Näin meidän maassa kasvatetaan

Kolme kansainvälistä suomalaisnaista istuutui pohtimaan, onko oma maa mansikka ja muu maa mustikka lastenkasvatuksessakin.

Kolmikymppinen Leena on asunut vuosia Ranskassa, juuri päättynyt työkomennus vei hänet puoleksi vuodeksi Tunisiaan. Espoolainen Lilli on kolmen lapsen äiti, joka matkustelee perheineen paljon. Viime kesän he viettivät Eurooppaa ihastellen ja Italiaan perehtyen, aikaisemmin perhe on matkaillut pidempiä aikoja muun muassa Intiassa. Susanna on asunut jo kymmenkunta vuotta Lontoossa, on naimisissa brittimiehen kanssa ja hoitaa tällä hetkellä kotona kolmen kuukauden ikäistä tytärtä. 

– Ensimmäisenä Englantiin muuttaessani kiinnitin huomiota tietenkin pikkulapsillekin puettaviin koulupukuihin ja siihen, että tenaville tarjotaan jatkuvasti ranskanperunoita, suklaapatukoita ja sipsejä. Lasten ruokakulttuuri on onneksi muuttumassa, kiitos Jamie Oliverin. Nykyään vanhemmat intoilevat täällä terveellisestä ruoasta melkein ärsyttävyyteen asti, nauraa Susanna.

Käytöstapojen korostaminen on toinen suomalaisäidin silmään pistävä kulttuuriero.

– Englantilaisille hyvät tavat ja ystävälliset fraasit ovat tärkeitä. Please, thank you ja how are you opetetaan lapsille heti pienenä ja esimerkiksi hyviä pöytätapoja arvostetaan minusta eri tavalla kuin Suomessa. Totta kai Suomessakin lapsille opetetaan hyviä tapoja, mutta ei niin pontevasti kuin täällä.

Leena on huomannut, että ranskalaisperheissäkin painotetaan olennaisesti omaan kulttuuriin kuuluvia sosiaalisia taitoja.
– Ranskassa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että lapsiin suhtaudutaan joissain tilanteissa ihan täysvaltaisina ihmisinä toisin kuin usein Suomessa. Jos esimerkiksi mennään käymään jonkun perheellisen kaverin luona, myös lapsille annetaan poskipusut, olivat nämä sitten kuinka pieniä tahansa.

Pienimpiä hellitään ja halaillaan varmasti kaikissa kulttuureissa, mutta siinä, kuinka lähelle vieraampi aikuinen voi lasta mennä, on isoja eroja.

 – Tunisiassa pieniin lapsiin suhtaudutaan ilmeisesti vähän niin kuin julkiseen omaisuuteen. Kaverillani on pieni lapsi, jota hänellä on tapana kuljettaa rattaissa. Julkisella paikalla, esimerkiksi kaupassa, ihmiset tulevat häpeilemättä ihastelemaan söpöä lasta ja pussaavat lasta suulle! Siis kysymättä ollenkaan vanhempien mielipidettä asiasta. Kaverini on kuulemma ottanut tavakseen sanoa heti ”ei suulle, ei suulle!”, jos joku lähestyy lasta, nauraa Leena.

Luunappi vai ei?

Suomessa lapsen ruumiillinen kuritus on ollut laissa kiellettyä vuodesta 1984, mutta monissa muissa maissa tukkapöllyjen ja läimäytysten katsotaan olevan, jos nyt ei suositeltavia, niin ainakin arkipäiväisiä kasvatusmenetelmiä.

– Ranskalaisäidit eivät yleensä epäröi kurittaa lapsiaan fyysisesti julkisella paikalla. Kerran todistin kaupan käytävällä, kuinka eräs ranskalaisäiti kimmastui pienelle, ehkä kaksi – kolmevuotiaalle lapselleen ja tempaisi tämän rajusti käsivarresta ilmaan ja tömäytti takaisin lattialle monta kertaa, kertoo Leena.

Lillillä on samankaltaisia kokemuksia perhekeskeisistä ja temperamenttisista Italialaisista.

– Näimme kaupasta ulos tullessamme hieman hupaisaltakin näyttävän tilanteen. Isoäiti, äiti ja noin seitsemänvuotias poika olivat menossa autolleen, ja isoäiti oli jostain vihainen pojalle. Hän antoi pojalle korvatillikan, mutta ilmeisesti sekään ei riittänyt, kun pian poika juoksi autoa ympäri huutava mummo perässä. Lopulta poika sai mummolta aika läksytyksen – tai läpsäytyksiä – äidin ja ohikulkijoiden katsoessa vierestä huvittuneena, kertoo Lilli.

Jos löylytys ihmetyttää suomalaisvanhempia, niin lapsia se hämmästyttää monin verroin enemmän.

– Italiassa leirintäalueen leikkipuistossa kolmivuotias lapsi löi sisartaan. Äiti puuttui tilanteeseen heti ja kuritti poikaa antamalla kädellä ”peppupiiskaa”. Meidän lapset tuijottivat tilannetta sanan mukaisesti suu auki, kun taas italialaiset eivät kiinnittäneet asiaan juurikaan huomiota.

Intiassa Lilli perheineen törmäsi tilanteeseen, jossa markkinoilla turisteilta rahaa pyytämään tullut kerjäläisäiti suuttui Lillin videokameran hihnaa hypistelleelle pikkupojalleen ja läimäytti lastaan kasvoihin ennen kuin poistui paikalta.

– Äiti näytti häpeävän pienen poikansa käytöstä – eikä siis pojan kurittamista julkisella paikalla. Goalla kerjäläiset voivat tulla turisteja hyvinkin lähelle, mutta ymmärtääkseni he kunnioittavat uskontonsa mukaan ”korkeimpiaan” niin paljon, että koskettamista ilman lupaa pidetään ”pahana”. Meidän lapsemme olivat ihmeissään tästä: ”Miksi äiti löi lastaan? Äiti löi kovaa lastaan! Lapsihan itki!”.

Pikkujuttuja ja painavia periaatteita

Englantia nykyiseksi kotimaakseen sanova Susanna kertoo, ettei arkipäivässä ehdi kasvatuksen kulttuurieroja juuri pohtia. Joskus ne pienet asiat tuntuvat paljon merkityksellisimmiltä kuin suuret linjat.

– Englantilaiset kaverimme rupesivat kyselemään jo ennen vauvan syntymää, että olemmeko ilmoittaneet hänet nurseryyn ja olemmeko ottaneet selvää, minkä tasoisia kouluja lähellä on. Koulutukseen suhtaudutaan täällä yhteiskuntaluokkien maassa eri tavalla kuin tasa-arvoisessa Suomessa.

– Minä olin kysymyksistä aivan ihmeissäni. En todellakaan ollut pohtinut vielä lapseni tulevaa koulua, vaan lähinnä mietin, mistä täällä saa hankituksi kestovaippoja ja miksi lääkäristä annettu opasvihko kieltää minua syömästä pähkinöitä raskauden aikana, jos itselläni tai miehelläni on heinänuha tai astma, nauraa Susanna.

Teksti: Elina Kujala