Ihmiset ja suhteet

Rakkaus on lempeä – Hyvinä ja pahoina päivinä

Teksti:
Anna.fi

Rakkauden ja parisuhteen tulee kestää hyvien ja mahtavien päivien lisäksi myös hieman huonompiakin tekeleitä. Mutta missä menee raja? Mitä on kestettävä toisen erilaisuuden ja parisuhteen pienten vaikeuksien puitteissa? Milloin voi hyvällä omallatunnolla todeta, että nyt on parempi ripustaa siivoushanskat eteisen naulakkoon ja nostaa henkistä kytkintä?

Ärsyttävät, niin ärsyttävät tavat

Meillä kaikilla on omat pienet erikoisuutemme, jotka hetkittäin voivat ajaa toisen ihmisen hermostumisen, turhautumisen ja mittavan hatutuksen partaalle. Hikisukat keskellä olohuoneen lattiaa, aamiaistarvikkeet joka iltapäivä keittiön pöydällä, inttäminen, jankuttaminen, nalkuttaminen, käännääminen ja kuorsaaminen, näitähän löytyy. Mutta tuskin näistä kaikista parisuhdetta päättämään on?

Me olemme jokainen viehättäviä, ihania ja ihastuttavia, mutta myös keskenkasvuisia, hiuksia nostattavan hölmöjä ja kehittämisen arvoisia. Kukaan meistä ei ole täysin toivoton ja kenellekään sopimaton, mutta ehkä jotkin ihmisyhdistelmät ruokkivat tiettyjen puolien kasvua ja kehittymistä. Yhtä provosoi yksi asia ja toista toinen. Omat heikot puoleni eivät näyttäydy samalla tavoin kaikkien ihmisten kanssa. Ja turvallisessa parisuhteessa omia harmaampia puolia on helpompi ja vähemmän kipeää kehittää.

Kysymys siitä, missä raja huonojen päivien ja toimimattoman parisuhteen välissä menee, on ikuisuuskysymys, jonka ratkaisijalle kuuluvat ihmissuhteiden oscarit, nobelit ja emmyt. Parisuhteen lopun soisi häämöttävän siinä vaiheessa, kun miinukset lyövät plussat täysin laudalta ja elämä on harmaampaa parisuhteen vuoksi kuin mitä se olisi ilman. Jokaisen parisuhteen päättyminen sattuu, mutta useimmiten elämä jatkuu ja jokin toinen ovi aukeaa raolleen. Yksi elämä on joka tapauksessa liian lyhyt elettäväksi murheellisesti siksi, että yhteiselo toisen kanssa hiertää. Jokaisella on oikeus hyvään oloon.

rakkaus hyvinä ja huonoina päivinä

Omat huonot hetket…

Hatuttaa, ketuttaa, jurppii ja nyppii! Pilvetön ei ole kenenkään elämä päivästä toiseen. Kun töissä on mennyt hermo tai pomo on antanut palautetta, kun on kaatunut jäisellä kadulla kauppakassit kädessä tai kun ystävä on ollut vihainen tai päivä on muuten vain kulkenut kitkaisesti, avautuu usein otollinen tila huonolle päivälle myös kodissa. Toisen heikommat piirteet korostuvat, vessasta kuuluvat äänet inhottavat ja ruokapöydän toiselta puolen kuuluu ruoan pureskelusta kammottava ääni.

Ellei kotonaan saa olla sellainen kuin on, niin missä sitten? Pahat päivät kuuluvat kaikkien elämään, ja niille voi kohtuudella odottaa hieman sietokykyä. Mutta jos jatkuvasti saa perheenjäseniltään palautetta siitä, että on pahalla tuulella, on ehkä syytä katsoa peiliin ja todeta, kuinka monta prosenttia omasta ulosannista on negatiivista. Herätys, ei joka toinen sana muille ihmisille voi olla valitusvirttä! Sen kestäminen on muilta liikaa vaadittu.

… ja toisen kiukku

Toisinaan oma päivä on sujunut moitteettomasti ja perheen kotiintuloa odottaa innolla. Oven käydessä kuulee kuitenkin jo puhinasta, että toisen päivä ei ole ollut yhtä mainio. Miksi kotona pitäisi kestää kotirauhan pilaavaa ärjyä, joka tartuttaa kurjan mielensä muihin perheenjäseniin?

Toisen negatiivisten tunteiden kestämistä voi opetella. Itseään voi valmentaa rajaamaan omaa itseään ja hyväksymään, että jokainen hetki toisen kanssa ei ole onnistunut. Perheessä on oltava sijaa erilaisille tunteille, ei vain plussan puolella oleville. Toisen kanssa voi viettää aikaa samassa huoneessa, vaikka toinen olisi huonolla tuulella. Jos tämän kerran antaisin olla, mahtaisiko toisen olo vähitellen helpottua? Jos osaisin antaa hieman tilaa? Vastaavasti itselleen ja kohtuullisille ärsytyksille voi odottaa löytyvän ymmärrystä toisessa päässä.

rakkaus hyvinä ja huonoina päivinä

Liikahtamatta päivästä toiseen

Ystäväpiirissäni olen viime aikoina kuullut saman tilanteen useaan otteeseen: parisuhdekumppani on vaipunut passiivisuuteen, joka häilyy alakulon ja masennuksen rajamailla. Toinen haluaa puuhata ja peuhata, tehdä ja toheltaa, kun taas toinen toivoisi saavansa kellottaa olohuoneen sohvalla katsomassa Simpsoneiden toilailuja ja surkeita tosi-tv-pläjäyksiä. Siihenkin pitää tietysti olla aikansa ja lupansa, mutta entä, kun kumppania ei meinaa enää kiinnostaa mikään?

Kun passiivisuus kuuluu elämään päivästä toiseen ja rajoittaa molempien olemista ja menemistä, alkavat hyvät neuvot olla kalliit. Parisuhdekumppani ei loputtomiin voi keksiä aktivointikikkoja, maanitella ylös sohvalta ja kehottaa puuhaamaan jotain. Sitä, missä raja menee, tuskin tietää kukaan. Ehkä itselleen tai yhdessä toisen kanssa voi asettaa aikarajan, jonka jälkeen tilanne puntaroidaan uudelleen? Kuukausien tai jopa vuosien kuluessa samoissa mollisävelissä voisi ajatella auttavan vetämään joitain johtopäätöksiä.

Lyömätön linja

Yksi on kuitenkin ehdoton. Muusta voidaan kiistellä, mutta fyysinen väkivalta ei koskaan kuulu rakkauteen. Ei, vaikka sitä miten pyytelisi anteeksi jälkeenpäin. Siinä vaiheessa, kun nyrkki ilmestyy parisuhteeseen, on toimittava nopeasti: joko apua on löydyttävä tai parisuhteen loputtava. Väkivallasta voi luopua, ja siihen saa apua erilaisilta järjestöiltä ja terveysviranomaisilta. Se vaatii kuitenkin aina väkivaltaa käyttäneen omaa motivaatiota ja halua luopua käyttäytymismallista. Ellei tällaista halua ja avun vastaanottamista löydy, ei kyse enää ole vain huonosta päivästä. Rakkaus on pitkämielinen, mutta ei väkivaltainen.

Ninni

Missä menee raja huonojen päivien ja parisuhteen umpikujan välillä?

X