Julkkikset

Kirjailija Laura Honkasalo: ”Vähävaraisuus ja köyhyys kuluttavat henkisesti”

”Miksi elät muiden rahoilla etkä mene oikeisiin töihin?” Kirjailijan arki on jatkuvaa sentin venyttämistä, mutta onko se silti sen arvoista, pohtii kirjailija Laura Honkasalo.
13.1.2018 Teksti: Laura Honkasalo Kuvat: Kuvitus Ulla Sainio

”Töissä on stressaavaa”, ystävä sanoo. ”Aion pitää välivuoden ja kirjoittaa romaanin. Miten apurahoja haetaan?”

En tiedä, mistä aloittaa. Apurahaa voi saada vasta, kun on julkaissut kirjan. Ensimmäisen romaanin teko siis rahoitetaan itse. Kirjoitin ensimmäiset kolme romaaniani opiskelun ja työ ohessa, eikä se todellakaan ollut helppoa. Ensin päivä toimistotöissä, sitten ilta romaanin kirjoittamista – vapaa-ajan ongelmia ei ollut! En tiedä miten jaksoin, varsinkaan kun ei ollut mitään tietoa, julkaistaisiinko käsikirjoituksiani koskaan.

Kirjoittaminen oli mahdollista työn ohessa, koska minulla ei ollut lapsia. Kun esikoiseni oli parivuotias, irtisanouduin vakituisesta toimittajan työstä. Tuntui, etteivät kokopäivätyö, lapsi ja fiktion kirjoittaminen mahtuneet yhteen elämään, vaikka rakastin työtäni nuortenlehdessä. Tärkeintä oli lapsi, mutta kirjoittaminen oli yhtä tärkeää, vain eri tavalla.

”Onnekkaat saavat apurahaa vuodeksi eteenpäin”

Keskustelupalstoilla kirjailijoita paheksutaan siitä, että elämme ”muiden rahoilla” ja annetaan neuvoksi: ”Menisivät oikeisiin töihin.” Niin, tosiaan, oikeisiin töihinhän vain tallustellaan, varsinkin näin vajaa viisikymppisenä, vailla työkokemusta muusta kuin kirjoittamisesta. Nuorena pelotti, että päädyn akateemiseksi siivoojaksi, mutta nykyään pelottaa, että minua ei ikipäivänä edes huolittaisi akateemiseksi siivoojaksi.

Suomen Kirjailijaliiton tutkimuksen mukaan kirjailijat ansaitsevat kaunokirjallisesta työstä keskimäärin 2 000 euroa vuodessa. Suomalaisista kirjailijoista 66 prosenttia käy tilapäistöissä. Ilman apurahoja suomalaista kirjallisuutta ei olisi olemassa. Apurahakin on kuitenkin parhaimmillaan vain noin 1 500 euroa kuussa. Summalla on vaikea elättää perhettä.

Onnekkaat saavat apurahaa vuodeksi eteenpäin. Moni saa pieniä apurahoja, muutaman tonnin sieltä sun täältä. Epävarmuus on uuvuttavaa, mutta voimia vie myös apurahojen hakeminen. Hakuja on monta kertaa vuodessa, kielteisiä päätöksiä saattaa tulla sarjatulena.

Taiteilijoille on tyypillistä, että he näkevät työn osana omaa persoonaansa. Apurahakemukseen on kirjoitettava työsuunnitelma. Jokaisen kielteisen päätöksen kohdalla minusta tuntuu, että kirjaideani on ihan surkea. Järjellä tiedän, että hakijoita on vain liikaa, mutta tunteet menevät omia ratojaan. En silti ole koskaan luopunut ideasta kielteisten päätösten takia. Kun alan työstää romaania, uskon siihen niin paljon, etten ole valmis heittämään ideaani roskikseen.

”Kirjailijoita pyydetään jatkuvasti esiintymään ilmaiseksi”

Uuvuttavia ovat myös nyky-yhteiskunnan kulttuurivihamielisyys ja empatian puute. Kuka tahansa, joka ei tule tienesteillään toimeen, saa lukea netistä, että olisi pitänyt valita muu ammatti.

”Ihan oma valinta”, sanotaan jopa kaupanmyyjille, jotka huomaavat joutuvansa töihin klo 24. Tietenkin on oma valinta, jos haluaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Silti sapettaa, että työtä pitäisi tehdä jopa ilmaiseksi. Kirjailijoita pyydetään jatkuvasti esiintymään ilmaiseksi, jopa laatimaan luentoja tai opettamaan luovaa kirjoittamista ilman mitään korvausta. Vaikka luennosta maksettaisiin, palkkiot ovat murto-osan siitä, mitä vaikkapa konsultit tienaavat.

Kulttuurivihamielisyys näkyy kaikkialla. Kun kaikki mitataan rahassa, taide nähdään turhana kulueränä. Tai möykätään, ettei Aleksis Kivikään saanut valtion apurahaa. Kiven tuotteliaimmat kaudet olivat kuitenkin ne, jolloin hänellä oli mesenaatti ja mielenrauha toimeentulon suhteen.

Irvokasta kyllä, isänmaallisuudesta pidetään kovaa meteliä, muttei ymmärretä, että juuri oma kulttuuri ja äidinkielellä kirjoitettu kaunokirjallisuus ovat tärkeä osa kansallista identiteettiä.

”En pidä itseäni köyhänä”

Kirjailijalle sentin venyttäminen ja nitkuttelu tulevat siis tutuiksi. Suomalaisten lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt muutenkin. Viidenneksessä köyhistä lapsiperheistä huoltajalla on korkeakoulututkinto, eli koulutuskaan ei enää suojaa köyhyydeltä.

En tosin pidä itseäni köyhänä. Taannoin luin nuoren mielenterveyspotilaan blogia. Hän joutui välillä puolittamaan psyykenlääkkeet pärjätäkseen seuraavaan palkkapäivään. Häneen verrattuna elämäni on täynnä luksusta (kuten kokonaisia pillereitä). En ole koskaan ollut leipäjonossa. Omaiseni pystyvät auttamaan tiukan paikan tullen – tunnen nuoria aikuisia, jotka joutuvat auttamaan omia vanhempiaan taloudellisesti.

”Kaikki edullinen on kaupoissa alahyllyllä”

Suomessa köyhyyttään joutuu todistelemaan. Kun kirjailija Mathias Rosenlundilta ilmestyi vuonna 2013 omakohtainen köyhyyttä kuvaava teos Vaskivuorentie 20, kirjailijaa arvosteltiin: et ole oikeasti köyhä, jos on rahaa tupakkaan. Ja mistä tuo iPhone on tullut? Rosenlund joutui selittelemään, että puhelin oli kaverin vanha.

Köyhä ei saisi sauhutella, ostaa irtokarkkia, harrastaa tai syödä eineksiä – eihän silloin ole oikeasti köyhä! Köyhyys on kuitenkin subjektiivista. Joku voi asua korpimökissä ilman sähköä ja vesijohtoa tuntematta itseään köyhäksi. Joku voi kitkuttaa virallisten köyhyysrajojen yläpuolella, mutta pitää itseään köyhänä.

Jo vähävaraisuus kuluttaa henkisesti, saati sitten köyhyys. Monta vuotta ostin rintaliivit ja sukkahousut kierrätyskeskuksesta – se tuntui oudon nöyryyttävältä. Käytän edelleen nuorisomeikkejä, koska ne ovat halpoja.

Autoa meillä ei ole, eikä tule koskaan olemaan. Välillä tuntuu vaikealta olla muiden avun varassa esimerkiksi lapsen futiskyytien suhteen. Toisinaan on jätettävä tapaamisia väliin, kun mukana on normaalitöissä olevia ystäviä. He kun haluavat aina tavata ravintolassa. Paitsi kyykkyviini myös edullisimmat elintarvikkeet ovat alahyllyillä. Tai itse asiassa kaikki edullinen on lattianrajassa.

”Miksi tuo sai apurahaa ja minä en?”

Rahattomuus aiheuttaa outoja tilanteita. ”Näin tavaratalossa lapsuuden- ja nuoruudenystävän”, kirjailijakollega kertoo. ”Sen sijaan, että olisin mennyt juttelemaan, piilouduin hyllyjen väliin. Hänellä oli hyvätuloisen aikuisen naisen tyyli: merkkilaukku, trendikkäästi leikatut hiukset, kalliit vaatteet ja kaikki muutenkin viimeisen päälle. Itse olin kävellyt paikalle räntäsateessa, jalassa oli linttaan astutut talvilenkkarit ja mummon vanhat toppahousut. Olisin halunnut jutella ystävän kanssa, mutta en kertakaikkiaan kehdannut näyttäytyä.”

Tunnistan tunteen, ja usein siihen liittyy kateuttakin. Miksi nuoruudenystävällä on hieno kivitalo ja kaksi autoa, meillä juuri ja juuri varaa kunnon polkupyöriin? Miksi toisilla on varaa ostaa mitä vain, kuten kalliita kasvoseerumeita tai unen laatua mittaavia laitteita? Minäkin haluan!

Alhaisinta on tietysti paheksua omia kollegoita ja ystäviä. Miksi tuo sai apurahaa ja minä en, miksi ystävällä on puoliso, joka pystyy maksamaan koko perheen aurinkoloman?

”Huoli toimeentulosta vaikuttaa työvireeseen”

Nitkuttaminen on nöyryyttävää. On kamalaa, kun pankkikortti ei kelpaakaan maksulaitteelle, koska tili on tyhjä. Eräs kollega kertoi ahdistuneensa pitkäksi aikaa, kun iltapäivälehdessä kerrottiin, että hän oli tienannut nolla euroa.

Huoli toimeentulosta vaikuttaa työvireeseen. ”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä ikävämpää on olla varaton”, kollega sanoo. ”Ei enää voi nukkua missä sattuu, kuten nuorena. Jatkuva epävarmuus aiheuttaa stressiä, joka syö työtehoa. Pahimpina kausina, kun ei ole apurahaa eikä puolisolla töitä, kirjoittamista ei pysty ajattelemaan – miettii vain, mistä repisi vuokrarahat. Ja vaikka apurahaa olisi, on koko ajan tietoisuus rotkosta, johon voi pudota, kun apuraha loppuu.”

Epävarmuus toimeentulosta on kamalaa, mutta se on nykyään arkea monella muullakin alalla kuin taiteessa. Pätkätöissä ja pakkoyrittäjänä puskurirahaston säästäminen tai sijoitusasunnon hankkiminen ei ole mitenkään mahdollista.

”Rikastuminen on vain itsestä kiinni, neuvotaan lehdissä”

Vaikka köyhyys lisääntyy myös korkeasti koulutettujen keskuudessa, media laahaa perässä. Kerran luin nyt jo kuopatusta naistenlehdestä, että nelikymppisenä naisella on raha-asiat kunnossa, joten hän voi ostaa itselleen timanttisormuksen. Odottelen vielä sitä hetkeä!

Iltapäivälehdissä pirteät sijoitusasiantuntijat patistavat kaikkia hankkimaan sjoitusasunnon. Rikastuminen on vain itsestä kiinni! Nuori bloggaaja neuvoo sijoittamaan veronpalautuksetkin. Meillä ne ovat kyllä aina menneet silmälaseihin ja talvikenkiin.

Sijoitusneuvoja lukiessa tulee sellainen olo, että on surkea luuseri, kun joutuu tekemään töitä elääkseen. Rikastuminenhan on niin helppoa, vähän vain sijoittelee.

”Olen kuitenkin tyytyväinen elämääni”

Kitkuttamisesta huolimatta olen kuitenkin tyytyväinen elämääni. Olen monessa suhteessa onnekas. Vasemmistolainen kasvatus opetti jo pienenä, että materia ei tuo onnea, vaan sisältö elämään löytyy muualta: luonnosta, itse tekemisestä, taiteesta ja kulttuurista. Rakastan työtäni niin paljon, että aamuisin on kiva herätä.

Minulla ei ole paljon rahaa, mutta aikaa on. Tilanteeni on ihan erilainen kuin kokopäivätyötä tekevillä köyhillä ja vähävaraisilla, jotka joutuvat myymään valtaosan valveillaoloajastaan eivätkä saa siitä kohtuullista korvaustakaan. Saan tehdä mielekästä työtä, ja minulla on vapaus lähteä kesken päivän merenrantaan tai taidenäyttelyyn. Tosin useimmiten en lähde, koska syyllisyys ”muiden rahojen” käyttämisestä pitää jumissa työpöydän ääressä.

Olen onnekas siinäkin suhteessa, että minut on kasvatettu uskomaan omiin kykyihini ja olen aina saanut kannustusta. Suomessa köyhyys periytyy, ja moni ikäiseni on kasvanut perheessä, jossa on voinut olla syrjäytymistä, mielenterveysongelmia ja päihteiden käyttöä. Perheen aikuisilla ei ole välttämättä ollut voimia kasvattaa lapsistaan vahvoja.

Vanhemmillani ja isovanhemmillani on ollut voimavaroja tukea ja kannustaa, olla oikeasti läsnä. Toivottavasti osaan siirtää lapsilleni uskon omiin kykyihin – ja rakkauden sieniretkiä kohtaan.

Kommentit (3)

Kiitos Laura asiallisesta kolumnista. Hienoa että vähävaraisuudesta voidaan kirjoittaa naistenlehdessä ilman syyttelyä ja vähättelyä (vaikka eiköhän niitä köyhyys on oma vika kommentteja tule tännekin).




11



0

Onpa osaavasti sanottu: ”Köyhyys kuluttaa henkisesti” -Miten se nyt noin voi olla?




0



0

Kiitos Laura asiallisesta kolumnista. Hienoa että vähävaraisuudesta voidaan kirjoittaa naistenlehdessä ilman syyttelyä ja vähättelyä (vaikka eiköhän niitä köyhyys on oma vika kommentteja tule tännekin).




11



0

Hyvä ajankohtainen aihe! Köyhyys ja eriarvoisuus on lisääntynyt. Toiset miettii mihin taas matkustaisi (Leeni Peltosen kolumnin aihe) ja toiset ostaa alusvaatteita kirpputorilta. Ihmiset elää täysin omissa kuplissaan. Laura käsitteli aihetta avoimesti ja poisti köyhyyteen liittyvää häpeää. Se ei ole oma vika, jos ei ole päässyt mukaan kulutusjuhlaan. Kiitos Laura hyvästä kolumnista.




3



0

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *