Julkkikset

Kun Anna Hanski sairastui covid-19-tautiin, pelottavimpia olivat yöt: ”Olin aseeton tuntemattoman vastustajan edessä”

Koronavirus vei laulaja Anna Hanskilta ensin työt. Sitten hän menetti haju- ja makuaistinsa. Optimistina Anna uskoo, että kaikesta selvitään.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Mirva Kakko

Pandemia on opettanut Anna Hanskia ottamaan iisimmin. – On asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Kun joku kertoo minulle ongelmistaan, en ryntää keksimään ratkaisuja, kuuntelen vain.

Koronavirus vei laulaja Anna Hanskilta ensin työt. Sitten hän menetti haju- ja makuaistinsa. Optimistina Anna uskoo, että kaikesta selvitään.

Anna Hanski huomaa, että allakan lehteily vetää mielen matalaksi.

Vielä maaliskuussa Anna Hanski veti määrätietoisesti henkseleitä sovittujen keikkojen päälle. Tanssikeikka laivalla – peruttu. Esiintymiset Janus-veljen kanssa – peruttu. Tapaaminen Lee Hazlewood -seuran edustajien kanssa Tukholmassa – peruttu. Muskarit – peruttu. Huhtikuussa Anna ei enää tarttunut kalenteriin juuri muuten kuin tarkistaakseen, olisiko jollakin tutulla nimipäivä.

Hiljaisen alkuvuoden jälkeen keikkakevät oli juuri käynnistynyt. Toukokuussa olisivat alkaneet Elämältä kaiken sain -musiikkinäytelmän harjoitukset Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa. Siellä menisi lähes koko kesä.

Sitten tuli pandemia ja pyyhkäisi kalenterin tyhjäksi. Kun ensimmäiset uutiset covid-19-tautia aiheuttavasta koronaviruksesta olivat ilmestyneet, Anna oli monen muun tavoin ajatellut, ettei se koskettaisi häntä. Tautihan riehui kaukana Kiinassa.

Maaliskuun puolivälissä keikkoja ryhdyttiin perumaan. Ja sitten Anna alkoi saada outoja oireita.

Anna Hanski: Ensin tuli kuiva yskä, sitten katosi hajuaisti

Pidä huolta! Maaliskuun viidentenätoista taiteilijatalo Jallukan pihassa Helsingin Jätkäsaaressa kaikui Pave Maijasen klassikkohitti. Talossa asuvat muusikot ottivat mallia Italiasta, jossa ihmiset kokoontuivat parvekkeille kannustamaan toisiaan laulamalla taistelussa koronavirusta vastaan.

Myös Anna Hanski seisoi kotitalonsa parvekkeella laulamassa ja hehkutti Kymmenen uutisissa Jallukan yhteishenkeä.

Seuraavana päivänä Anna alkoi kröhiä. Kuiva yskä oli lähes huomaamaton, kuin olisi leivänmuru kurkussa. Sitten tuli lihassärkyä. Oireet kuitenkin katosivat, ja Anna päätti lähteä miehensä Aku Nyyssösen kanssa mökille Leppävirralle kuten oli suunniteltu. Siellä he olisivat eristyksissä ihmiskontakteista, kun ruokakassikin haettiin kyläkaupan portailta.

Perille päästyä Anna paistoi kanapihvejä. Hän käänteli ruskistuvia lihapaloja pannulla ja ihmetteli outoa tuntemusta. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi: en haista ruoan tuoksua. Valmis pihvi ei maistunut millekään. Havainto teki levottomaksi. Anna ei osannut kuvitella, mistä ilmiö voisi johtua. Hän alkoi keriä menneiden päivien tapahtumia.

Lue myös: Anna Hanskilla todettiin koronavirus ja häneltä katosi haju- ja makuaisti: ”Niiden myötä katosi suojamekanismi elämältä”

Samat omituiset oireet kuin ystävällä

Maaliskuun 11:ntenä Anna Hanski oli esiintynyt veljensä Januksen kanssa Jallukan Malaga-baarissa taiteilijatapahtumassa. Hyvin lähellä oli istunut muuan tuttava, joka seuraavana päivänä perui osallistumisensa yhteiselle flamencotunnille flunssan takia. Anna arveli saaneensa saman taudin ja soitti naiselle kysyäkseen tarkemmin tämän oireista. Myös tuttava oli menettänyt maku- ja hajuaistinsa. Pian ystäväpiiristä löytyi muutamia muitakin kohtalotovereita, muun muassa kirjailija Annina Holmberg.

– Ajattelin, että hienoa, nyt meillä on vertaistukiryhmä ja yhdessä varmasti löydämme selviytymiskeinon.

Mutta koettelemukset olivat vasta alussa.

Korona vei Anna Hanskilta niin laulukeikat kuin kesäteatterityönkin.
Korona vei Anna Hanskilta niin laulukeikat kuin kesäteatterityönkin.

Anna Hanski alkoi pelätä tulevaa yötä jo iltapäivällä

Apua, tukehdun! Eräänä yönä Anna havahtui tunteeseen kuin rinnan päälle olisi laskettu säkki betonia. Nenä ei ollut tukossa, mutta tuntui kuin hän ei saisi happea. Hätääntyneenä hän syöksyi terassille ja veti ahnaasti keuhkot täyteen. Oli pikkupakkanen, ja kylmä ilmavirta kihelmöi nenäonteloissa. Se rauhoitti hieman: henki siis kuitenkin kulki.

Painon tunne rinnassa ei kadonnut päivälläkään. Huoli valtasi mielen ja peitti alleen kaiken muun. Vain kaksivuotiaan lapsenlapsen seurassa Anna pystyi hetkeksi irrottautumaan ikävistä ajatuksista. Tytär Nenna oli tullut poikansa Kasperin kanssa mökille seuraksi.

Jo iltapäivisin Anna alkoi pelätä yötä. Kun pimeys laskeutui ja muu perhe kävi nukkumaan, Anna jäi yksin ahdistuksensa kanssa. Uni ei tullut ja ajatukset kiersivät kehää: Mitä tämä oikein on? Kuolenko minä? Sairastuvatko läheisenikin? Päivä päivältä univelka ja huolitaakka kasvoivat. Anna tunsi olevansa aseeton tuntemattoman vastustajan edessä.

Mökissä paloivat valot ja televisio oli päällä yötä päivää luomassa turvallisuudentunnetta. Aku ehdotti, että Anna kuuntelisi kuulokkeilla rauhoittavaa meditaatiomusiikkia. Kokeilu loppui alkuunsa.

– Minulla on voimakas klaustrofobia, joka ei normaalielämässä juuri häiritse. Luurit päässä tunsin, että olen suljettuna kuplaan. Samasta syystä en uskaltanut sulkea silmiäni. En halunnut menettää näköaistiakin.

Mieltään rauhoittaakseen Anna kirjoitti paperille: ”Sinä näet ja kuulet. Pystyt kävelemään. Perhe on paikalla (ei vaaraa).” Näitä lauseita hän toisteli, kun paniikki oli ottaa vallan. Hän vakuutti itselleen, että jos yöllä vaikkapa syttyisi tulipalo, muut kyllä havahtuisivat savun hajuun.

Muutamat hätkähtivät ja vetäytyivät kauemmas Annan nähdessään. ”Se on ymmärrettävä, selkäytimestä tuleva reaktio.”

Se on korona

Mökillä oli ollut tarkoitus viettää pidempi aika, mutta hallitus alkoi patistaa ihmisiä kotiin. Anna oli valmis palaamaan. Oireiden pahentuessa hänestä tuntui tärkeältä, että molemmat tyttäret, eli myös Helsinkiin jäänyt kuopus Alina, olisivat hänen lähellään.

Kotimatkalla tuli puhelu siltä tuttavalta, joka oli istunut taiteilijatapaamisessa Annan vieressä ja sairastunut seuraavana päivänä. Hän kertoi saaneensa koronavirustestissä positiivisen tuloksen. Tartunta oli ilmeisesti peräisin samasta naistenpäivän konsertista, josta muun muassa Eeva Ahtisaaren arvellaan saaneen viruksen.

Anna soitti saman tien HUSin palvelunumeroon, selosti tuttavansa tilanteen ja omat oireensa. Seuraavana aamuna hän ajoi testauspaikan drive in -kaistalle, rullasi ikkunan auki ja antoi näytteen. Se ei ollut miellyttävä kokemus. Hoitaja työnsi pitkän tikun sieraimen kautta nieluun ja pyöritti sitä siellä kymmenen sekuntia. Tulos tuli seuraavana aamuna: positiivinen.

– Se oli melkeinpä helpotus. Nyt ainakin tiesin, mistä oli kysymys.

Anna Hanski ei tartuttanut koronaa

Anna sai ohjeet eristäytyä täysin ja numerot, joihin soittaa, jos terveydentila huononisi. Edes Aku ei enää mennyt kauppaan, vaan avuliaat naapurit toimittivat ruokakassit oven taakse.

Tartuntaketju selvitettiin. Eniten Anna oli huolissaan yli seitsemänkymppisestä äidistään Isasta, joka oli asunut heillä sillä viikolla, jolloin Anna oli saanut tartunnan. Hänelle tai Akulle oireita ei onneksi ilmaantunut. Nennan testi osoittautui negatiiviseksi. Ilmeisesti Anna ei tartuttanut tautia kehenkään.

– Se tuntuu ihmeeltä, sillä vietimme mökillä niin tiiviisti aikaa yhdessä. Ehkä minussa on ollut virusta vain vähän. Mietinkin, vaikuttaako se immuniteettiini. Onko suoja huonompi kuin niillä, jotka ovat sairastaneet taudin vakavamman version?

Anna Hanski: Pahinta koronassa oli epätietoisuus

Koko ikänsä – syksyllä 50 vuotta – Anna on saanut olla perusterve. Sairaalassa hän on käynyt vain synnyttämässä ja umpisuolen takia. Pari vuotta sitten hän sairasti influenssan, jonka fyysiset oireet olivat paljon koronatautia vaikeammat. Kuume huiteli neljässäkympissä monta päivää, ja kurkku oli niin kipeä, että nieleminen tuotti tuskaa.

Silti covid-19 oli paljon raskaampi kokemus. Influenssassa helpotti tieto siitä, että tauti kestää kymmenisen päivää ja sitten se on ohi. Oireita lievitti Tamiflu-lääke.

Koronassa pahinta oli epätietoisuus. Informaatiota ei saanut tai se oli ristiriitaista. ­HUSissa ei ollut kuultukaan aistideprivaatioista tai iho-oireista, joita Annalle ilmaantui sairauden toisella viikolla. Kasvoihin nousi rakkuloita, jotka puhjetessaan jättivät rikkoontuneen ihon. Silmät punoittivat ja turposivat. Päänahka kutisi.

Anna alkoi penkoa tietoa omatoimisesti. Se oli virhe. Netin syövereistä silmille hyökkäsivät kauhuskenaariot, joiden mukaan lievänäkin alkanut tauti voi johtaa kolmannella viikolla tehohoitoon. Viruksen käyttäytymisessä ei näyttänyt olevan logiikkaa: joku selviää oireetta ja toinen joutuu hengityskoneeseen. Mikä arpa osuisi omalle kohdalle?

Anna Hanski kuvailee itseään supersosiaaliseksi. Nyt läheisiin pidetään etäyhteyttä. Sisarusten kesken on vietetty virtuaalipäivällisetkin.
Anna Hanski kuvailee itseään supersosiaaliseksi. Nyt läheisiin pidetään etäyhteyttä. Sisarusten kesken on vietetty virtuaalipäivällisetkin.

Anna inhimillisti koronaviruksen

Aiheeseen uppoutuessaan Anna inhimillisti viruksen. Hän näki sen pieninä punaisina takiaispalloina, jotka imukuppiensa avulla olivat takertuneet nenäonteloon. Kun rintalastan alla tuntui outoa kuplintaa, hän kuvitteli pallojen laskevan siellä liukumäkeä. Syvää mielihyvää tuottivat mielikuvat siitä, miten ne voisi myrkyttää hengiltä.

Parantavaa lääkettä ei kuitenkaan ole. Anna suhtautuu luontaistuotteisiin myönteisesti, mutta nyt ei tullut mieleenkään kokeilla vaihtoehtohoitoja.

– Sairaana en halunnut ottaa yhtään ylimääräistä riskiä.

Oireet katosivat kolmannella viikolla

Diagnoosin saatuaan Anna julkisti sen saman tien sosiaalisessa mediassa ja sai palautevyöryn. Viesteissä toivotettiin tsemppiä ja kyseltiin neuvoja. Muutamat hätkähtivät ja vetäytyivät kauemmas hänet nähdessään.

– Se on ymmärrettävä, selkäytimestä tuleva reaktio.

Kolmannella viikolla oireet pikkuhiljaa katosivat. Vasta-ainetestiä ei otettu, mutta lääkärin mukaan eristyksen saattoi purkaa. Anna oli silti vielä varovainen. Kodin ulkopuolella hän kulki kumihanskat käsissä, väisti ohikulkijoita ja matkusti hississä ainoastaan yksin. Olo oli vielä voimaton. Kävelylenkillä hengästyi, ja voimat olivat ehtyä ennen kotia.

Anna Hanski: Elän toivossa, että aistit vielä palaavat

Nyt Anna on terve – ilmeisesti. Pari viikkoa toipumisen jälkeen painontunne palasi rintaan ja piti käydä sydänfilmissä. Arvot olivat normaalit. Haju- ja makuaisti eivät vielä ole täysin palautuneet. Niiden herättämiseksi hän nuuhkii päivittäin viiden tuoksun settiä: suosikkiparfyymiaan Diorin Absolutely Bloomingia, eteeristä piparminttuöljyä, kahvia, sitruunaa ja ruusupuuöljyä.

– Etenkin kahvin tuoksun puuttuminen on pettymys. Aamukahvi on niin suuri nautinto. Tuntuu myös aivan kamalalta ajatella, etten koskaan enää haistaisi ruusun tuoksua.

Hajuttomalla kaudella Annalle on ollut tärkeää toimia juuri niin kuin ennenkin. Hän käyttää samaa suihkugeeliä ja deodoranttia ja ruiskauttaa saman määrän parfyymia. Näin hän tietää tuoksuvansa hyvälle, vaikkei itse sitä haistakaan.

Joka aamu Anna on myös rakentanut samanlaisen voileivän, jonka päälle tulee voimakasta juustoa, cheddaria tai goudaa, tomaattisiivuja ja kevätsipulia.

– Sipuli oli ensimmäinen, jonka maistoin. Miedot maut, kuten vaikkapa kalkkunaleike, eivät erotu vieläkään. Näinkin tulee toimeen, mutta elän toivossa, että aistit vielä palaavat.

Kiire päästä rutistamaan tyttärenpoikaa

Kalenteri on tyhjä, miten aika on kulunut? Anna vaikenee toviksi.

– Niin, sitä sopii ihmetellä, hän toteaa.

Eristyksen alkaessa some täyttyi päivityksistä, joissa leivottiin pataleipää, valmistettiin monimutkaisia ruokalajeja ja puunattiin kotia hammasharjalla. Tai vietettiin loputtomia leffamaratoneja sohvan nurkassa. Anna ei ole tehnyt näistä mitään.

On hän vähän siivoillut ja laittanut ruokaa tavallista useammin. Mutta paljon on tullut myös ihan vaan tuijoteltua kattoon. Huoli ja turvattomuuden tunne eivät varsinaisesti ruoki luovuutta. Päivien kohokohta on leikkihetki lapsenlapsen kanssa. Nenna ja Kasperi asuvat myös Jätkäsaaressa vain parin korttelin päässä.

Lue myös: Anna Hanski isoäidiksi 47-vuotiaana: ”Nyt saan nauttia vauvan tuoksusta”

– Karanteenin päätyttyä minulla oli valtava kiire päästä rutistamaan poikaa. En ole ikinä ollut hänestä niin pitkään erossa. Kun olen Kasperin kanssa, olen läsnä sataprosenttisesti. On ihan mahtavaa, että lapsen seurassa aikuinenkin voi heittäytyä hölmöyksiin ilman että täytyy pelätä leimautuvansa kylähulluksi.

Anna Hanskin sukanvarresta ei löydy säästöjä

Vielä huhtikuussa Anna elätteli toivetta siitä, että kesäteatteripesti toteutuisi. Vappua kohti toivo alkoi hiipua. Kohta pitäisi keksiä, mistä elanto hankitaan ennen paluuta normiarkeen. Muusikkopuolisolla on osa-aikainen työ näkövammaisten palvelukeskuksessa, mutta hänetkin lomautettiin toukokuussa. Muusikkojen työttömyyskassa maksaa pientä korvausta, ja tekijänoikeusjärjestö Gramexista tulee hieman tuloja, mutta niillä ei kateta kuukausittaisia menoja.

Anna ei ole sitä sorttia, joka säästää sukanvarteen pahan päivän varalle. Ehei, jos lompakossa sattuu olemaan kymppi ylimääräistä, hän kyselee, tarvitsisiko joku vitosen.

– Toivoisin olevani tässä asiassa järkevämpi. Pienempikin kriisi, vaikkapa jalan katkeaminen, riittäisi tuhoamaan kaltaiseni freelancemuusikon toimeentulon.

Anna Hanski: Olen varma, että tästäkin seuraa jotain hyvää

Taloudellisessa ahdingossa Anna ei tietenkään ole yksin. Jo Jallukan talo on täynnä kohtalotovereita. Eräs naapuri kertoi olleensa levynjulkistuskeikalla sinä iltana, kun Suomi sulkeutui. Samassa kännykät alkoivat piipata, ja illan aikana bändin jäseniltä peruuntui yhteensä 270 keikkaa.

– Tässä on saanut läheltä seurata erilaisia kriisinhallintakeinoja. Yksi lamaantuu, toinen katkeroituu, kolmas ryhtyy saman tien ideoimaan uusia ansaintakeinoja.

Anna ei vähästä hätkähdä. Hänen keikkamyyntiä hoitanut yrityksensä meni konkurssiin 1990-luvun laman aikana syntyneiden velkojen seurauksena. Samoihin aikoihin isä kuoli ja tuli avioero.

Yhteiskunta voisi Annan mielestä hyödyntää hänen kaltaistensa ”koronaveteraanien” eli taudista selvinneiden immuniteettia työllistämällä heitä. Hän olisi valmis lähtemään vaikka kausityöntekijäksi maaseudulle, mutta hyödyntäisi mieluiten osaamistaan esimerkiksi lasten tai vanhusten parissa. Hänhän voisi olla turvallisesti lähellä ja läsnä riskiryhmäläisillekin.

Optimistina Anna uskoo, että kaikesta selvitään.

– Olen ihan varma, että tästäkin koettelemuksesta seuraa jotain hyvää. Vielä en vain tiedä, mitä.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 19/2020.

X