Ihmiset ja suhteet

Kotiäiti: Maakrapuäidin vesipetopojat

Teksti: Anna.fi

Ei, ei olisi taas millään saanut ottaa poikia pois pesulta. Itkupotkuraivareiden kera piti molemmat lapset kantaa suihkuhuoneesta kuivattelemaan. Itse kun uin lähinnä harakkaa tai jotakin muuta räpiköivää otusta sammakon ja rintauinnin sijaan, enkä ole koskaan kokenut sitä märkää ainetta omaksi jutukseni, niin on kyllä ihan hauska nähdä, että tytöstä on polvi parantunut ja jälkikasvuni nauttii vesielementistä aivan eri mittakaavassa.

Esikoinen syttyi pulikoimiselle hieman hitaammin, muistelen. Suihkun kohina oli pelottava ja vettä ei saanut mennä yhtään silmiin. Eikä saa muuten mennä vieläkään, vaikka muuten räpiköiminen onkin hittijuttu.

Kuopus puolestaan on ollut vedessä aivan onnesta soikeana ensi kylvyistä lähtien. Parikuisena hän vietti ammeessa jo pitkiä toveja, räiskytti äidin likomäräksi, huitoi, potki ja kiljahteli suupielet korvissa ja olisi varmaan uinut maisterin merkin, jos olisin päästänyt irti kainaloista.

Minä se olin, joka aina joutui ensin luovuttamaan kylpysessioiden suhteen, kun heikko selkäni uhkasi sanoa sopimuksensa irti epäergonomisen kylvetysasennon johdosta. Milo olisi todennäköisesti köllinyt ryppyisenä ammeessa tunnista toiseen, jos olisi itse saanut päättää.

Tänäkin päivänä pikkuherra on niin innokas kylpijä, että huojuu, heiluu, hyörii ja pyörii ammeessa, nousee seisomaan ja leiskauttelee mahalaskuja naamalleen veteen. Niinpä usein katson paremmaksi unohtaa ammeen ja antaa vain pojan istuskella ja tallustella liukuestematon päällä suihkussa. Vähän loiskimisvettä vatiin ja se ajaa saman asian, ilman että saan pelätä toistuvia sukellusyrityksiä tai pidellä käsivarresta koko ajan kiinni.

Kylpeminen on niin kova sana, että siitä pitää puhua koodikielellä, jos mielii välttyä siltä, että yksi kappale nakupellejä singahtaa samantien kylppäriin. Joskus kylpyhuone tuntuu kelpaavan leikkeihin kyllä ihan ilman vettäkin. Aloin nimittäin kerran kesken siivouksen ihmetellä yllättävää hiljaisuutta.

Kylpyhuoneen hieman raollaan oleva ovi antoi jo pahaenteistä osviittaa sankarien touhuista. Kurkkasin varovaisesti sisään, enkä tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Päädyin hakemaan kameran, sillä näky oli kuitenkin ensisijaisesti huvittava.

Pojat olivat ilmeisesti ajatelleet olevansa kaunistautumisen tarpeessa, sillä Luka oli kyynärpäitään myöten kosteusvoiteessa ja Milon suunympärys oli sutattu vihreällä basilika-kasvonaamiolla. Muutama kylpylelu oli myös kokenut saman kohtalon ja lattialle oli levitelty erilaisia pesuaineita. Milo tuoksui yrttiselle monta päivää.

Sääli, että tänä kesänä uintikelit ovat jääneet niin vähiin. Emme tulleet käyneeksi rannalla kertaakaan. Ei sillä, että itse olisin jäänyt kauheasti kaipaamaan palaneita nenänpäitä, hiekkaa vaipoissa ja läpimäräksi kasteltuja vaatteita, mutta kyllähän ne kesään oleellisesti kuuluisivat ja pojat olisivat varmasti tykänneet. Takapihalle puhallettu uima-allas sentään pääsi kerran koeajoon ja uimarenkaille on löytynyt käyttöä sisälläkin.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten poikien uimataito ja –innostus tästä kehittyy. Itse olisin pahasti kellukkeiden tarpeessa edelleenkin kylpylään mennessäni ja pysyttelenkin varmuuden vuoksi matalassa päässä.

Nykyään voin sen tehdä onneksi lapsia kaitsiessani hyvällä tekosyyllä, eikä kenenkään tarvitse tietää, että muksut pärjäisivät todennäköisesti syvemmässä vedessä kuin minä.

Heli Koppila

X