Toisilleen rakkaiden veljen ja sisaren välit katkesivat aikuisena – ”Luulen, että avioero tuntuisi samalta”, kertoo Anneli, 46
Espoolainen valmentaja Anneli Laine-Näätänen, 46, löysi intohimonsa jo lapsena. Vain kerran hän on meinannut lopettaa voimistelun – silloin kun hänen veljensä lähti eri teille.
Valmentaja Anneli Laine-Näätänen alkoi koreografiksi kolmikymppisenä.
Espoolainen valmentaja Anneli Laine-Näätänen, 46, löysi intohimonsa jo lapsena. Vain kerran hän on meinannut lopettaa voimistelun – silloin kun hänen veljensä lähti eri teille.
“En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jotkut puhuvat koti- ja työminästä. Olen koko ajan sama Anneli. Valmennan joukkuevoimistelijoita, ja työni kietoutuu perhe-elämääni. En erottele, olenko saanut jonkin uuden ajatuksen valmentajana, äitinä vai vaimona.
Työ on minulle arjessa prioriteetti numero yksi. Onneksi perheeni hyväksyy sen. Minun ei tarvitse selitellä kotona esimerkiksi treenirutiinejani. Saan tehdä rauhassa aamujumppani – 100 vatsaa – ja syödä joka päivä samoja ruokia. Haluan pysyä hyvässä kunnossa.
Mieheni ja 16- ja 20-vuotiaat lapseni ovat tottuneet siihen, että puhun aina voimistelusta, vapaapäivinäkin. Toivon, että annan lapsille esimerkin intohimosta ja että hekin löytävät joskus oman vastaavan juttunsa.
Myös lapsuudenperheessäni elettiin voimistelusta. Olin kuuluisuus Kotkassa, nuori lupaus rytmisessä voimistelussa. Kun tuli kisareissu ulkomaille, koko perhe lähti mukaan. Isä oli voimisteluseuran puheenjohtaja. Äiti opetti minua kotona – hän on entinen ballerina.
Pikkuveli Arttur oli meistä lapsista ainoa, joka ei jumpannut. Isosiskoni Nina valmensi ja tuomaroi. Isoveljeni tykkäsi keksiä ikiomia koreografioita, joita minä sitten toteutin. Silloin emme vielä arvanneet Anttonin kanssa, että voimistelusta tulisi joskus kummankin työ.
16-vuotiaana muutin yksin Helsinkiin. Treenasin lukiovuodet tosissani, kunnes kirjoitusten jälkeen olin valmis lopettamaan kilpaurani. Koin, että olin saavuttanut kaiken, mikä ulottuvillani oli. Siirryin valmennuspuolelle.
Samoihin aikoihin tapasin mieheni. Tuntui hyvältä perustaa perhe Jounin kanssa. Hän ymmärsi huippu-urheilun vaatimuksia. Kun esikoisemme synnytyksen aika tuli, lähdin suoraan voimistelusalilta sairaalaan. Jo seuraavana viikonloppuna olin joukkueen kanssa kisoissa vauva kainalossani.
Molemmat lapset kasvoivat voimistelumaailmaan. He tulivat kanssani leireille ja treeneihin. Tyttäreni valmentaa nykyään pikkutyttöjen ryhmää.”
Lapsen kivut ja pitkät hoidot upottivat sumuun
“Kuusi vuotta sitten oli elämäni vaikein paikka. Pojallani on eri tahtia kasvavat jalat. Hän joutui tuolloin pitkiin leikkaus- ja venytyshoitoihin. Vielä hetkeä ennen hän oli pelannut koripalloa ja jalkapalloa, nyt hän makasi Lastenklinikalla venytysraudoissa. Äitinä oli hirveää nähdä oman lapsensa kärsimys – hänellä oli tosi kovat kivut, joihin ei auttanut mikään lääke. Aina, kun lähdin ulos hänen sairaalahuoneestaan, puhkesin itkuun. Onneksi mieheni pärjäsi minua paremmin.
Kaksi vuotta meni ihan sumussa. Lopulta työnohjaajani Päivi Frantsi sai minut näkemään, miten pääsisin selvemmille vesille: minun pitäisi muuttaa omaa lähestymistapaani. Olin vain paijannut ja hemmotellut pikkupoikaani ja ajatellut, että minun kuuluu ottaa vastaan hänen pahaa oloaan ja pitää häntä sylissä. Ymmärsin, että minun pitääkin tehdä lapselle rajat. Sillä tavalla voin parhaiten tukea lastani.
Pienin askelin aloin palauttaa arkeamme samanlaiseksi kuin se oli ollut ennen leikkauksia. Tajusin, että mitä normaalimpaa elämämme olisi, sitä parempi kaikkien henkinen jama olisi. Olin siihen asti ostanut pojalleni joka päivä hänen lempijätskiään, koska hän toivoi niin, mutta nyt laitoinkin arkiherkuttelulle stopin. Tein myös selväksi, ettei huono käytös ole enää ok. Se auttoi. Pikkuhiljaa löysimme taas tasapainon. Nykyään poikani on 16-vuotias lukiolainen. Hän on perheessä se, joka saa minut taas nauramaan, jos kuljen hetken otsa kurtussa.”
”Koin valtavaa surua siitä, että hän ei halunnut enää jatkaa kanssani”
“Vain kerran elämässäni olen harkinnut voimistelun jättämistä. Se oli 11 vuotta sitten. Silloin minun ja koreografiveljeni tiet erosivat.
En ole kokenut avioeroa, mutta luulen, että se tuntuisi samalta: koin valtavaa surua siitä, että minulle rakas ihminen ei halunnut enää jatkaa kanssani vaan halusi tehdä jotain muuta. Tunsin, että altani mureni kivijalka. Edellisinä vuosina Antton oli tehnyt kaikki kisaohjelmamme. Olimme saavuttaneet menestystä yhdessä.
Mietin tosissani, jättäisinkö valmentamisen. Minulla oli pienet lapset. Jospa keskittyisin hetken vain kotijuttuihin, pohdin.
”Pala palalta rakensin takaisin oman peruskallioni.”
Näin itseni pupujussina, joka on laittanut päänsä pensaaseen. En halunnut tulla pois. Taas tarvittiin työnohjaajaa. Pala palalta rakensin takaisin oman peruskallioni. Määrittelin uudestaan, ketkä kuuluvat tukirinkiini. Voisin pitää lähelläni vain ne, joihin luotan.
Veli siirtyi ulkokehälle elämässäni. Voimme nykyään käydä samoissa perhejuhlissa, mutta emme puhu enää syvemmällä tasolla. Vanhempani ymmärtävät ratkaisuni. Heihin minulla on läheiset välit. Näen, että Anttonin ja minut erottaa vain jumppa. Jos joskus tulee hetki, jolloin voimistelu ei ole enää kummankaan elämässä, löydämme ehkä takaisin toistemme luo.
Veljen lähdön jälkeen aloin tehdä itse koreografioita. Nykyään suunnittelen omien joukkueitteni kisaohjelmat.”
Perheen tuki on kaikki kaikessa
“Minut tunnetaan rohkeana. Olen se ihminen joukkuevoimistelupiireissä, joka on nostanut pöydälle lajin ongelmia.
Marraskuussa puhuin julkisesti Helsingissä järjestettyjen MM-kisojen tuomaripelistä. Muutama tuomari veti törkeästi kotiin päin. Rohkeuteni salaisuus piilee siinä vahvassa turvassa, jota koen kotini seinien sisäpuolella. Voin aina palata nuolemaan haavojani perheeni luo.
Toisen joukkueeni jääminen neljänneksi MM-kisoissa oli minulle valtava henkilökohtainen pettymys. Vielä kisapaikalla jaksoin antaa haastatteluja ja hymyillä, mutta kun pääsin kotiovelle, purskahdin itkuun. Koko perheeni tuli heti halaamaan minua. He tiesivät koko ajan, mitä käyn läpi. He tuntevat minut niin hyvin.”
Kommentit
”Olin kuuluisuus Kotkassa”. Aika pienen piirin kuuluisuus, ehkä niiden jumppapiirien?
Jotkut elävät suorittamisesta tai suorituksista. Mitä sillä pyritään saavuttamaan tai säilyttämään on toinen juttu. Jossain määrin elämäntapa kuullostaa pakkomielteeltä tai ehkä enemmänkin pakottavalta hallinnan tarpeelta.
Kommentit
Onnea ja menestystä Annelille, elämän kaikille osa-alueille!
Mielestäni artikkeli olisi voitu otsikoida osuvammin. Otsikossa annetaan ymmärtää, että juttu kertoo sisarussuhteen katkeamisesta. Jutussa tähän kuitenkin vain viitataan, jättäen avaamatta asiaa sen enempää kuin että se liittyi voimisteluun.
Mielestäni artikkeli kertoi asialleen – voimistelulle – omistautuneen ja siihen intohimoisesti suhtautuvan ihmisen elämästä, ihmissuhteineen.
Vaatisi myös rohkeutta kohdata veli ihmisenä ilman, että työ, harrastus ja ura tulevat tielle. Mikään ihmissuhde ei voi perustua vain yhden asian ympärille ja pahoin pelkään, että tulet vielä katumaan menetettyjä vuosia.
Rehellisyyden nimissä jutussa värittyy kuva varsin itsekeskeisestä ihmisestä, joka vaatii kaikkia ympärillään sitoutumaan hänen intohimonsa kohteeseen.
Hämmentävää lukea näin itsekkään ja itsekeskeisen ihmisen tekstiä. Kun veli haluaa muutakin elämäänsä, niin et halua olla tekemisissä? Aikamoinen maailmannapa kuvittelet olevasi.
Tässä olisi kyllä pitänyt avata tarkemmin välirikon syitä. Nyt kuulostaa siltä, että veli ei halunnut enää olla koreografina siskolleen, ja sisko veti tästä herneen nenään ja katkaisi välit? Onko todella näin vai oliko taustalla muutakin?
Hämmentävä artikkeli, joka ei saata henkilöä keskiössä hyvään valoon. Välirikko veljestä kuulostaa itsekeskeisistä syistä lähtöiseltä ja varmasti tilanne ei ole ollut niin mustavalkoinen. Intohimo omaan kutsumusammattiin on valtavan hieno asia, ilon aihe, mutta nyt artikkelista saan sen kuvan, että voimistelijan, Annelin, elämässä kaikkien pitää tukea häntä ja myös harjoittaa voimistelua jossain muodossa tai hänen luottamuksensa ja läheisyytensä on petetty. Tämä ei varmasti ole asian laita?
Mietin ihan samaa. Välillä vain ei ole selvää, saako juttu vaikuttamaan ihmisen tietynlaiselta, vai onko hän oikeasti sellainen. Mutta esimerkiksi tuo, että lasten ja läheisten pitää mukautua hänen voimisteluunsa, ja että se on arjen ykkösprioriteetti, tuntui karulta. Samoin ajatus, että lasta voisi muka liikaa sylissä. Jestas sentään.
Suomessa on paljon suorittavia perheitä, joille on tärkeää, miltä näyttää ulos päin, hinnalla millä hyvänsä. Tietynlaisesta ”reippauden” kulttuurista palkitaan ja jos et vaikkapa sairauden takia, sovi muottiin, saat selvitä omillasi, eikä ketään kiinnosta, vaikka olisit kuinka vakavasti sairaana, tai muuten estynyt, suorittavaan muottiin sopimisessa.
Joku kantaa aina sen kolikon kääntöpuolen taakan, kun kulisseja pidetään pystyssä, jonkun omituisen, odotuksien määrittelemän normin takia. Se kuva on amerikkalainen teekutsuperhe, ilman sitä hapenottoa ja vaihtoehtojen kirjoa, yksitotinen kova suomalaisversio äärioikeistomallista.
Itsekkään ihmisen pskantärkeä tarina. Ketä varten tämä edes tehtiin?
Kävikö tässä siis niin, että veli vaihtoi koreografiksi kilpailevaan joukkueeseen?
Huipulle pääseminen vaatii yleensä jotain erikoista.
Tässä tapauksessa se tarinan perusteella on lähes maaninen keskittyminen, lajin laittaminen kaiken edelle sekä valtava itsekeskeisyys. Veljen päätös vaikutti astuvan ”Minä, minä” ihmisen varpaille, kun kaikki ei mennytkään oman suunnitelman mukaan.
Itse pyrin pysymään kaukana tämänlaisista ihmisistä.
Vaikuttaa narsistiselta persoonalta.
Haastattelussa nosti toistuvasti itsensä ja oman erinomaisuutensa esille. Erityisesti tulee ilmi, miten hän on toiminut, kun veli teki päätöksen lopettaa jumppaamisen.
Voi luoja, ”veli siirtyi ulkokehälle elämässäni” jumpan lopettamisen vuoksi. Ehkä veli ei vaan enää jaksanut siskoaan, eikä nähnyt mitään muuta keinoa kuin poistua ”jumppamaailmasta”.
Kaikki sympatia Annelin perheelle.
Jutussa piirtyy kuva äärimmäisen itsekeskeisestä ja empatiakyvyttömäatä ihmisestä.
Toivottavasti lapset ovat edes isälleen tärkeimpiä elämässä.
Ja toimitukseen terveiset: Ovatko tällaiset oman napansa tuijottajat ja oman erinomaisuutensa toitottajat todella niitä, joiden tarinaa haluatte nostaa esille? Nämä ihmiset kyllä osaavat sen itsekin vallan hyvin.
Mieluummin lukisin sellaisten ihmisten tarinoita jotka jäisivät muuten kertomatta.
”Olin kuuluisuus Kotkassa”. Aika pienen piirin kuuluisuus, ehkä niiden jumppapiirien?
Jotkut elävät suorittamisesta tai suorituksista. Mitä sillä pyritään saavuttamaan tai säilyttämään on toinen juttu. Jossain määrin elämäntapa kuullostaa pakkomielteeltä tai ehkä enemmänkin pakottavalta hallinnan tarpeelta.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous