Kotiäiti: Äitiys on täynnä kysymyksiä

– Kuinka monta ihmistä tarvitaan yhden vauvan syöttämiseen?

Vastaus: ainakin kolme. Yksi kauhoo lusikalla mössöä ääntä kohti, yrittäen epätoivon vimmalla osua kertalaakista oikeaan osoitteeseen. Toinen päästelee vieressä aivastusääniä, matkii suihkaria ja pärisee. Kolmas hyppelee tasajalkaa vauvan ympärillä ja ojentelee pöydältä putoilevia leluja takaisin vauvan ulottuville. Ja kaikki avaavat suuta tahdissa mukana.

No, emme me sentään joka aterialla esitä sirkustemppuja, mutta joskus tuntuu, että vauvan syöttäminen on enemmän joukkue- kuin yksilölaji. Etevimmäksi nassikannaurattajaksi on osoittautunut Duracel-pupua muistuttava isoveikka.

– Vesivärimaalauksia, vessapaperirullatonttuja, irtonaisia värityskirjan sivuja, uudenvuoden tinoja, äitienpäiväkortteja ja muita askarteluja pursuaa joka laatikosta. Kysymys kuuluu, mitä niille voi tehdä? Ihan jokaista kun ei viitsisi säästää, mutta ei niitä meinaa raaskia heittää poiskaan, kun lapsi on ne omin pikkukätösin tehnyt. Olen melko vakuuttunut siitä, että taideteokset lisääntyvät kaapissa salaa, tarkoituksenaan vallata koko koti. Siivoaminen lapsiperheessä tuntuu muutenkin olevan melkoinen ikuisuusprojekti. Siinä vaiheessa kun viimeistelee siivoamista toisessa päässä asuntoa, saa toisesta päästä aloittaa jo uudestaan.

– Jotta päivät eivät olisi liian yksitoikkoisia, esikoinen silloin tällöin järjestää äidille ylimääräistä sydämentykytystä ja adrenaliinikuohuja. Mietinkin siis, että miten välttyä vaaratilanteilta? Viimeksi puistossa poika ehti kiivetä sellaisen isommille lapsille tarkoitetun liukumäki/kiipeilyteline-hässäkän korkeimpaan torniin, josta kuuppa edellä hiekkaan sukeltaminen olisi tiennyt takuuvarmaa keikkaa päivystävään sairaalaan. Sieltä seinättömän tornin reunalta Luka tyytyväisenä katseli leikkikentän menoa.

En käsitä miten poika sinne edes päätyi, koska (turvallisuussyistä?) portaita kyseiseen hökötykseen ei ollut ollenkaan, vaan sinne pääsi ainoastaan kiipeämällä tankoa, narua, kiipeilyseinää tai puolia pitkin. Kaikki edellä mainitut vaihtoehdot näyttivät mielestäni ainakin alle 4-vuotiaille ylitsepääsemättömän haasteellisilta keinoilta kavuta ylös. Olin väärässä. Tulipahan äidin jalkoihin vauhtia, kun sieluni silmillä näin meidät jo kiitämässä kohti lasarettia. Hiekka pöllysi kun juoksin komentamaan sankaria äkkiä turvallisinta reittiä alas. Odottakoot vielä vuoden-kaksi ja pysykööt siihen asti matalammissa ja äitiystävällisemmissä kiipeilytelineissä.

– Kuinka saisi varastettua itselleen työrauhan?

Silloin kun minun on välttämättä saatava hetkeksi takiaiset irti lahkeestani, otan käyttöön kattilakaapin antimet. Istutan pojat lattialle ja ojennan heille kauhat ja kattilat. Sitten tulevat kokkikolmoset paitsi harjoittelevat musisointia, myös keittelevät ja tarjoilevat huttua toisilleen. Tai ehkä lähinnä isompi tarjoilee pienemmälle, joka useimmiten tyytyy mutustelemaan kauhanvartta.

Pääasia on, että melusaasteen keskellä saan yleensä valmistettua ruoan, jonka muuten joutuisin tekemään yhdellä kädellä. Valitettavan hinnan siitä joutuu kuitenkin maksamaan. Nimittäin soitto- ja kokkaussession jälkeen kipot ja kauhat ovat sähköistyneet ja imeneet itseensä puolen metrin säteeltä jokaisen kissankarvan. (Joka ehkä selittää keitoksieni omituisen sivumaun.) Jonakin päivänä vielä otan ja parturoin nuo karvakuonot kaljuiksi.

– Mitä tarkoittaa lapsiturvallinen?

Meillä se tuntuu tarkoittavan lukkoa, korkkia tai salpaa, jonka kanssa aikuinen taistelee hampaat irvessä ja leikki-ikäinen napsauttaa vaivattomalla sormiliikkeellä auki. Esimerkiksi kertaalleen olen keskellä yötä löytänyt ulko-oven toiselta puolen käytävästä unisen taaperon, joka itkien odotteli hissiä, kun taas aikuisille vieraille ovessamme oleva lukko tuottaa monesti päänvaivaa.

Lukkohan ei siis sinänsä olekaan tarkoitettu sellaiseksi, etteivätkö lapset saisi sitä auki, mutta se osoittaa hyvin sen, että aikuiset toimivat usein liian vaikeasti, kun ajattelevat asiaa liikaa. Lapset toimivat vaiston varassa ja heidän ongelmanratkaisukykynsä on varsin kadehdittava kaikessa yksinkertaisuudessaan.

– Kenen idea tämä oikein olikaan?

Saattaa käväistä mielessä, kun sotku on pahimmillaan, kiire kovimmillaan ja hermot tiukimmillaan. Tällöin pienikin lepohetki tekee ihmeitä ja huumori saattaa pelastaa tilanteen. Usein olen ollut niin väsynyt, että kasaantunut kiukku purkautuukin naurunpurskahduksena ja laukaisee koko ongelman. Esimerkiksi eräänä iltana, kun esikoinen kolmannenkymmenennen kerran kapusi pois sängystään ja heitteli pehmolelunsa eteiseen.

Ponnettomilta tuntuneiden kieltojen sijaan päätinkin hetken seurata vierestä hänen touhujaan ja lopulta pikkuvanhasti käyttäytyvän pojan protesti sai minussa aikaan naurukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Poika jäi tuijottamaan minua hämmentyneenä, keräsi sitten pehmonallensa ja kipitti sänkyyn sanaakaan sanomatta. Ajatteli kai, että parempi mennä nukkumaan, kun äitikin sekosi lopullisesti.

Hyviä kysymyksiä, huonoja kysymyksiä ja hyvin huonoja kysymyksiä vastauksineen tulvii päähäni jatkuvasti. Useimmiten heitän ilmoille retorisia kysymyksiä, joihin en edes odota saavani vastausta. Sillä kenellä olisikaan oikeat vastaukset? Onneksi ja valitettavasti niitä ei löydy apteekin hyllyltä, vaan jokaisen on omakohtaisesti etsittävä itselleen oikeat tavat toimia. Joskus etsintä voi turhauttaa, mutta tällöin onnistumisen ilokin on kaksinkertainen, kun lopussa seisoo kiitos. Kärsivällistä ja huumorintäyteistä etsintää kaikille kysymysten parissa painiville.

Heli Koppila