Näyttelijä Seela Sella hakeutui 60-luvun lopulla miehensä kanssa psykiatrin vastaanotolle. Syynä oli molempien uskottomuus. Aluksi psykiatrille jutustelu tuntui ajanhukalta, kunnes yksi oivallus jysähti tajuntaan.
”Vuonna 1969 hakeuduin puolisoni Elis Sellan kanssa psykiatrin vastaanotolle, koska meillä oli aviokriisi. Olimme molemmat olleet uskottomia.
Pettäminen alkoi siitä, kun sain päähäni, että kehittyäkseni taiteilijana minun tulee olla toisen miehen kanssa. Myöhemmin ymmärsin, miten lapsellinen ajatukseni oli. Syrjähyppy ei todellakaan kehittänyt minua!
Viisissäkymmenissä oleva mies otti meidät vastaan työhuoneessaan. Tunnin terapiaistunnon jälkeen psykiatri sanoi, että herra voi lähteä, mutta rouvan kannattaisi jatkaa.
Ensimmäinen reaktioni oli tyrmistys. Ajattelin terapian olevan ajanhukkaa, eikä meillä ollut rahaa mihinkään ylimääräiseen. Kuuliaisena kuitenkin jatkoin istuntoja puoli vuotta kerran viikossa.”
”Kysyin kimpaantuneena, mitä järkeä koko höpötyksessä on”
”Terapiatunnit tuntuivat aluksi turhauttavilta. Psykiatri istui minua vastapäätä virkkamatta sanaakaan. Minä puhuin, mitä mieleeni juolahti.
Kerran suutahdin psykiatrilleni. Kysyin häneltä kimpaantuneena, että mitä järkeä koko höpötyksessä on. Miksi maksan siitä, ettei hän koskaan antanut minulle neuvoja? Sanoin hänelle, että eihän hän edes tiedä, mikä on totta. Minähän saattaisin vaikka valehdella.
Mies katsoi minua ystävällisesti ja avasi sanaisen arkkunsa. Hän sanoi minulle, että jos valehtelette, sehän on teidän asianne.
Psykiatrin lause upposi syvälle tajuntaani. Se on opetus, jota muistelen yhä päivittäin. Itselleen valehteleminen on turkasen helppoa. Ja juuri sitä ei elämässä kannata tehdä.”
”Terapian tehtävä ei ole antaa valmiita vastauksia”
Myöhemmin ymmärsin myös sen, että psykiatrini vaitonainen lähestymistapa oli juuri oikea. Pelkkä hänen läsnäolonsa ja aktiivinen kuuntelunsa tekivät minulle hyvää. Terapian tehtävä ei ole antaa valmiita vastauksia – vaan saada ihminen oivaltamaan itse.
Kuusikymmentäluvulla terapiassa käyminen ei ollut arkinen aihe, josta olisi jutusteltu ystävien kesken. En myöskään usko, että kovin monella kollegallani olisi ollut taloudellista mahdollisuutta terapiaan.
Lapsemme tiesivät psykiatrin luona käymisestä. Joskus se kääntyi minua vastaan. Kun meille tuli Eliksen kanssa riitaa, mukulat sanoivat, että mamma, muistatko, ketä kehotettiin jatkamaan terapiaa.
Puolen vuoden terapiajakson jälkeen en ole kokenut tarvetta hakeutua uudelleen ammattiauttajan luo.
Työni on tietyllä tavalla terapeuttista. Näyttelijän tehtävä on sukeltaa toisten ihmisten mielen maisemiin. Nuuskimme syitä ja yritämme ymmärtää ihmisten käytöstä. Samalla voi tehdä oivalluksia itsestään.”
Juttu on ilmestynyt Kotilääkärin numerossa 6/2022.
