Ihmiset ja suhteet

Mutkikas tie äidiksi

Teksti:
Anna.fi
Mutkikas tie äidiksi

Jos joku olisi minulle teini-ikäisenäkertonut ettei raskaaksi tuleminen ja lapsen saaminen aina tapahdukaan juuri niin kuin suunnittelee, en olisi uskonut. Silloin perheen perustaminen oli suorastaan kammottava ajatus. Parikymppisenäkin se vain siirtyi ja siirtyi: oli opiskeltava, saatava jalka oven väliin työelämässä, mentävä naimisiin, tehtävä uraa, remontoitava koti… Vauvoja tehtäisiin sitten kun “se aika” tulisi.

Ja niinhän siinä sitten kävi että kun vuonna 2004 päätimme että otollinen aika oli saapunut, mitään ei tapahtunutkaan. Mutkikas tie alkoi. Lääkäri ei siinä vaiheessa voinut todeta muuta kuin että jos en ole tullut raskaaksi kahden vuoden yrittämisen jälkeen niin vasta sitten voidaan aloittaa mahdolliset tutkimukset.  Tilannettamme ei juuri helpottanut se että asumme Iso-Britanniassa – maassa, josta löytyy eniten teiniäitejä koko Länsi-Euroopassa. Meninpä minne vaan, törmäsin aina 16 –vuotiaisiin tyttöihin jotka työnsivät vaunuja – näky joka havahduttaa vieläkin, vaikka olen asunut saarivaltiossa jo 12 vuotta.    

Toivoa ja epätoivoa

Kaksi vuotta kului ja mitään ei ollut tapahtunut. Tutkimukset aloitettiin ja kokeita otettiin, mutta tuloksissa ei koskaan havaittu mitään poikkeavaa. Tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen että epäsäännöllinen kuukautiskiertoni, 12 -tuntiset työpäivät ja kotona viikonloppuisin odottavat remonttihommat eivät ainakaan ole auttaneet asiaa. Vaihdoimmekin hieman rauhallisemman vaihteen ja hyväksyimme että mikä ei ole tarkoitettu, ei ole tarkoitettu. Elämä jatkui ja siitä oli nautittava. Ja olihan meillä siinä vaiheessa neljä (nykyään viisi) ihanaa kummilasta!  

Pelko lapsettomuudesta pyöri kuitenkin usein ajatuksissa. Entä jos olin sittenkin jättänyt lapsen teon liian myöhään? Ja kun sukulaiset ja ystävät kyselivät milloin meille tulisi perheenlisäystä, vastasimme aina että kun “se aika” tulee tietäen varsin hyvin ettei se meidän – ja niin monen muun kohdalla – ollutkaan niin yksinkertaista. Sitten vuoden 2006 joulukuussa huomasinkin olevani raskaana! Alkoi todellinen tunteiden myllerrys kun tajusimme että toivoa oli sittenkin. Saisimme sittenkin aikaan pienen ihmeen ilman lapsettomuushoitoja. Ja mikä helpotus oli kertoa uutisesta läheisillemme kaiken arvailun jälkeen.

Tuli ensimmäisen ultran aika. Istuimme molemmat jännittyneinä neuvolan odotushuoneessa . Tuskin maltoimme odottaa että näkisimme pienen elämän alun! Olimme aivan varmoja että odottaisimme tyttöä. Ja sitten tuli meidän vuoro. Ultraa tehnyt hoitaja ei ensin meinannut löytää sikiötä, mikä sai meidän molempien sydämet hakkaamaan. Sitten sikiö löytyi, mutta sydänääniä ei. Paikalle kutsuttiin johtava hoitaja, joka varmisti sen mitä jo pelkäsimme: sikiö oli lakannut kasvamasta seitsemännellä raskausviikolla. Uutinen oli järkytys ja pelkäsin, että tie äitiyteen päättyisi siihen.

Elämää keskenmenon jälkeen

Lääkärini varoitti minua heti raskauteni varmistuttua että yksi neljästä raskaudesta päätyy keskenmenoon. Ajatus sen mahdollisuudesta ei siis ollut tuntematon, niin järkyttäviltä kuin lääkärin sanat juuri tuolloin kuulostivatkin. Nain jälkeenpäin katsottuna tieto siitä, ettei keskenmeno tapahtunut vain minulle, auttoi eteenpäin.

Kuten raskaus, ei keskenmenokaan tapahdu vain odottavalle äidille, vaan myös isälle.

Äidiksi

Myös hänelle on annettava aikaa toipua tapahtuneesta ja vauvaa varten tehtyjen tulevaisuuden suunnitelmien sortumisesta. Jokaisella on oma tapansa selvitä elämän kolhuista, mutta tunteista puhuminen helpottaa. Meille oli yllätys kuulla kuinka moni tuttavistamme oli käynyt läpi saman, kipeän kokemuksen ja kuinka kaikki heistä olivat kuitenkin uskaltaneet yrittää uudestaan. Vertaistuesta onkin keskenmenon jälkeen arvaamattoman suuri apu.

Keskenmeno ei unohdu, mutta aika parantaa haavat. Kevättalvella 2007 istutimme puutarhaamme muistoksi pensaan mieheni ehdotuksesta. Ja Kevään edetessä ja pensaan vaaleanpunaisten kukkien kukkiessa  elämäämme palasi väri.

Pitkä odotus palkitaan

Kesäkuussa huomasin yhtäkkiä tarvitsevani kaksi aamiaista! Aavistin heti että olin raskaana. Tällä kertaa se tuntui aivan erilaiselta – voin paremmin kuin koskaan. Ja niin jatkuikin, jopa kätilöni kehui kuinka pyöristyvä vatsani puki minua. Ainut pilvi taivaalla oli etten uskaltanut nauttia odotusajasta täysillä, silla pelkäsin koko ajan että jokin menee vikaan, että tämäkin raskaus epäonnistuu. Vasta kun lapsivesi meni, aloin uskoa että vauva todellakin oli tulossa!

Mutta ennen kuin pitkä odotus palkittiin, eteen tuli vielä uskomattoman monta, vaikeata mutkaa. Synnytys ei ollutkaan se luonnollinen, rauhallinen tapahtuma mihin olin kirjapinon ja joogatuntien avulla valmistautunut, vaan 12 tunnin draama täynnä sydänkäyriä, koneita, letkuja ja puudutuksia. Lääkärit pelkäsivät että vauvan sydänäänet olivat liian innokkaita synnytyksen edistymiseen verrattuna. Sitten yhtäkkiä sydänäänet romahtivat ja pieni tyttäremme syntyi hätäsektiolla. Mutta siinä hän vihdoinkin oli, kaunis ja terve pieni ihme!     

Leikkauksen jälkeen meni pari kuukautta ennen kuin pääsimme kunnolla kiinni elämästä. Synnytyskokemukseni ei ollut paras mahdollinen – kaukana siitä – ja hoito vuodeosastolla sen jälkeen suorastaan ala-arvoista. Kotiuduttuani leikkaushaavani aukesi ja siinä epäiltiin sairaalabakteeria. Imetys oli myös vaikeaa leikkauksen jälkeen ja jokainen päivä tuntui tuovan eteen vain lisää ongelmia. Kätilöni ja minua kuusi viikkoa kotona hoitaneet kiertävät sairaanhoitajat ihmettelivät kuinka jaksoin eteenpäin.

Äidiksi

Tuona aikana oli monta hetkeä jolloin kaipasin Suomeen. Ajattelin, että jos olisin synnyttänyt Suomessa, minulle ei varmasti olisi käynyt nain – ja vaikka olisikin, niin ainakin minulla olisi oman perheeni tuki käden ulottuvilla. Uhkailen vieläkin että jos uskallan joku päivä lähteä vauvantekoretkelle uudestaan niin haluan synnyttää kotimaassa ja suomen kielellä! 

Näin jälkeenpäin luulen, että jaksoin taistella eteenpäin tietenkin pikkuisen vauvan rajattoman rakkauden siivittämänä, mutta ennen kaikkea voimilla, joita olin tietämättäni kerännyt pitkän matkani varrella. Kaikella oli siis ollut tarkoituksensa. On vieläkin päiviä jolloin en meinaa uskoa, että olen nyt äiti. Mutta totta se on: koskaan ei kannata luovuttaa.

Minna Dufton

X