojen kypsyys. Oli mietittävä, annetaanko vauvojen syntyä, jos supistukset jatkuvat, vai ei.

Toimenpide tehtiin rv. 33+2. Minua pelotti aivan kamalasti. Ei oikeastaan kipu, vaan riskit . Pelkäsin, että lääkäri voi vahingossa tökätä neulalla vauvoja. Turhaahan tuommoinen pelko oli, mutta ei siitä oikein mitään mukavaa ajatusta löytänyt. Toimenpide sujui ihan hyvin. Tosin Jari raukalla oli varmasti käsissä kamalat jäljet, kun puristin häntä kuin henkeni hädässä. Kipua ei juurikaan tuntunut, paitsi olihan se epämiellyttävää. Enemmänkin vaikeuksia oli olla paikallaan, ison vatsani kanssa kun se tuotti tosiaankin vaikeuksia. Sitten alkoivat taas supistukset, mutta sain jälleen estolääkkeitä. Siihen ne sitten loppuivatkin. Tulokset saatiin muutaman päivän kuluttua ja lääkärit olivat sitä mieltä, että ihan vielä eivät vauvat ole kypsiä. Oma oloni oli niin tuskainen ja pelkäsin vauvojen voinnin huononevan, että pääsimme lopulta kompromissiin. Synnytys käynnistetään maanantaina, viikkojen ollessa 34+5. Yritin vain sinnitellä, mutta kyllä se aika tuskaa oli, kun ei voinut liikkua, ei syödä, eikä juurikaan nukkua.

Sitten koitti maanantai. Käynnistys tapahtui ja pian supistelut sitten alkoivatkin. Minun onnekseni molemmat vauvat olivat kääntyneet viime hetkillä päät alaspäin, joten saisin synnyttää normaalisti. Se olikin ollut koko raskausajan toiveeni. Illalla sitten lähdettiin jo synnytyssaliin. Mutta yön sain kuitenkin vielä lääkkeitä, yritettiin odotella aamuun. Nämä kaksossynnytykset kun eivät aina ihan rutiinijuttuja ole.

Aamullakin tilanne oli vielä aika rauhallinen, niin lähetin Jarin käymään syömässä ja vähän ulkoilemassakin. Sitten lääkärit päättivät puhkaista kalvot, jotta homma lähtee etenemään. Soitin Jarin takaisin ja siitä se sitten alkoi.  Meidän elämämme suurin painajainen. Kaikki meni pieleen. Kerron pääpiirteittäin.  Yhtäkkiä romahti vauva A:n sydänäänet, ja päädyttiin hätäsektioon. En nähnyt kyynelteni läpi kuin hätääntyneen ilmeen Jarin kasvoilla kun minua jo juoksujalkaa vietiin leikkaussaliin.

Seuraava mielikuva minulla on heräämöstä. Minulle kerrotaan, että toinen vauva voi oikein hyvin ja on valvontaosastolla. Entäs toinen ??? No, sitten tulee lastenlääkäri ja sanoo vauvan tilan nyt olevan vakaa. Minulle näytetään kuvaa pienestä peikkotukkaisesta tytöstä, joka on vain täynnä letkuja ja johtoja. Kuulen kuin jostain kaukaa, kun minulle kerrotaan,; vauvaa elvytettiin 30 min, melkein jo luovutettiin, vauva oli saanut jonkin kalvon palasen henkitorveen. Keuhko repesi, annettiin verta. On nyt hengityskoneessa.  Muutaman päivän päästä osataan kertoa enemmän.

Missä olet Jari, minuun sattuu ja minua pelottaa. Jari vain pyytää, että älä jätä häntä. En tajunnut, että olen itse todella huonona. Minut leikattiin komplikaatioiden takia vielä kaksi kertaa ja sain verta yhteensä 20 litraa. Kai se oli minunkin loppuni lähellä..

3 vrk olin tehohoidossa ja sitten pääsin katsomaan toistakin vauvaa, Mimmiä Lastenklinikan puolelle. Millaa olin jo nähnytkin päivää aiemmin.

Voi minun pieniä peikkotyttöjäni. Se rakkauden tunne on sanoinkuvaamaton. Se täytti minut ja antoi voimaa jaksaa, vaikka oma tilani ei kovin hääppöinen vielä ollut.

Lääkärit kertoivat suoraan, mitä odottaa. Mimmillä voi olla jopa vaikeakin cp-vamma tai sitten vain jotain pientä ongelmaa. Elvytys oli kuitenkin ollut niin rajua, että todennäköisesti jotain jälkiä siitä olisi jäänyt. Meille se tuntui yhdentekevältä, kunhan vauvat vain selviävät hengissä.

Aivojen magneettikuva otettiin kun oli kulunut viikko. Olimme Jarin kanssa odottelemassa Mimmin luona tuloksia. Kun lääkäri sitten tuli kertomaan, että tulos oli normaali, eli ihme oli tapahtunut, emme voineet kuin itkeä. Ja vihdoinkin saatoimme itkeä onnesta.  Painajainen oli päättynyt.

Nyt oli tullut se, elämäni onnellisin päivä.

Nyt tytöt täyttävät pian 10 kk ja kaikki on paremmin kuin hyvin. Mimmin traagisesta elämänalusta on jäljellä vain muistot. Hän on aivan normaalisti kehittynyt siskonsa rinnalla. Nautimme näistä ihanista ainutlaatuisista hetkistä, niitä kun ei voi koskaan saada takaisin. Meitä yhdistää yksi asia ylitse muiden: se on rakkaus.

Usko, toivo ja rakkaus, mutta tärkein niistä on rakkaus.

X