Kaksinaista: Ei tippa tapa

Viime kerran blogissani käsittelen miestä, naista ja ruokalautasta. Nyt on juoman vuoro.

Katilla ja minulla on yhteinen ystävä Meri, joka on elänyt parisuhteessaan kahdeksan vuotta. Noina kahdeksana vuotena Meri ei ole oppinut olemaan luontevasti miehensä kanssa silloin kun mies on humalassa. Kyseinen mies ei muutu känniääliöksi, ei tanssi pöydillä, ei kerro härskejä juttuja, ei ala laulamaan. Kunhan humaltuu ja juttelee katse harittaen.

”Minä en voi sille mitään, minua vain ärsyttää kun hän on humalassa”, Meri kuvailee tilannetta eikä juo itse lainkaan. Hän saa siitä päänsäryn – alkoholin määrällä tai laadulla ei ole merkitystä. Olin samoissa häissä Merin kanssa kuukausi takaperin, kun hän lähti tupakalle eikä enää palannut pöytään. Parin tunnin kuluttua tuli tekstiviesti: ”Lähdin kotiin, kun en kestä Samun juomista”.

Myönnän, Samu oli aika maistissa, mutta ei käyttäytynyt mitenkään hävettävästi. Ja tajuttuaan Merin lähteneen Samu nuokkui vaitonaisena paikallaan ja vastasi hiljaisella äänellä kyselyihin siitä, mihin Meri on kadonnut.

Toinen tuttavapariskuntani riitelee joka ikinen kerta kun ollaan yhdessä kaveriporukalla ulkona ja he molemmat juovat. He suhtautuvat riitaan hyvin leppoisasti ennen ja jälkeen sanailun, aivan kun riitely olisi olennainen osa illanviettoa.

On miehiä ja naisia, jotka aina haluavat painia humalassa. Ei siis tapella vaan painia. Kyse on tietääkseni liiallisesta energiasta yhdistettynä hellyydenkipeyteen. Painiminen on ihan mukavaa, mutta mieluiten sitä ei tekisi baarijonossa tai parhaissa tällingeissään.

Viisikymppinen äitini tapaili miestä, joka on absolutisti. Äitini alkoholinkäyttö on hyvin maltillista, mutta mies ei hyväksynyt edes viiniä ruoan kanssa – äidilleni. Äitini ei koskaan ollut ajatellut, että luvasta juoda voisi tulla kynnyskysymys, mutta toisen fundamentalistinen asenne kävi liian kovaksi.  Itseä saa toki rajoittaa miten parhaaksi katsoo, mutta onko rakentavaa kritisoida toista?

Toisaalta monet naiset Suomessa vähentävät omaa juomistaan yrityksenä hillitä miehensä kulutusta. Logiikka menee näin: ”En voi moittia toista juomisesta / kännimokista /koko vapaapäivän pilaavasta krapulasta, jos itse juon”. Tämä on varmasti moraalisesti täysin oikein. Se ei kuitenkaan ole erityisen tehokasta – sillä mies ei voi ikinä havaita niitä murheita, joita toisen juominen aiheuttaa, ellei nainen koskaan juo. 

Lisäksi on aika lailla kärsimystä hengailla selvin päin mukana. Vaikka kukaan nainen ei halua olla nalkuttaja tai vahtija, asetelma, jossa nainen on selvin päin miehen ja tämän kavereiden kanssa baarissa, ajaa näiden roolien omaksumiseen. Samanlainen olo tulee, jos yrittää säästää itseään baarissa notkumiselta ja odottaa miestä kotiin saapuvaksi.

Miesten keskeiset vitsit vaimolta saadusta satunnaisesta ”hupi- tai juomaluvasta” eivät ole 50-luvulta. Moni parisuhteessa elävä mies tuntee, että ryyppyreissuja ei katsota hyvällä, vaikka asiasta ei puhuttaisikaan.

Ja miksi katsottaisiinkaan? Baarikierrokset nielevät rahaa ja väsyttävät ennemmin kuin virkistävät, vaikka piristyminen lienee vapaa-ajan tarkoitus. Kielloilla ja motkottamisella alkoholinkäyttö saattaa vähetä, mutta kummallakin osapuolella on helposti paha mieli. Kukaan ei halua muuttua holhoojaksi kumppanilleen, mutta miten luovia, jos toisen toiminta antaa aihetta huoleen?

Keskustelin häiden jälkeisenä päivänä Merin kanssa pitkään tapahtuneesta ja luulen, että hänelle tuli yllätyksenä, ettei kukaan ajattele että Samun juominen tai sen kontrollointi kuuluisi Merin tehtäviin. On tilanteita, joissa ei aina ole erityisen ylpeä kumppanistaan, mutta on hyvin harvoja tilanteita, joissa puolisoaan tarvitsisi oikeasti hävetä.

Häpeä huonosta käytöksestä on aina sillä, joka huonosti käyttäytyy. Tämä ei poista nolouden tunnetta, mutta on hyvä muistaa, että kaikesta rakkaudesta ja kiintymyksestä huolimatta on erillinen ihminen. Ja että joskus tilanteille ei voi muuta kuin nauraa.