Ex-kansanedustaja Pertti Salolainen: ”Koska elämää ei voi ymmärtää, on tärkeintä, että yrittää elää sitä mahdollisimman onnellisena”
Pertti Salolaisen mukaan elämä on suuri mysteeri ja eläimet sekä luonto paljon ihmeellisempiä kuin tajuammekaan. ”Olen kirkon jäsen, mutta en ole uskovainen. Metsä on minun kirkkoni”, konkaripoliitikko Pertti Salolainen kuvailee.
– Elämä on niin lyhyt, etten aio tuhlata sitä miettimällä sen päättymistä. Elämää on elettävä, Pertti Salolainen sanoo.
Pertti Salolaisen mukaan elämä on suuri mysteeri ja eläimet sekä luonto paljon ihmeellisempiä kuin tajuammekaan. "Olen kirkon jäsen, mutta en ole uskovainen. Metsä on minun kirkkoni", konkaripoliitikko Pertti Salolainen kuvailee.
Onko teillä jo tämä? kysyy Pertti Salolainen heti Eduskuntatalon aulassa. Hän ojentaa toimittajalle ja kuvaajalle kalenterin, jossa on hänen luontokuviaan. Kyseessä on veteraaniedustajan ja luontoharrastajan klassikko, jo 25. vuosikerta.
Kalenterin kansikuvassa on Brasiliassa kuvattu korea hyasinttiara ja sisäsivuilla muun muassa tunturimaisema Pallaksella, kettu Espoon Olarissa ja sininärhi Namibiassa. Teksteissä puhutaan erityisesti alkuperäisluonnon merkityksestä.
Salolainen on pelannut aamulla kaksi tuntia tennistä, ja jalka nousee ketterästi, kun kipitämme Eduskuntatalon portaita ylös ja alas, valtiosaliin kuvausta varten ja sieltä työhuoneen kautta rauhalliseen kabinettiin.
– Tämä talo on niin kaunis, ja tykkään tästä työstä kuin hullu puurosta. Tulin kansanedustajaksi vuonna 1970, ja seuraavan kauden lopussa olisin jo yli kahdeksankymppinen. Pitää osata luopua, kun vielä kykenee. On tämä tietysti haikeaa, Pertti sanoo.
– Olen täällä töissä äänestäjien päätöksellä, mutta päätös lopettamisesta on minun.
Pertti Salolainen on yhä hyvässä vedossa
”Ikää minulla on, mutta toivon, etten tule koskaan mieleltäni vanhaksi. Ainakin tenniksessä tunnen olevani parempi kuin viisikymppisenä.
Taidan olla mieleltäni yhä poikamainen, mutta toki olen vanhemmiten tullut päätöksissäni varmemmaksi. Tiedän nopeasti, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.
Kun lapset syntyivät, tunsin itseni ensi kerran aikuiseksi, olin vastuussa muistakin kuin itsestäni. Nyt tunnen piston sydämessäni tietäessäni, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa heidän kanssaan.
Vaimoni Anja hoiti ja kasvatti lapset 80-prosenttisesti. Varsinkin ministeriaikanani 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa olin miltei koko ajan Brysselissä, lentokoneessa tai hotellissa. Tehtäväni oli viedä Suomi EU:hun, ja linkkinä kotiin oli kännykän edeltäjä, painava kannettava puhelin, joka toimi vähän miten sattui.
Lomat vietin perheen kanssa, ja tietysti olen myös osaltani mahdollistanut sen, että lapseni saivat opiskella ja kehittää itseään. Heistä on tullut päteviä ja hyviä ihmisiä: tytär Maarit on tekstiilitaiteen professori ja poika Markus pankkiiri Lontoossa.
Isoisänä olen parempi ja keskittyneempi kuin isänä. Kolmeakymppiä lähestyvien tyttärenlasteni Emmin ja Oskarin kanssa juttelen paljon, ja varsinkin Emmi uskoo minulle sellaisiakin asioita, joita hän ei kerro vanhemmilleen. Pojantyttäret ovat vasta alle kymmenvuotiaita ja asuvat Lontoossa, joten heitä näen vähän harvemmin.”
Perusstadilainen Pertti Salolainen
”Vartuin Helsingin Vallilassa Paavalin kirkon lähellä vaatimattomassa yhden huoneen asunnossa. Varhaisimmat muistoni ovat sota-ajalta, ja ne ovat aika karmeita. Olin neljävuotias, kun menin äidin kanssa pommisuojaan, jonne olimme vähällä tukehtua. Naapuriin osui pommi, ja kummisetäni kuoli.
Kouluikäisenä asuimme lähistöllä Toukolassa, ja pärjäsin kaikin puolin hyvin. Olin fyysisesti vahva kilpauimari ja melkoisen katuviisas, joten minua ei kiusattu kaveriporukoissa.
Kotoa opin, että kaikki ovat samanarvoisia ja ihmisiä pitää kunnioittaa. Isä korosti työn tekemisen arvoa ja viisas äitini sanoi, että jokaisesta voi tulla ihan mitä tahansa. Hän muistutti minua siitä, että kuningatarkin käy vessassa.
Politiikkaa kotona ei puhuttu. Isä oli poliisi ja poliittisesti lähinnä demari. Äiti oli pikkuveljeni sairauden vuoksi aluksi kotona, mutta myöhemmin hän perusti kaupan. Hän oli suomenruotsalainen ja äänesti luultavasti rkp:tä.
Vanhempani ja minua kahdeksan vuotta nuorempi hieno veljeni ovat jo kuolleet. Tunnistan itsessäni iloisen, musikaalisen ja liberaalin äitini luonteenpiirteitä.
Stadin ja Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueen lisäksi tärkeä sielunmaisemani on Kustavi ja meri. Tätini mies oli kotoisin kalastajatilalta. Heillä ei ollut lapsia, ja minä olin heidän luonaan Kustavissa kesäpoikana kymmenvuotiaasta lähtien. Muistan kuinka sain ensimmäisen hauen heittouistimella ja kuinka vesi oli ihanan kirkasta ja puhdasta.
Nykyisin minulla on oma mökki Kustavissa.”
Halu vaikuttaa
”Olen aina ollut utelias joka suuntaan. Valmistuin ekonomiksi ja kauppatieteiden maisteriksi ja halusin olla journalisti, mahdollisimman hyvä sellainen. Siihen tarjoutui mahdollisuus Yleisradion kirjeenvaihtajana ja BBC:ssä Lontoossa. Minulla oli kiihkeä halu vaikuttaa, ja rinnalla kypsyi ajatus politiikasta.
Kun palasin Suomeen vuonna 1970, kokoomuksen puheenjohtaja Juha Rihtniemi pyysi minua kansanedustajaehdokkaaksi.
Noihin aikoihin olin jo kuollakseni huolissani luonnosta. Esimerkiksi merikotkien poikasia syntyi 1972 vain muutama vuodessa, ja laji oli kovaa vauhtia katoamassa. Olin organisoijana perustamassa WWF:n Suomen-osastoa, ja yksi ensimmäisistä tehtävistä oli merikotkien talviruokinnan aloittaminen. Laji pelastui, ja nyt poikasia syntyy jo noin 400 vuodessa.
Politiikassa olin luonnonsuojeluasioissa edellä aikaani ja usein eri mieltä kuin muut puolueessani. Minua nimitettiin naureskellen Primulan merikotkaksi, koska jossain vaiheessa järjestin vaalitilaisuuksia kyseisessä kahvilassa.
Merikotka on ylväs lintu. Olen pitänyt linjani, eikä kukaan ole patistellut ruotuun. Sitä paitsi, eipä ole varaa naureskella, sillä olen kaikki eduskuntavaalit yhteenlaskettuna tuonut kokoomukselle enemmän ääniä kuin kukaan muu.”
Suurin koettelemus
”Jätin eduskunnan, kun siirryin 1996 suurlähettilääksi Lontooseen. Olin siellä melkein kymmenen vuotta ja viihdyin hyvin. Rinnallani oli vielä rakas vaimoni Anja, joka hoiti varmasti puolet suurlähettilään tehtävistä. Hän oli fiksu ja ihailtu emäntä, kaikki pitivät hänestä.
Anjan sairastuminen syöpään oli elämäni suurin koettelemus. Tauti oli vakava, mutta hän taisteli urheasti viisi vuotta ja eli pidempään kuin ennusteet lupasivat. Monet eivät edes tienneet hänen sairaudestaan, sillä hän ei koskaan valittanut ja hoiti kaikki tehtävänsä Lontoossa loppuun saakka.
Vuoden 2005 alussa olin juuri vapautunut Lontoon-suurlähettilään tehtävistä ja tarkoitus olisi ollut jatkaa Washingtoniin, mutta toisin kävi.
Anjan sairaus oli edennyt niin pitkälle, ettei mitään voitu tehdä. Tulimme Suomeen, ja minä hoidin häntä kotona viimeiset pari kuukautta.
Kiireisessä elämässäni minulla oli kerrankin, juuri tärkeään aikaan, mahdollisuus pysähtyä, ja keskityin vain hänen auttamiseensa. Ehdimme puhua kaikki asiat selviksi, ja hän sai kuolla kotona. Olin loppuun asti hänen lähellään.
Anja otti kuoleman vastaan ihailtavan tyynesti. Minulle jäi hyvä mieli, koska tein kaiken, mitä osasin. Hän opetti minulle aina, että pitää olla jalat tukevasti maassa ja elää elämää eteenpäin.
Kun Anja kuoli, minun elämäni täyttivät suuri suru, tyhjyys ja painostava yksinäisyys.
Oli paljon asioita, joita neljänkymmenen vuoden aikana olimme tehneet yhdessä, ja sitten olinkin yksin. Piti opetella uusi arki surun keskellä.
Jäin Suomeen, ja työ auttoi. Pääsin uudestaan eduskuntaan, ja kotona opin paljon käytännön asioita. Pesen pyykkini, teen ruokani ja minusta on jopa kehkeytynyt kelpo kokki.
Keittiössä salaisuuteni on se, että teen yksinkertaista kotiruokaa ja käytän hyviä perusraaka-aineita. Paistan suomalaisen siikafileen voissa, lisään vain hiukan suolaa ja sitruunaa ja lisukkeeksi höyrytän parsakaalia. Sitten vielä paahdettua ruisleipää, ja parempaa ei ole.”
Vihdoin kihlat
”Suruun ei voi jäädä makaamaan, eikä ihmisen ole hyvä olla yksin. Anjan kuolemasta on nyt 14 vuotta. Asun edelleen samassa asunnossa, ja Anjan muisto on yhä minulle tärkeä, mutta naisystäviäkin minulla on ollut.
Seitsemän vuotta sitten tapasin Niinan (Niina Koski), joka on minulle rakas ihminen, ja meillä on kivaa yhdessä. Olemme molemmat urheilullisia ja pelaamme esimerkiksi tennistä ja golfia. Niina on terveydenhoitaja, ja hänkin on innostunut luonnossa liikkumisesta. Hänestä on kehittynyt hyvä luontokuvaaja.
En ole mikään helppo kumppani, sillä olen aika itsepäinen. Suhteen alkuvaiheessa olin vähän mustasukkainen, vaikka tiedän, että se on täysin älytöntä. Luottamuksen kasvaessa myös mustasukkaisuus on vähentynyt.
Niina on minua parikymmentä vuotta nuorempi, mutta hänelläkin oli jo aikuiset lapset, kun tapasimme. Meillä molemmilla on kaunis asunto, ja kahden kodin systeemi toimii hyvin. Metro kulkee mainiosti Töölön ja Espoon väliä.
Viihdymme hyvin yhdessä, ja viime vuoden lopulla menimme kihloihin. ”
Terve tarkkailija
”Olen aina liikkunut paljon. Tenniksen ja golfin lisäksi harrastan uimista ja retkeilen luonnossa. Pyrin pitämään huolta itsestäni. En ole koskaan polttanut tupakkaa, ja alkoholia olen käyttänyt varsin kohtuullisesti, lähinnä viiniä ja olutta.
Tammikuussa aloitin Niinan kanssa tipattoman kauden, joka jatkuu toistaiseksi. Huomaan, että olen virkeämpi ja voin paremmin, kun en juo edes viinilasillista ruoan kanssa.
Minulle tehtiin kymmen vuotta sitten pallolaajennus, ja sen jälkeen olen miettinyt myös syömisiäni. En käytä juurikaan lihaa, syön paljon kalaa sekä kasviksia ja hedelmiä.
Olen pysynyt terveenä, mutta painoa pitää tarkkailla. Pidän hyvästä ruoasta, joten jos jättäisin urheilun tai söisin niin paljon kuin haluaisin, olisin varmasti lihava.
Itsetuntoni on kaikin puolin hyvä, ja olen aina ollut sinut kroppani kanssa. Jos ei pysty rakastamaan itseään, ei voi rakastaa muitakaan.
Viime vuosina olen opetellut kiitollisuutta. Yritän muistaa osoittaa läheisilleni, kuinka tärkeitä he ovat.”
Ystävyyden kehät
”Minulla on monia hyviä ystäviä, Suomessa ja maailmalla. On paljon samalla tavalla ajattelevia ja läheisiä, ja lisäksi on ulomman kehän kavereita, jotka ovat tärkeitä ja rakkaita, mutta joille en ihan kaikesta uskoutuisi.
Eduskunnassakin on ystäviä, mutta politiikassa olen kohdannut myös selkäänpuukottajia sekä kateellisia ja pahansuopia ihmisiä. Viime vaalien allakin minulta tultiin kysymään, miksi olet vielä ehdokkaana, vanha mies, viet vain ääniä muilta.
Enää en ole ehdokas, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja varsinkin luonnonsuojelu kiinnostavat tietysti yhä. Lisäksi minua huolestuttaa se, tuhotaanko hyvä suomalainen terveydenhoitojärjestelmä ja meneekö liian iso osa vastuusta yksityisille kansainvälisille firmoille. Ääneni tulee vielä kuulumaan.
Haluan vaikuttaa vielä jatkossakin, mutta näkyvää valtaa en kaipaa. Minulla ei ole enää mitään tarvetta päteä. Mutta vaikutuskanavia on. Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.”
Pertti Salolainen uskoo olevansa jatkoajalla
”Eniten minua huolestuttaa, kuinka tämän kauniin sinisen planeetan käy. Tällaisia ei valmisteta enää lisää.
Viihdyin luonnossa jo pikkupoikana, ja rakkaus on iän karttuessa vain vahvistunut. Luontokuvaus on yhä tärkeämpi harrastus.
Tällä hetkellä lähinnä sydäntäni ovat vanhat metsät, jotka takaavat luonnon monimuotoisuuden. Olen ostanut Luonnonperintösäätiöltä pari hehtaaria ikimetsää, Pertin kulman. Myös testamentissani tulen jättämään rahaa vanhojen metsien suojeluun.
Elämä on minulle suuri mysteeri. Eläimet ja luonto ovat paljon ihmeellisempiä kuin tajuammekaan. Olen kirkon jäsen, mutta en ole uskovainen. Metsä on minun kirkkoni. Jumaluus on luonnossa, ja siihen liittyy suurta nöyryyttä ihmistä isomman edessä.
Suomalaisen miehen keski-ikä on 77 vuotta, joten olen tavallaan jo jatkoajalla. Elämä on niin lyhyt, etten aio tuhlata sitä miettimällä sen päättymistä. Elämää on elettävä.
Koska elämää ei voi ymmärtää, on tärkeintä, että yrittää elää sitä mahdollisimman onnellisena.
Ajattelen, että edessä on vielä monta hyvää vuotta. En pelkää kuolemaa, ja parasta olisi jos kupsahtaisin suorilta jaloiltani metsään luontoretkellä.
Olen onnellinen, kun istun taas ensi keväänä Kustavissa mökin terassilla. Nautiskelen maisemasta edessäni ja huomaan, että kas, kirjosieppo on jo tullut. ”
Juttu on julkaistu Annassa 8/2019.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous