Riina Katajavuori ja hiekkalaatikkofeminismi

Feminismi näyttäytyy kotiäidin näkökulmasta uudenlaisena: hiekkalaatikoiden reunoille syntyvät naisverkostot tuovat elämään yhteisöllisyyttä.

Riina Katajavuoren viime syksynä ilmestynyt ”Lahjat” on piristävä poikkeus julistavista äitikirjoista.

”Halusin kirjoittaa ajankuvan” Katajavuori kertoo. ”Tahdoin osoittaa, että kotiäidin elämä, ne arkiset asiat, eivät ole liian pieniä ja vähäpätöisiä kuvattaviksi.”

Kirjan päähenkilö Tuulia päättää olla toisen lapsensa kanssa kotona kolme vuotta, kuten kehityspsykologian asiantuntijat vaativat. Kotona oleminen on usein rankkaa, mutta Tuulia haluaa pitää kiinni periaatteestaan ”vaikka itse perkele tulisi vastaan”.

Lasten kotihoito on Tuulialle myös kapinaa hänen vanhempiensa ikäpolven äitiyttä vastaan, sillä 60-luvulla ei ollut muotia olla äiti, ainakaan tietyissä piireissä, sillä lapset ”tehtiin nopeasti tai ne tulivat. Sitten juotiin algerialaista punaviiniä, opiskeltiin, ostettiin markalla makkaraa, puhuttiin rivitaloissa vallankumouksista.”

Äitiys on yhteiskunnallista

Tuulia on opiskellut naistutkimusta ja varautunut vaimoksi ja äidiksi tulemisen sudenkuoppiin. Kotielämä osoittautuu kuitenkin antoisammaksi kuin mitä Tuulia on osannut odottaa. Kotiäitiyden mielekkyys syntyy hitaasti, ja pikkuhiljaa perhe-elämä hitsautuu toimivammaksi ja lapset alkavat tuntua kiinnostavammilta.

Katajavuoren mielestä äiti ei ole irrallaan maailmasta.

”Tuulialle kotiäitiys on myös politiikkaa. Hän huomaa, että lehdissä kirjoitetaan jatkuvasti asioista, jotka koskevat häntä ja hänen lapsiaan. Hän käy puistoruokailussa, pohtii lähikirjastojen ja omalääkäreiden asemaa ja tajuaa valintojensa yhteiskunnallisuuden.”

Feminismi näyttäytyy kotiäidin näkökulmasta uudenlaisena: hiekkalaatikoiden reunoille syntyvät naisverkostot tuovat elämään yhteisöllisyyttä.

”Halusin kuvata sellaista hyvää naisten keskinäistä voimaa, joka syntyy paitsi äitien keskuuteen, myös sukupolvien välille”, Katajavuori kertoo

Korkeakoulutetut kyseenalaistajat

Tuulia ei ole itsevarma, ratkaisujaan kovaan ääneen julistava äiti. Hän pohtii ja kyseenalaistaa tekemisiään jatkuvasti. Tuuliasta tuntuu usein, että hän teeskentelee osaavansa olla äiti. Hän pelkää tekevänsä virheitä kasvatuksessa ja hän kadehtii äitejä, joilta kaikki tuntuu sujuvan jotenkin luonnollisemmin.

”Nykyajan korkeasti koulutetut naiset ovat analyyttisia. Ei identiteetti mihinkään häviä äitiyden myötä. He eivät ota muutenkaan asioita itsestäänselvyytenä ja sama pätee äitiyteen”, Katajavuori kommentoi.

Kirjassa määritellään hauskasti erilaisia äitinä olemisen tapoja: Tuulia ei ole hardcorekotiäiti eikä uraäiti vaan sekakäyttäjä, sillä hänen esikoisensa on kolme päivää viikossa päiväkodissa. Sillä aikaa, kun kuopus nukkuu päiväunia, Tuulia jatkaa tutkimustaan.

”Luulisin, että tuollainen kompromissikotiäitiys on yleistymässä”, Katajavuori pohtii.
Julkisuudessa näkyy usein vain tiukka jako kotiäiteihin ja uranaisiin, mutta todellisuudessa äitiyden kuva on monipuolisempi.

Kotona on sittenkin hyvä olla

Katajavuori oli itsekin kuopuksensa kanssa kotona kolme vuotta.
”Esikoisen vauva-aikana en seurannut lapsikeskustelua. En halunnut työstää sitä, teenkö itse oikein vai väärin. Mutta vähitellen ne asiat alkoivat kiinnostaa.”

Kirjassa Tuulia on loppujen lopuksi tyytyväinen ratkaisuunsa hoitaa lastaan kotona. Ensimmäinen lapsi oli vuoden ikäinen mennessään hoitoon, mutta toisen lapsen kohdalla Tuulia tajuaa, että lapsi kasvaa kovin nopeasti, eikä kolme vuotta ole kohtuuttoman pitkä aika.

”En silti ole varma, kuinka kauan Tuulia olisi kotona, jos saisi kolmannen lapsen”, Katajavuori miettii.

Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin äidin valinnoista ja kyvyistä. Tuulia ei luota kykyihinsä paljoakaan, mutta kasvaa kotiäitiyteen vähitellen.

”Lahjat” kuvaa kotiäitiyttä myönteisessä, mutta realistisessa valossa. Mikään kotiäitiyden manifesti se ei ole, vaan kurkistus siihen arkeen, jota kodeissa lasten kanssa vietetään, niihin pieniin asioihin, joista elämä koostuu.

Riina Katajavuori: Lahjat, Tammi 2004. s. 200, ovh 24,90.

Teksti: Hertta Vierula / A4 Media Oy (18.3.2005)
Kuva: Tammi