Mutkikas tie äidiksi
Jos joku olisi minulle teini-ikäisenäkertonut ettei raskaaksi tuleminen ja lapsen saaminen aina tapahdukaan juuri niin kuin suunnittelee, en olisi uskonut. Silloin perheen perustaminen oli suorastaan kammottava ajatus. Parikymppisenäkin se vain siirtyi ja siirtyi: oli opiskeltava, saatava jalka oven väliin työelämässä, mentävä naimisiin, tehtävä uraa, remontoitava koti… Vauvoja tehtäisiin sitten kun “se aika” tulisi.
Ja niinhän siinä sitten kävi että kun vuonna 2004 päätimme että otollinen aika oli saapunut, mitään ei tapahtunutkaan. Mutkikas tie alkoi. Lääkäri ei siinä vaiheessa voinut todeta muuta kuin että jos en ole tullut raskaaksi kahden vuoden yrittämisen jälkeen niin vasta sitten voidaan aloittaa mahdolliset tutkimukset. Tilannettamme ei juuri helpottanut se että asumme Iso-Britanniassa – maassa, josta löytyy eniten teiniäitejä koko Länsi-Euroopassa. Meninpä minne vaan, törmäsin aina 16 –vuotiaisiin tyttöihin jotka työnsivät vaunuja – näky joka havahduttaa vieläkin, vaikka olen asunut saarivaltiossa jo 12 vuotta.
Toivoa ja epätoivoa
Kaksi vuotta kului ja mitään ei ollut tapahtunut. Tutkimukset aloitettiin ja kokeita otettiin, mutta tuloksissa ei koskaan havaittu mitään poikkeavaa. Tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen että epäsäännöllinen kuukautiskiertoni, 12 -tuntiset työpäivät ja kotona viikonloppuisin odottavat remonttihommat eivät ainakaan ole auttaneet asiaa. Vaihdoimmekin hieman rauhallisemman vaihteen ja hyväksyimme että mikä ei ole tarkoitettu, ei ole tarkoitettu. Elämä jatkui ja siitä oli nautittava. Ja olihan meillä siinä vaiheessa neljä (nykyään viisi) ihanaa kummilasta!
Pelko lapsettomuudesta pyöri kuitenkin usein ajatuksissa. Entä jos olin sittenkin jättänyt lapsen teon liian myöhään? Ja kun sukulaiset ja ystävät kyselivät milloin meille tulisi perheenlisäystä, vastasimme aina että kun “se aika” tulee tietäen varsin hyvin ettei se meidän – ja niin monen muun kohdalla – ollutkaan niin yksinkertaista. Sitten vuoden 2006 joulukuussa huomasinkin olevani raskaana! Alkoi todellinen tunteiden myllerrys kun tajusimme että toivoa oli sittenkin. Saisimme sittenkin aikaan pienen ihmeen ilman lapsettomuushoitoja. Ja mikä helpotus oli kertoa uutisesta läheisillemme kaiken arvailun jälkeen.
Tuli ensimmäisen ultran aika. Istuimme molemmat jännittyneinä neuvolan odotushuoneessa . Tuskin maltoimme odottaa että näkisimme pienen elämän alun! Olimme aivan varmoja että odottaisimme tyttöä. Ja sitten tuli meidän vuoro. Ultraa tehnyt hoitaja ei ensin meinannut löytää sikiötä, mikä sai meidän molempien sydämet hakkaamaan. Sitten sikiö löytyi, mutta sydänääniä ei. Paikalle kutsuttiin johtava hoitaja, joka varmisti sen mitä jo pelkäsimme: sikiö oli lakannut kasvamasta seitsemännellä raskausviikolla. Uutinen oli järkytys ja pelkäsin, että tie äitiyteen päättyisi siihen.
Elämää keskenmenon jälkeen
Lääkärini varoitti minua heti raskauteni varmistuttua että yksi neljästä raskaudesta päätyy keskenmenoon. Ajatus sen mahdollisuudesta ei siis ollut tuntematon, niin järkyttäviltä kuin lääkärin sanat juuri tuolloin kuulostivatkin. Nain jälkeenpäin katsottuna tieto siitä, ettei keskenmeno tapahtunut vain minulle, auttoi eteenpäin.
Kuten raskaus, ei keskenmenokaan tapahdu vain odottavalle äidille, vaan myös isälle.
Myös hänelle on annettava aikaa toipua tapahtuneesta ja vauvaa varten tehtyjen tulevaisuuden suunnitelmien sortumisesta. Jokaisella on oma tapansa selvitä elämän kolhuista, mutta tunteista puhuminen helpottaa. Meille oli yllätys kuulla kuinka moni tuttavistamme oli käynyt läpi saman, kipeän kokemuksen ja kuinka kaikki heistä olivat kuitenkin uskaltaneet yrittää uudestaan. Vertaistuesta onkin keskenmenon jälkeen arvaamattoman suuri apu.
Keskenmeno ei unohdu, mutta aika parantaa haavat. Kevättalvella 2007 istutimme puutarhaamme muistoksi pensaan mieheni ehdotuksesta. Ja Kevään edetessä ja pensaan vaaleanpunaisten kukkien kukkiessa elämäämme palasi väri.
Pitkä odotus palkitaan
Kesäkuussa huomasin yhtäkkiä tarvitsevani kaksi aamiaista! Aavistin heti että olin raskaana. Tällä kertaa se tuntui aivan erilaiselta – voin paremmin kuin koskaan. Ja niin jatkuikin, jopa kätilöni kehui kuinka pyöristyvä vatsani puki minua. Ainut pilvi taivaalla oli etten uskaltanut nauttia odotusajasta täysillä, silla pelkäsin koko ajan että jokin menee vikaan, että tämäkin raskaus epäonnistuu. Vasta kun lapsivesi meni, aloin uskoa että vauva todellakin oli tulossa!
Mutta ennen kuin pitkä odotus palkittiin, eteen tuli vielä uskomattoman monta, vaikeata mutkaa. Synnytys ei ollutkaan se luonnollinen, rauhallinen tapahtuma mihin olin kirjapinon ja joogatuntien avulla valmistautunut, vaan 12 tunnin draama täynnä sydänkäyriä, koneita, letkuja ja puudutuksia. Lääkärit pelkäsivät että vauvan sydänäänet olivat liian innokkaita synnytyksen edistymiseen verrattuna. Sitten yhtäkkiä sydänäänet romahtivat ja pieni tyttäremme syntyi hätäsektiolla. Mutta siinä hän vihdoinkin oli, kaunis ja terve pieni ihme!
Leikkauksen jälkeen meni pari kuukautta ennen kuin pääsimme kunnolla kiinni elämästä. Synnytyskokemukseni ei ollut paras mahdollinen – kaukana siitä – ja hoito vuodeosastolla sen jälkeen suorastaan ala-arvoista. Kotiuduttuani leikkaushaavani aukesi ja siinä epäiltiin sairaalabakteeria. Imetys oli myös vaikeaa leikkauksen jälkeen ja jokainen päivä tuntui tuovan eteen vain lisää ongelmia. Kätilöni ja minua kuusi viikkoa kotona hoitaneet kiertävät sairaanhoitajat ihmettelivät kuinka jaksoin eteenpäin.
Tuona aikana oli monta hetkeä jolloin kaipasin Suomeen. Ajattelin, että jos olisin synnyttänyt Suomessa, minulle ei varmasti olisi käynyt nain – ja vaikka olisikin, niin ainakin minulla olisi oman perheeni tuki käden ulottuvilla. Uhkailen vieläkin että jos uskallan joku päivä lähteä vauvantekoretkelle uudestaan niin haluan synnyttää kotimaassa ja suomen kielellä!
Näin jälkeenpäin luulen, että jaksoin taistella eteenpäin tietenkin pikkuisen vauvan rajattoman rakkauden siivittämänä, mutta ennen kaikkea voimilla, joita olin tietämättäni kerännyt pitkän matkani varrella. Kaikella oli siis ollut tarkoituksensa. On vieläkin päiviä jolloin en meinaa uskoa, että olen nyt äiti. Mutta totta se on: koskaan ei kannata luovuttaa.
Minna Dufton
Kommentit
Oma tairnani on erilainen kuin monella, mutta luokittelisin sen lähestulkoon ihmeeksi.
Menin naimisiin 20-vuotiaana. Parin vuoden päästä hankimme omakotitalon, ja tällöin ajattelimme että myös lapset olisivat tervetulleita. Mutta lasta ei alkanut kuulua, ja hakeuduimme tutkimuksiin. Minulta löydettiin vasemmasta munasarjasta greipin kokoinen kysta, joka poistettiin, ja samalla meni myös munatorvi. Oikea munasarja oli terve, ja minulla oli kuulemma hyvät mahdollisuudet raskautua. Mutta niin ei käynyt, ja siitä 1,5 vuoden päästä oikeastakin munasarjastani löytyi iso kysta. Se poistettiin, ja vaikka munasarjakudosta jäi vielä, niin se ei riittänyt, koska sain ennenaikaiset vaihdevuodet ja hormonitoimintani lakkasi kokonaan. Jouduin hormonikorvaushoidolle, ja tajusin etten tulisi koskaan saamaan omia, biologisia lapsia.
Aloitimme adoptioprosessin, mutta muutamia kuukausia ennenkuin olisimme saaneet adoptiolapsen, suhteemme alkoi rakoilla, ja erosimme. Mieheni tarjoutui olemaan ”kulississa” niin kauan kunnes saisimme lapsen, ja saisin sen sitten itselleni. Mutten halunnut yksinhuoltajaksi, ajattelin että olen mieluummin ilman lapsia kuin kasvatan isättömän lapsen.
Olin tietoinen, että minun olisi mahdollista vielä tulla raskaaksi lapsettomuushoidoilla, ainut mahdollisuuteni oli koeputkihedelmöitys luovutetulla munasolulla. Mutta nyt tökki taas rakkausasiat, yhtää sopivaa miestä ei tullut vastaan, ja suhde toisensa jälkeen päättyi karvaisiin kyyneliin.
Kaksi vuotta sitten tapasin ihan yllättäin miehen johon ihastuin ensisilmäyksellä. Hän tuntui heti oikealta. Menimme kihloihin kolmen viikon päästä tapaamisestamme, ja muutaman kuukauden kuluttua muutimme yhteen.
Olin heti lähes alusta alkaen kertonut miehelle perheenperustamishaaveistani, ja mies oli heti mukana, vaikka tiesi että tie tulisi ehkä olemaan pitkä ja kivinen, ja ehdottomasti myös kallis, tuhansia euroja.
Lääkärin rutiinitarkastuksessa 1,5 vuotta sitten löytyi vielä yksi kananmunan kokoinen kysta, joka oli muodostunut siihen pieneen, toimimattomaan munasarjakudoksenjämääni. Se poistettiin, ja samalla lähti oikealtakin munatori, hyödytönhän se oli ollutkin jo vuosia. Heti kun olin leikkauksesta toipunut, aloimme suunnitella hoitoja.
Ensimmmäinen alkionsiirto tehtiin elokuussa -08, ja kuin ihmeen kaupalla se onnistui heti! Kävin varhaisultrassa viikolla 7, enkä varmaan koskaan aiemmin ole jännittänyt niin paljon, kuin lääkärin odotushuoneessa ennen tutkimusta. Mutta suureksi huojennukseksemme lääkäri totesi heti, että joo, kyllä täällä elävä kaveri on.:-))
Nyt olen raskausviikolla 27+0, ja vieläkin on joskus vaikea uskoa todeksi, että minusta tosiaan tulee äiti. Se, että täytän pian 37, on sivuseikka. Pääasia, että olen kokenut näin suuren ihmeen, että vatsassani kasvaa tällä hetkellä noin kilon kokoinen, yli 30-senttinen, oikea ihmisen alku.<3 <3 <3
Niin, että ei tosiaankaan aina voi päättää, minkä ikäisenä lapsia "tekee". 🙂
Kommentit
Oli liikuttavaa lukea tarinaasi, meillä hiukan sama tilanne, raskaaksi tuloa yritettiin kolme vuotta ja käytiin monet kerrat lääkärillä. Syy kyllä selvisi, mutta julkisen puolen hitauden takia ei hoitoja ehditty aloittaa ja sitten olinkin luomusti raskaana.
Tällä hetkellä odotellaan pienokaista syntyväksi keväällä -09 ja edelleen on vaikea uskoa, että minusta tulee äiti ja miehestäni isä.
Eihän tuon raskaaksi tulon vaikeutumisen iän myötä pitäisi kenellekkään yllätyksenä tulla. Nainen on ns. parhaimmillaan alle 20v raskaaksi tulon suhteen ja sitten alkaa alamäki. Jokainen tietysti kuvittelee ettei ne ongelmat osu omalle kohdalle. Mutta ymmärrän kyllä nämä yhteiskunnan luomat vaatimukset opiskelusta ja työpaikasta ja omistusasunnosta ja ne viivyttävät lapsen ”hankintaa” suhteettoman kauan. Itse valmistuin 90-luvulla laman jalkoihin ja koska töitä ei löytynyt ja parisuhde oli vakaa, niin huolimatta juuri ostetusta uudesta asunnosta ja isosta pankkilainasta uskalsimme lapset ”tehdä” ja olin ensimmäisen syntyessä 24v ja toisen 27v. Pärjäsimme ihan hyvin pienillä tuloilla (kotihoidontuella 1800mk/kk ja äitiyspäiväraha oli toisesta lähes minimi 70mk/pv ja molemmista verot pois) Mies oli kyllä töissä. Töihin pääsin itse vasta kun olin ollut lasten kanssa kotona viisi vuotta. Nyt onkin sitten täysi hööki päällä ja lapset on jo isoja. Itse olen onnellinen tästä näin päin tehdystä ratkaisusta. Omat ystäväni ovat saaneet esikoisensa vasta yli kolmekymppisinä ja kateeksi ei käy kyllä yhtään painiskella väsyneenä pienen lapsen ja työelämän vaatimusten yhteensovittelun kanssa. Mutta jokainen tekee tietysti ratkaisunsa oman tilanteensa mukaan, mutta vähemmälläkin pärjää. Työpaikassani on paljon nuoria naisia ja heitä kuunnellessa ei voi kun ihmetellä: pitää olla kallis auto, isot häät ja omatkotitalo merkkituotteilla sisustettuna ennenkuin voi lapsia ajatella. Eletään jotain ulkopuolelta saneltua unelmaa eikä oikeaa elämää.
Eihän tuon raskaaksi tulon vaikeutumisen iän myötä pitäisi kenellekkään yllätyksenä tulla. Nainen on ns. parhaimmillaan alle 20v raskaaksi tulon suhteen ja sitten alkaa alamäki. Jokainen tietysti kuvittelee ettei ne ongelmat osu omalle kohdalle. Mutta ymmärrän kyllä nämä yhteiskunnan luomat vaatimukset opiskelusta ja työpaikasta ja omistusasunnosta ja ne viivyttävät lapsen ”hankintaa” suhteettoman kauan. Itse valmistuin 90-luvulla laman jalkoihin ja koska töitä ei löytynyt ja parisuhde oli vakaa, niin huolimatta juuri ostetusta uudesta asunnosta ja isosta pankkilainasta uskalsimme lapset ”tehdä” ja olin ensimmäisen syntyessä 24v ja toisen 27v. Pärjäsimme ihan hyvin pienillä tuloilla (kotihoidontuella 1800mk/kk ja äitiyspäiväraha oli toisesta lähes minimi 70mk/pv ja molemmista verot pois) Mies oli kyllä töissä. Töihin pääsin itse vasta kun olin ollut lasten kanssa kotona viisi vuotta. Nyt onkin sitten täysi hööki päällä ja lapset on jo isoja. Itse olen onnellinen tästä näin päin tehdystä ratkaisusta. Omat ystäväni ovat saaneet esikoisensa vasta yli kolmekymppisinä ja kateeksi ei käy kyllä yhtään painiskella väsyneenä pienen lapsen ja työelämän vaatimusten yhteensovittelun kanssa. Mutta jokainen tekee tietysti ratkaisunsa oman tilanteensa mukaan, mutta vähemmälläkin pärjää. Työpaikassani on paljon nuoria naisia ja heitä kuunnellessa ei voi kun ihmetellä: pitää olla kallis auto, isot häät ja omatkotitalo merkkituotteilla sisustettuna ennenkuin voi lapsia ajatella. Eletään jotain ulkopuolelta saneltua unelmaa eikä oikeaa elämää.
No, en itse kyllä ollut kovin vanha kun lasta alettiin yrittämään, mutta minkäs teet kun elimistö ei ole toiminut ”oikealla” tavalla, niin eipä siinä voi oikein voi ajatella, että olisi pitänyt yrittää lapsia aikaisemmin (olisi ollut vähän liian aikaista siinä tapauksessa).
Tiedän kyllä, että on myös näitä, joilla pitää olla ulkoiset puitteet kunnossa, ennenkuin lapsia edes yritetään hankkia, mutta meidän kohdalla oli niin, että ensin oli oltava elimistössä kaikki kunnossa, ennenkuin oli mahdollista tulla raskaaksi!
Yläasteelta muistan, kuinka terveystiedon tunneilla seksivalistus oli pelkästään raskaudella pelottelua ja ehkäisyn korostamista. Jäi vuosiksi mielikuva, että poikia ei edes kätellä ellei ole kondomia varmuuden vuoksi mukana taskussa – raskauden peikko kummitteli läpi kaiken ja ehkäisy aiheutti päänvaivaa ja mielenrauhan menettämistä. Kun kerran oli päähän taottu, että seksi johtaa väistämättä raskauteen, niin seksistä itsestään nauttimisesta meinasi mennä ilo ja rentous yleensä ehkäisystä huolimatta!
Mutta kuinka sitten kävikään. Kun lopulta päästiin siihen vaiheeseen, että raskaus olisi tervetullut, eipä se niin vain tapahtunutkaan. Ja kaiken huippu oli, kun sitten asiaan perehdyttyäni selvisi, että naisella on kuukausittan keskimäärin vain 20% mahdollisuus tulla raskaaksi! Tarkoittaa, että hedelmällisiä päiviä on kuukaudessa noin kolme! KOLME!! Kiitti vaan terkkarit, opettajat ja muut ”asiantuntijat”.
En olisi pystynyt kuvittelemaan itseäni äidiksi alle 25-vuotiaana. Ei minulla edes koskaan ollut vauvakuume tai ns. käynyt lapsen teko mielessä. Nyt muutama vuosi myöhemmin olisimme niin valmiita vanhemmiksi, nyt tuntuisi niin oikealta ajalta saada lapsi, se niin rakastettu ja toivottu lapsi. Yritettyämme lasta nyt vuoden päivät, ei se tapahtunutkaan niin, kuin olin suunnitellut. Monet itkut itkeneenä ja itseäni syyllistäessäni, en tiedä miten saan voimia jatkaa yrittämistä. Onko tähän asiaan mitään neuvoja? Te jotka olette yrittäneet jo useita vuosia, miten te jaksatte? En ole käynyt vielä lääkärissä..
Pahinta on oikeesti sukulaiset ja työtoverit, jotka kyselevät.. Miettikää ihmiset, ei kaikki vaan välttämättä saa lapsia, joten lakatkaa kyselemästä, ettette satuta enää enempää!
Tsemppiä kaikille!
Itselläni ikää 28-vuotta. Avomiehelläni neljä vuotta minua enemmän. Haluaisin jo lapsia. Mieheni ei vielä. Minkäs teet?
Entäs kun biologinen kello tikittää kovaa vauhtia (32v.) ja lapsia haluttaisi yrittää, mutta kun sitä miestä ja isää ei vain millään löydy? Tämä se on kanssa mutkikas tie… Kun ei isätöntä lasta halua tehdä tähän maailmaan..
Itse 25 ja mies 30. Hän haluaisi jo vauvaa ja minä en todellakaan moneen vuoteen! Paljon on vielä kokematta ja omaa rauhaa nauttimatta. En sitten tiedä miten vanhempana onnistuu, mutta se on sen ajan murhe. Se ei ole minulle syy lähteä tekemään lapsia aikaisemmin jos en halua. Taidanpa alkaa opiskella vielä toista tutkinnonkin, eipä ole mies ainakaan kyselemässä.Kunhan nyt tämän ekan saisi loppuun. Tunnen olevani ihan liian nuori äidiksi.
Meillä on kans lasta yritetty jo yli vuosi. Tai yrittäminenkin on jo lopetettu. On vain ajateltu, että helpompaahan se elämä ilman lapsia on. Nyt on mahdollisuus matkustaa kun huvittaa tai lähteä iltaa viettämään kaupungille, ilman ekstra järjestelyja. Harrastuksiin on paljon aikaa ja rahat saa sijoittaa itseensä, eikä ole flunssakierteitä yms. Pitää etsiä noita hyviä puolia mitä lapsettomilla on eikä ajatella niitä huonoja. Toivottavasti nyt lapsen saaneet eivät tule kertomaan niitä. Sukulaisille ja työkavereille olen sanonut etten halua lasta. Mieluummin niin kuin mitään sääliä heidän osaltaan. Pari kaveria tietää asian oikean laidan.
Se ei tosiaankaan ole mukavaa kun ihmiset kyselee lapsen ”hankkimis” suunnitelmia ja aikataulua. Itsellä meni yksi ja puoli vuotta että tärppäsi, ehdittiin jo miehen kanssa muuttaa erilleen ja takaisin kun vihdoin olin raskaana.Olin kyllä 20v vannonut etten IKINÄ halua lapsia mutta niin se biologinen kello alkasi tikittämään ja kummasti vauvaa mietti kaiken aikaa. Nimenomaan VAUVAA. Mutta en ajatellut että vauva kasvaa niin nopeesti ja on todella itsepäinen pieni ihminen hyvin aikaisessa vaiheessa:) Joten jos ei tunne itseään valmiiksi äidiksi minun mielestä on viisasta päättää ettei siihen hommaan halua vielä ryhtyä koska siitä ei ole paluuta ja vauvat vievät mukanaan. Enkä koskaan olisi arvannut että minulla joskus vielä kolme lasta on…
Ja ne kyselyt eivät jää siihen yhteen vaan sitten kysytään jo sisarusta, koska se tulee…? Nyt olen rehellisesti vastannut kyselijöille etten selviäisi enää neljännestä, kolme saa meille riittä. Kysely ei nimittäin lopu ikinä…
Hei!
Minnan tarina liikutti myös minua. Tunnistin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, valitettavasti myös keskenmenon osalta.
Menin naimisiin n. 3 vuotta sitten (33v ikäisenä). Noin vuosi sitten aloimme yrittää lasta. Se ei kuitenkaan tuntunut onnistuvan. Olin kovin stressaantunut työstäni (työskentelin tuolloin suuressa suomalaisessa kansainvälisessä telekommunikaationalan yrityksessä). Töitä oli paljon ja lisäksi esinaiseni toimintaa voisi kuvata työpaikkakiusaamisena.
Joulukuussa 2008 minulle ilmoitettiin, että minun tilalleni tullaan palkkaamaan toinen henkilö ja että minut tullaan irtisanomaan. Kysyessäni perusteita, en niitä koskaan saanut. Tätä tilannetta oli edeltänyt kirjallinen varoitus, koska olin heinä-marraskuun välisenä aikana ollut poissa työpaikaltani yhden (!) päivän sairauden takia (josta olin ilmoittanut mutta minulla ei ollut siitä lääkärintodistusta). Tämä siis siitä huolimatta, että samaan aikaan minulla oli 110 ylityötuntia, joista en saanut korvausta rahassa tai vapaana (olin esim. matkustanut viikonlopppuisin ja keskellä yötä). Olin luonnollisesti todella järkyttynyt tilanteesta, koska minua oltiin irtisanomassa (mielestäni laittomasti) ja kaikinpuolin kohteluni oli esinaiseni taholta ollut järkyttävää.
Kaksi päivää irtisanomisilmoituksen jälkeen huomasin olevani raskaana. Olimme mieheni kanssa tietysti erittäin onnellisia mutta huolestuneita työtilanteestani (miten työllistyä raskaana ? miten salata raskaus koeajan loppumiseen asti, jos sattumalta töitä saisinkin). Päätimme kuitenkin iloita tästä onnellisesta tapahtumasta ja ajattelimme, työasioiden järjestyvän tavalla tai toisella.
Joulukuun lopussa sain tiedon uudesta työpaikasta (eri konsernissa) ja olimme todella helpottuneita mieheni kanssa, vaikka työpaikka ei vaatimustasoltaan eikä palkan osalta vastannut odotuksiani. Ilmoitin nyt ex-työnantajalle irtisanoutuvani. Uuteen työpaikkaan ilmoitin aloittavani samantien (ajattelin, että se helpottaisi raskauteen liittyviä kuvioita).
Seuraavalla viikolla menin ensimmäiseen ultraääneen, jossa todettiin, ettei sydänääniä kuulu ja että kyseessä on joko tuulimuna tai rypäleraskaus. Minut lähetettiin samantien lisätutkimuksiin, josta ohjattiin mahdollisimman nopeasti kaavintaan. Kaavinta olisi ollut hyvä suorittaa heti seuraavana päivänä mutta jouduin siirtämään sitä, koska monikansallinen työnantajani vaati, että minun pitää palauttaa tavarani ennen työsopimuksen päättymistä. Sairaalassa lääkärit vähän ihmettelivät tätä mutta en jaksanut alkaa väittämään vastaaan ja näin ollen minä priorisoin monikansallisen työnantajaani oman terveyteni uhalla.
Kaavinta tehtiin perjantaina ja viikonlopun levättyäni aloitin uudessa työpaikassa. Fyysisesti olen selvinnyt operaatiosta varsin hyvin-. Minulla ei ollut rypäleraskautta ja nyt n. 4vko:a kaavinnan jälkeen voimme pian alkaa yrittämään uutta vauvaa. Luulen selvinneeni kokemastani myös henkisesti melko hyvin. Se, mikä on tuntunut erittäin vaikealta on se, että minulla on käsiteltävänä 2 erittäin suurta pettymystä enkä oikein tiedä, kumpaa niistä pitäisi käsitellä. Ensimmäiset viikot diagnoosin jälkeen ajatukseni olivat sekavaa myllerrystä mutta nyt pystyn jo ajattelemaan, että näin oli tarkoitettu.
D-mollille haluaisin sanoa, että asenteesi loukkasi minua aika tavalla. Olen itse käynyt läpi aikamoisen myllerryksen viime viikkojen aikana. Kyllä me yli 35v. ikäiset olemme täysin selvillä raskaaksitulon vaikeutumisesta iän myötä. Itse olen ainakin kokenut varsin suurta syyllisyyttä siitä, ettemme ryhtyneet puuhaan jo aikaisemmin. Tuon asian sureminen ei kuitenkaan edistä tilannetta ollenkaan vaan päinvastoin.
Oma tairnani on erilainen kuin monella, mutta luokittelisin sen lähestulkoon ihmeeksi.
Menin naimisiin 20-vuotiaana. Parin vuoden päästä hankimme omakotitalon, ja tällöin ajattelimme että myös lapset olisivat tervetulleita. Mutta lasta ei alkanut kuulua, ja hakeuduimme tutkimuksiin. Minulta löydettiin vasemmasta munasarjasta greipin kokoinen kysta, joka poistettiin, ja samalla meni myös munatorvi. Oikea munasarja oli terve, ja minulla oli kuulemma hyvät mahdollisuudet raskautua. Mutta niin ei käynyt, ja siitä 1,5 vuoden päästä oikeastakin munasarjastani löytyi iso kysta. Se poistettiin, ja vaikka munasarjakudosta jäi vielä, niin se ei riittänyt, koska sain ennenaikaiset vaihdevuodet ja hormonitoimintani lakkasi kokonaan. Jouduin hormonikorvaushoidolle, ja tajusin etten tulisi koskaan saamaan omia, biologisia lapsia.
Aloitimme adoptioprosessin, mutta muutamia kuukausia ennenkuin olisimme saaneet adoptiolapsen, suhteemme alkoi rakoilla, ja erosimme. Mieheni tarjoutui olemaan ”kulississa” niin kauan kunnes saisimme lapsen, ja saisin sen sitten itselleni. Mutten halunnut yksinhuoltajaksi, ajattelin että olen mieluummin ilman lapsia kuin kasvatan isättömän lapsen.
Olin tietoinen, että minun olisi mahdollista vielä tulla raskaaksi lapsettomuushoidoilla, ainut mahdollisuuteni oli koeputkihedelmöitys luovutetulla munasolulla. Mutta nyt tökki taas rakkausasiat, yhtää sopivaa miestä ei tullut vastaan, ja suhde toisensa jälkeen päättyi karvaisiin kyyneliin.
Kaksi vuotta sitten tapasin ihan yllättäin miehen johon ihastuin ensisilmäyksellä. Hän tuntui heti oikealta. Menimme kihloihin kolmen viikon päästä tapaamisestamme, ja muutaman kuukauden kuluttua muutimme yhteen.
Olin heti lähes alusta alkaen kertonut miehelle perheenperustamishaaveistani, ja mies oli heti mukana, vaikka tiesi että tie tulisi ehkä olemaan pitkä ja kivinen, ja ehdottomasti myös kallis, tuhansia euroja.
Lääkärin rutiinitarkastuksessa 1,5 vuotta sitten löytyi vielä yksi kananmunan kokoinen kysta, joka oli muodostunut siihen pieneen, toimimattomaan munasarjakudoksenjämääni. Se poistettiin, ja samalla lähti oikealtakin munatori, hyödytönhän se oli ollutkin jo vuosia. Heti kun olin leikkauksesta toipunut, aloimme suunnitella hoitoja.
Ensimmmäinen alkionsiirto tehtiin elokuussa -08, ja kuin ihmeen kaupalla se onnistui heti! Kävin varhaisultrassa viikolla 7, enkä varmaan koskaan aiemmin ole jännittänyt niin paljon, kuin lääkärin odotushuoneessa ennen tutkimusta. Mutta suureksi huojennukseksemme lääkäri totesi heti, että joo, kyllä täällä elävä kaveri on.:-))
Nyt olen raskausviikolla 27+0, ja vieläkin on joskus vaikea uskoa todeksi, että minusta tosiaan tulee äiti. Se, että täytän pian 37, on sivuseikka. Pääasia, että olen kokenut näin suuren ihmeen, että vatsassani kasvaa tällä hetkellä noin kilon kokoinen, yli 30-senttinen, oikea ihmisen alku.<3 <3 <3
Niin, että ei tosiaankaan aina voi päättää, minkä ikäisenä lapsia "tekee". 🙂
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous